perjantai 25. maaliskuuta 2011

Arktinen amnesia













Uuden hyvän kirjan löytäminen on aina miellyttävää, mutta parhaita lukukokemuksia ovat ehkä sittenkin paluut pitkän ajan jälkeen vanhojen suosikkien pariin. Viime päivinä olen lukenut uudelleen kotimaista kestoihastustani, Marko Tapion Arktista hysteriaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Sen rinnalla olen lukenut Tuulikki Valkosen muistelmateosta ex-miehestään Tapiosta. Jälleen olen saanut todeta, että Arktinen hysteria on suuri kirja, yksi väkevimmistä maassamme toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetuista. Pitkäaikaisena suunnitelmanani on ollut kirjoittaa siitä ja Tapiosta laaja esseistinen tutkielma, ja nyt olen vakuuttunut, että se on toteutettava. Sitä varten pitää haastatella vanhoja saarijärveläisiä, joilla on muistikuvia ja perimätietoa Tapiosta ja romaanisarjan taustoista. Kaunokirjallinen ja kansatieteellinen projekti siis.

Tuulikki Valkonen vertaa muistelmakirjassaan Tapion kirjoitustapaa Gustave Flaubertiin, ja perustelee vertauksensa hyvin. Molemmat kirjailijat olivat suuria esteetikkoja, heillä oli pessimistinen ihmiskäsitys ja he halusivat jäljentää kuvaamaansa todellisuutta mikroskooppisen tarkasti, naturalistisesti. Itseäni viehättää Tapiossa sekin, että hän pyrki eroon perinteisestä juoniromaanista psykologisine henkilökuvauksineen sekä se, että hän näyttää pyrkineen jonkinlaisen kansallisen modernismin luomiseen. Lainaan Valkosen referaattia Tapion pohdinnoista ARS 1961 -näyttelyn tiimoilta:

Siellä hän tuli pohtineeksi, mahtoivatko taiteilijamme sittenkään olla asiassa oikein "sisällä"... Hän oli näkevinään suomalaisten taiteilijoitten töissä sulattamattomien vaikutteiden pinnallista hyväksikäyttöä. Siis muodikkaan mutta vieraan kuvakulttuurin aineksia ja keinoja, alkaen materiaalikokeiluista... Markon mielestä kulttuuria ei voi omaksua, sen on itsensä kasvettava. Hänen mielestään modernin ilmaisun on saatava kasvaa orgaanisesti omasta maaperästä, rehellisesti, juurevasti. Hän kaipasi omalaatuista miestä, itsenäistä, yksinäistä.

Ei ole mikään ihme, että Suomen 1900-luvun historian kuvauksena Arktisesta hysteriasta ei tullut sellaista koko kansan suosikkia kuin Linnan Pohjantähdestä, jonka vastateoksena se ilmestyessään nähtiin. Sellaiseksi se on aivan liian moderni, "vaikea" ja jopa raskaslukuinen. Tapio ei yritä laatia objektiivista historiankuvausta niin kuin Linna, vaan suodattaa tapahtumat subjektiivisen kertojaminän läpi. Lisäksi kerronnan aikataso hyppii jatkuvasti menneisyydestä nykyhetkeen, kertojan omista havainnoista muiden henkilöiden kertomusten referointiin. Perinteisempään kerrontaan tottuneen lukijan on välillä vaikea pysyä nopeiden leikkausten perässä.

Luulen, että suurta yleisöä vieraannutti myös romaanisarjan pessimistinen, lähes nihilistinen maailman- ja ihmiskuva. Vuoden 1918 tapahtumia kuvatessaan kirja ei asetu sorrettujen ja solvattujen eikä ylipäätään kenenkään puolelle. Kertoja on elitistinen työmaainsinööri, joka pitää piruuttaan Hitlerin kuvaa toimistonsa seinällä (Tapiolla oli sellainen oman työhuoneensa seinällä) ja jolla ei ole illuusioita läheltä seuraamistaan työläisistä:

Köyhää ihmistä ja hänen asiaansa on kaunisteltu maailmassa niin anteeksiantamattoman, niin rikollisen paljon, että minua kammotti, kun se minulle selvisi. Oli aivan kuin olisin kuullut uutisen tuntemattoman kaleeriorjilla kulkevan laivan löytymisestä keskeltä sivistyneen maailman merta tulossa ties mistä, tai että olisin nähnyt täin presidentin mustan takin selkämyksessä. Oli niin taajassa ihmisiä, jotka puhtaasti hyvyyttään ja ymmärtämättömyyttään, toiset hurskastelunhaluaan ja enin osa siitä hyötyäkseen asettuivat niin sanoakseni "lampaiden puolelle susia vastaan" estäen totuuden näkymästä, että voi tuskin kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin aukon puhkaiseminen tähän muuriin.

Arktinen hysteria on yhdellä tasolla yritys tällaisen aukon puhkaisemiseksi. Mutta olisi väärin pitää sitä Pohjantähden oikeistoversiona. Tekstistä huokuva, vaikeasti määriteltävä epätoivo estää kirjan supistamisen minkäänlaiseksi poliittiseksi puheenvuoroksi. Kertoja ylenkatsoo työmiestä, mutta hänen varsinainen inhonsa ja raivonsa kohdistuu nousukasmaiseen isään. Hän katsoo suomalaisuuden pimeälle puolelle ja näkee niin herrassa kuin rengissäkin typeryyttä ja alemmuudentunnosta kumpuavaa, herkästi väkivallaksi puhkeavaa kaunaa. Romaani hylkää tylysti sisällissodan poliittiset ja taloudelliset selitykset: vuoden 1918 tappo-orgiat olivat vain yksi ilmentymä ikiaikaisesta, pimeästä, eristyneestä, ahdistuneesta, depressiivisen alistuneesta mutta ääritilanteissa silmittömästä kansanluonteesta - arktisesta hysteriasta. Tämä tuhon siemen on kulkenut suomalaisissa ammoisista ajoista lähtien ja sisällissota siirsi sitä sukupolvia eteenpäin.

Vuonna 1969 antamassaan radiohaastattelussa Tapio sanoi, että hänen on kirjoitettava neliosainen romaani selittääkseen, mitä "arktinen hysteria" tarkoittaa. Sarjasta ehti valitettavasti valmistua vain kaksi osaa ennen kirjailijan psyykkis-fyysistä loppuunpalamista ja kuolemaa, mutta niistäkin jo saamme osviittaa. Valaiseva on myös kirjailijan oma lyhyt johdanto käsitteeseen. Lainaan sen kokonaisuudessaan:

Arktinen hysteria ei ole sairaus. Emme tiedä mitä se oikein on. Se on eräs ilmiö meidän elämässämme ankaran ilmaston ja armottomien olojen keskellä. Se on alakuloisuutta, joka ei tunne mitään rajoja irti päästessään. Harvapuheinen mies kestää kuukausia, joskus vuosia, joskus kymmeniä vuosia tyytyväisenä ja rauhallisena, mutta sitten hän ratkeaa juomaan ja juo yhtä mittaa niin kauan kuin jaksaa, aloittaa nopeasti, vaeltaa hurjasti ja levottomasti lähiympäristössään, huutaa, riehuu ja remuaa, puhuu paljon, selittää koko elämänsä kuvakirjan, surullisen, sanalla sanoen: palaa. Ja aina pohjaan saakka. Sen jälkeen hän ei ota mitään. Joskus kuurin välillä on kuukausi, kaksi, enemmän tai vähemmän, sitten se tulee taas. Tai se ilmenee muussa muodossa. Se on pohjattomasti melankoolisen, rehellisyydessään ihmeellisen kansan reaktio kovissa olosuhteissa. Se on tuhoon tuomitun kansan reaktio. Tämä kansa voi nousta yhtenä miehenä ja yhtään epäröimättä yksinään maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan ja ryhtyy pitämään puolia lumessa ja pakkasessa. Se pitää myös. Ja jos tämä neljä ja puoli miljoonainen kansa tottelisi aavistuksiaan, lähtisi koko kansa yhtenä samanaikaisena ja samansuuntaisena liikkeenä länteen, miehet vaimoineen, vaimot lapsineen, karjoineen, kaikkine tavaroineen, valtavana kolonnana suin päin länteen, niin kahdessa viikossa se asettuisi väkisin sinne asumaan. Vastarinnasta välittämättä. Kahdessa viikossa. Se ei koskaan tee sitä. Se jää tänne. Tämä on pohjattomasti melankoolisen, tuhoon tuomitun, passiivisen kansan reagointia. Silloin tällöin siinä näyttäytyy jokin äärimmäinen ilmiö: se on arktinen hysteria. Sen jyrkkiin äärimmäisyyksiin johtavia purkauksia ei silloin rajoita mikään itsehillintä. Päin vastoin kuin on ominaista trooppisten seutujen ihmisten innostukselle, hurmiolle, tämä ei ole elämänriemua. Riehakkaimmillakin se on kuolemanvakavaa. Emme tiedä mitä se oikein on.

Tapion romaanisarjan keskeisiin teemoihin kuuluu menneisyyden läsnäolo nykyhetkessä, ja sen polveileva rakenne ilmaisee juuri sitä. Sisällissodan kaunat ja sitäkin varhaisemmat vihat leimahtelevat uuteen liekkiin siellä täällä pitkin ajan kehää. Ehkä ainoa poikkeus kaavasta on kertojan ja nuoren työväenluokkaisen tytön rakkaussuhde, jonka jatkosta emme valitettavasti voi tietää mitään sarjan jäätyä kesken.

Arktisen hysterian kirjoittamis- ja julkaisuajankohtana, 1960-luvulla, sisällissodan traumat olivat yhä pinnalla, mutta entä nykyään? Menneisyys ei enää näytä olevan samalla tavalla läsnä nykyisyydessä kuin Tapion romaanissa. Veikkaan, että vain harva kansakunta on toipunut omasta sisällissodastaan yhtä hyvin kuin Suomi. Tavallisen kansan keskuudessa vuosi 1918 ei enää elä. Oman ikäisistäni ihmisistä harva edes tietää, kummalla puolella oma suku oli. Itse tiedän, että äitini puolella suvusta oltiin punaisia ja isän puolella valkoisia, en juuri muuta. On vaikea kuvitella, että enää syntyisi ainuttakaan nyrkkitappelua sillä verukkeella, että jonkun isosisän isä oli laittanut jonkun toisen isoisän isän seinää vasten. Vain väriä tunnustavat historioitsijat jaksavat enää riidellä lehtien palstoilla, kumpi osapuoli oli julmempi.

Jos otetaan vertailukohdaksi vaikkapa espanjalaiset, heidän sisällissotansa on ymmärtääkseni edelleen hieman arka aihe. Syytkin ovat selvät: Espanjan sisällissota kesti kauemmin ja oli huomattavasti verisempi, ja sitä seurannut Francon diktatuuri kesti 1970-luvun puoliväliin. Suomen sisällissota kesti vain muutaman kuukauden, kuolleiden määrät eivät olleet suunnattomia ja sodan päätyttyä Suomeen vakiintui parlamentaarinen demokratia, eikä demokraattinen perinne missään vaiheessa katkennut, vaikka olikin monesti uhattuna. Lisäksi pitää muistaa talvisodan vaikutus kansan eheyttäjänä.

Traumojen liukeneminen on tietenkin hyvä asia, mutta tapiolaisena synkistelijänä näen osasyynä siihen myös epämiellyttävämmän ilmiön, historiallisen paikannuskyvyn heikentymisen. Jos yläasteikäiset sekoittavat Mannerheimin, Stalinin ja Hitlerin keskenään ja missiehdokkaan mielestä talvisota käytiin 1950-luvulla, ei ole todellakaan ihme, ettei 1918 ole heidän tajunnassaan muuta kuin sarja numeroita. Jos Marko Tapion elinaikaa leimasi synkää toistopakko, onko oman aikamme ilmiö muistin katoaminen, arktinen amnesia? Molempi pahempi.

Lehtiä lukiessa

Sisareni tilasi minulle ystävällisyyttään viikonloppuhesarit muutamaksi viikoksi, joten olen aamuisin päässyt tarkastelemaan todellisuutta valtalehden sapluunan läpi. En tiedä, onko se hyvä asia. Lopetin aikanaan HS:n paperiversion lukemisen samasta syystä kuin television katselemisen: kaikki sieltä lukemani materiaali oli joko liian ärsyttävää tai liian yhdentekevää mieleni sulatettavaksi.

Tänään Nyt -liitteessä oli minusta lyhyt haastattelu. Paperiversiossa kirjoitettiin, että vuonna 2009 ilmestynyt neljäs kirjani Ilman olisi ollut esikoisteokseni. Kirjoitus oli muuten täysin asiallinen ja tiedän tämän kuulostavan tärkeilevältä marmatukselta, mutta minua sapettaa moinen. Ennen kaikkea siitä syystä, että faktojen ottaminen selville on nykyaikana niin helppoa.

Olen monesti ihmetellyt, miksi sanomalehtiartikkeleissa on nykyään niin paljon virheitä ja ihmisten yleissivistys on niin surkealla tolalla, vaikka pelkästään Wikipediaa selaamalla saisi nopeasti oikeat tiedot. Olen toisinaan kuullut varsinkin nuorilta lukijoilta valituksia, että kirjoissani viitataan usein kirjailijoihin ja filosofeihin, joista he eivät ole kuulleet mitään. Olenko elänyt liian kauan omissa maailmoissani? Minulle kun on aina ollut itsetään selvää, että jos en tiedä, otan selvää. Ja omana kouluaikanani piti vielä mennä kirjastoon selaamaan tietosanakirjoja, asiaa ei voinut hoitaa parin minuutin internethyppelyllä. Helppous laiskistaa, eikä tietämätön enää kunnioita sitä joka tietää, vaan vaatii kaiken esittämistä oman ahtaan perspektiivinsä mittakaavassa.

Helppouden aiheuttama velttous, uteliaisuuden ja oma-aloitteisuuden puute, on ongelma, joka vaatisi ratkaisukseen laajempaa ryhtiliikettä. Tässäkin asiassa kaikki lähtee kotoa ja koulusta. Keskenkasvuiset pitäisi ensin saada ymmärtämään, että maailmassa on tiettyjä yhteisiä pelisääntöjä ja ettei kaikkea aiota tuoda heidän eteensä hopeatarjottimella - vasta sitten kannattaa lähteä opastamaan tiedonhakuun, kulttuurin arvostamiseen ja muuhun sellaiseen. Eräs tuttava sanoi kerran, että jos hän olisi yläasteen opettaja, hän sanoisi aivan ensimmäiseksi oppilailleen, että hänen tunneillaan tytöt eivät pukeudu kuin hampurilaiset huorat ja pojat ottavat pipon pois päästä. Jos valtani olisi yhtä suuri kuin tahtoni, laittaisin hänet opettamaan opettajankoulutusseminaarilaisia.

Muutakin kiihdyttävää löytyi lehteä lukiessa. Varsinaisessa Hesarissa älymystöraati arvioi omaa suvaitsevaisuuttaan ja antoi itselleen kiitettävän arvosanan. Aiheena on siis perussuomalaiskysymys. Valaisevin kommentti raadissa on peräisin professori Juha Sihvolalta:

Persut eivät (vielä) ole osoittaneet ansaitsevansa suvaitsevaisuutta osakseen. Päinvastoin näyttävät tympeältä rasistijoukolta, joka pitääkin jättää poliittisen konsensuksen ulkopuolelle.

Suvaitsevaisuus on siis jotakin sellaista, mikä pitää ansaita. Periaatteessa olen samaa mieltä. Olen aina sanonut, että suvaitsevaisuus on yliarvostettu ominaisuus, enkä nyt enkä vastakaan aio suvaita mitään sellaista, mikä ei ole suvaitsemisen arvoista. Mutta mitähän Sihvola mahtaisi vastata, jos älykköraadilta seuraavaksi kysyttäisiin, ansaitsevatko vaikkapa romanit tai somalit suvaitsevaisuutemme? (Tietenkään mitään tällaista ei raadilta koskaan kysytä.) Varmaankin jotain sensuuntaista, että ihmisiä pitää käsitellä yksilöinä eikä viiteryhmänsä edustajina. Ja perussuomalaisiahan ei ihmisiksi voi laskea.

Totuus on, että persujen vastaista joukkohysteriaa lietsomalla liberaali älymystö ja vanhat puolueet kaivavat omaa hautaansa. Tavallinen äänestäjä ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että kavahtaisi ehdokasta, jolle on piirretty pirunsarvet päähän. Todennäköisempi on päinvastainen reaktio, ja tulokset nähdään vaaliuurnilla.

Nyt -liitteeseen palatakseni, todellinen kirsikka kakun päällä on lehden virallisen drama queenin Anu Silfverbergin kolumni. Sekin käsittelee perussuomalaisia. Silfverberg on kolumnipalstallaan kunnostautunut loukkaantumalla ja pahoittamalla mielensä milloin mistäkin, ja nyt hän syyttää persuja uhrimentaliteetista. Siis siitä, että he vievät huomion oikeiden uhrien - homojen ja naisten - kärsimyksistä. Vain "aidosti huono-osaiset" saa nähdä "pelkkänä välittömiin ärsykkeisiin reagoivana uhrina". Ja tietenkin Silfverbergin itsensä. Taistelu marttyyrin sädekehästä siis jatkuu. Seuraan sitä kuin parasta saippuaoopperaa.

***
Päivitys: Kaiken marmattamisen jälkeen; Savon Sanomissa ilmestyi älykäs ja asiantunteva arvio uudesta kirjasta. Kirjoittaja oli lukenut Dalrympleäkin. Ilmeisesti kriitikot yhä osaavat hoitaa tarvittavan taustatyön.

***
Päivitys 2: Tuo alussa mainitsemani asiavirhe ei ollut peräisin haastattelun tekijän Perttu Häkkisen kynästä, vaan oli lipsahtanut mukaan toimitusvaiheessa. Eli häpeä sille jolle häpeä kuuluu.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Lopettamisen taito

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi ovat laatineet kirjan nimeltä Aloittamisen taito (2010), joka käsittelee legendaarisia kirjanaloituksia ja sitä, mihin niiden teho perustuu. Samanlaisen voisi hyvin tehdä lopetuksista.

Minulle tekstin tai kirjan aloittaminen ei ole koskaan tuntunut ongelmalliselta. Mielessäni ja muistiinpanovihossani on nytkin lukuisia hyviä alkuja, joista saisi vaikkapa romaaneja, jos joskus keksisin, miten jatkaa niitä. Kun tarkastelen tähän mennessä julkaistuja esseitäni, olen tyytyväisin juuri alkuihin, ensimmäisiin kappaleisiin. Ne ovat riittävän teräviä, tiivistävät olennaiset lähtökohdat, antavat vauhtia pitkällekin temaattiselle kehittelylle. Lopettaminen on paljon vaikeampaa. Usein yritän saada loppuun jonkinlaisen huipennusviisauden tai yhteenvedon, vaikka esteettisesti tehokkaampaa olisi lopettaa kuin seinään ja jättää lukija miettimään. Joistakin lopetuksistani olen miettinyt, että viimeisen tai kaksi viimeistä kappaletta olisi voinut surutta poistaa.

Mitä tulee kertomusten (kirjallisten ja muiden) loppuihin, inhoan niiden jaottelua "onnellisiin" ja "onnettomiin". Flannery O'Connoria moitittiin omana aikanaan onnellisten loppujen puutteesta, ja myöhemmin erilaiset apologeetat ovat pyrkineet todistamaan, että hänen romaaniensa ja novelliensa päätökset ovatkin valoisia. Mielipiteiden jakautuminen todistaa, että O'Connor on onnistunut lopetuksissaan. Pidän lopuista, joista voi kinastella, jotka ovat niin sanotusti avoimia.

Erään kinefiiliystäväni kanssa olen monta kertaa kiistellyt Ingmar Bergmanin Talven valoa -elokuvan lopusta. Hän on sitä mieltä, että pastori Tomaksen tyhjälle kirkolle pitämä saarna kuvaa hänen henkisen umpikujansa lopullisuutta, hänen kyvyttömyyttään irrottautua rituaaleista, joihin hän ei enää usko. Tulkinta on hyvin yleinen eikä ainakaan suoraan liity tulkitsijan omaan uskonnolliseen vakaumukseen tai vakaumuksettomuuteen. Samaa kantaa näyttäisi edustavan Tommi Melender, joka esseekokoelmassaan Kuka nauttii eniten viittaa elokuvan loppuun jonkinlaisena luterilaisen tapakristillisyyden kuvana:

Kirkolle ei jää kastamisten, vihkimisten ja hautaamisten lisäksi muuta tehtävää kuin tarjota ihmisille lohtua ja anteeksiantoa silloin, kun he syystä tai toisesta kokevat niitä tarvitsevansa. Jokainen seurakuntalainen pidättää itselleen oikeuden "uskoa omalla tavallaan" jumalaan, jonka on mieleisekseen muovannut. Evankelisluterilaisuuden tulevaisuudenkuva lienee samanlainen kuin Ingmar Bergmanin Talven valoa -elokuvan loppukohtaus, jossa uskonsa kadottanut pappi puhuu tyhjyyttään kumisevassa kirkossa silkasta tottumuksesta ja rutiinista. (s. 172)

Itse taas olen aina nähnyt Bergmanin filmin lopussa jonkinlaista eksistentialistista uhmaa, jopa toiveikkuutta. Aloittaessaan saarnansa kuumeinen, uskonsa menettänyt, sielunhoitajana epäonnistunut ja seurakuntansa hylkäämä pappi on minusta hyväksynyt kohtalonsa. Hän on päättänyt jatkaa valitsemallaan tiellä, vaikka paremmasta tulevaisuudesta ei ole merkkejä. Tavallaan Tomaksesta tulee jälleen uskon mies, ja hänen heittäytymisessään epävarmuuteen on jotain sankarillista. Hän voisi milloin vain nakata papinkaapunsa maahan ja kävellä ulos kirkosta, mutta päättääkin "elää pahan päivän yli" silläkin uhalla, että paha päivä kestää loppuelämän.

Elokuvasta löytyy tiettyjä tulkintaani tukevia aineksia. Tärkein on Tomaksen kirkon ramman suntion kanssa käymä keskustelu, jonka aikana suntio toteaa, että Kristuksen suuruus piilee epäilyssä: ristillä roikkuessaan Jeesus epäili itseään ja jumalallista tehtäväänsä. Bergmanin muuta tuotantoa tarkastellessa huomaa myös, että hänellä oli tapana sijoittaa jonkinlainen valonpilkahdus ja vapahduksen mahdollisuus lähes jokaisen elokuvansa loppuun. Miksi Talven valoa olisi poikkeus säännöstä? Toisaalta olen tietoinen, että vastakkainenkin tulkinta on aivan yhtä hyvin perusteltavissa. Ja juuri tästä syystä Talven valon lopetus on niin nerokas.

Lähes yhtä ristiriitainen on Kauriinmetsästäjän loppukohtaus, jossa päähenkilöt puolisoineen kokoontuvat Christopher Walkenin hautajaisiin ja laulavat ruokapöydässä God Bless America -hymnin. Amerikkalaiselle patriotismille allergiset väittävät usein lopetuksen latistavan elokuvaa. Mutta heiltä jää huomaamatta, että hymni lauletaan alavireisesti ja horjahtelevasti. Se ilmaisee surua, ei uhmaa. Tietenkin siinä on täysin mahdollista, jopa suotavaa, nähdä kansallisen yhteisön kestävyys murheen ja tappion hetkelläkin, mutta mikään Vietnamin sodan oikeutusta hakeva nostatus se ei ole.

Kokonaan oman kategoriansa muodostavat tarkoituksellisen kryptiset loput, sellaiset kuin Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaanissa. Niiden viehätys ei perustu kahden vastakkaisen tulkintamahdollisuuden väliselle jännitteelle, vaan sille, ettemme tiedä emmekä voikaan tietää, mitä todella tapahtuu. Niinpä tulkintavaihtoehtoja avautuu moniaalle. Blood Meridianin päätös ja symbolistinen epilogi tuottavat minulle yhä päänvaivaa ja huojumista eri vaihtoehtojen välillä, ja siksi olenkin varma, että luen kirjan uudelleen lähiaikoina.

Lopettamisen suhteen ei ole muita yleispäteviä maksiimeja kuin se, että joskus on lopetettava. Minua ärsyttävät elokuvien "vaihtoehtoiset loput", joita tungetaan dvd-painosten lisämateriaaliksi. Olen sen verran vanhanaikainen, että haluan ohjaajan päättävän, milloin ja miten elokuva loppuu, vaikka ratkaisu ei minua tyydyttäisikään. Toivon hartaasti, ettei tällainen käytäntö leviä kirjallisuuteenkin e-kirjan yleistyessä. Jos romaanit muuttuvat interaktiivisiksi peleiksi, joiden päätöksistä lukija saa valita mieleisensä, lopetan niiden lukemisen siihen paikkaan.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Suuri mies, suuret virheet

Katselin eilen latvialaisen The Soviet Story -dokumenttielokuvan, joka ilmestyessään 2008 aiheutti paljon kohua Euroopassa ja Venäjällä. Filmi oli valitettavan - joskaan ei yllättävän - heikkotasoinen. Minua häiritsi siinä sama asia kuin Sofi Oksasen julkisissa kannanotoissa: molemmissa tiedot merkittävästä historiallisesta verilöylystä esitetään radikaalina paljastuksena, tuomatta kuitenkaan asiaan mitään uutta informaatiota tai tuoretta näkökulmaa. Oksanen tai Soviet Storyn ohjaaja Edvïns Šnore eivät ole kertoneet mitään, mitä ei olisi perusteellisemmin kerrottu jo Robert Conquestin tai
Solženitsynin kirjoissa. Ukrainan tarkoituksella aiheutettu nälänhätä 30-luvulla, suuret puhdistukset, joukkokarkotukset ja muut kommunismin rikokset ovat kyllä yleisessä tiedossa, vaikka niillä ei olekaan tavallisen ihmisen mielessä yhtä hyytävää kaikua kuin Auschwitzilla. Soviet Story kelpaa korkeintaan valistusfilmiksi peruskoulun historiantunnille, mutta asiaan tarkemmin perehtyneelle sillä ei juuri ole annettavaa.


Vielä enemmän minua häiritsi Soviet Storyssa lähes täydellinen analyyttisyyden puute. Se on käytännössä kauhukertomus, jossa luetellaan hirvittävyyksiä niitä sen kummemmin taustoittamatta. Tällä lähestymistavalla saadaan välillä aikaan vaikuttavaa fiktiota tai kaunokirjallista asiaproosaa, mutta historiallista dokumenttia laadittaessa metodi on kelvoton.

Elokuva ei anna kommunistisen kokeilun verisyydelle muuta kuin ideologisen selityksen: Leninin ja Stalinin marxilaisuus oli sosiaalidarwinistinen oppi, jonka mukaan tietyt yhteiskuntaluokat piti hävittää, samaan tapaan kuin natsismi ajoi tiettyjen rotujen tuhoamista. Havainto on tietenkin aivan oikea, muttei selitä kuin yhden puolen asiasta. Esimerkiksi Neuvostoliiton vuosien 1936-38 puhdistusaallon taustalla olivat kommunistihallinnon tuhoisat taloudelliset epäonnistumiset (maataloudessa ym.), joille täytyi löytää syylliseksi trotskilaisia, vieraan vallan agentteja ja muita "tuholaisia". Lisäksi menetelmien ankaruuteen vaikutti myös arkielämän ja ihmissuhteiden raaistuminen ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan aikana. Tässä mielessä Kommunismin musta kirja on paljon pätevämpi deskriptiivinen dokumentti reaalisosialismin pimeästä puolesta: se käy perusteellisesti läpi kuvaamiinsa sikailuihin vaikuttaneet taustatekijät pitkälle kommunismia edeltäneeseen historiaan saakka.

Se, miksi kommunismi kehittyi Venäjällä juuri tuntemaamme muotoon, on hankala kysymys. Historioitsijoilla on tapana selittää asia Venäjän despoottisella perinnöllä, joka marxismiin sekoittuessaan sai aikaan brutaalin puoluediktatuurin. Tämä sisältää ajatuksen, että jos kommunismia olisi kokeiltu vaikkapa Saksassa tai Britanniassa, se olisi ollut väistämättä hyvin erilaista. Tälle kannalle asettuu myös yksi parhaista lukemistani Venäjän vallankumouksen historioista, Richard Pipesin A Concise History of the Russian Revolution (1995). Mutta mitä enemmän olen selitysmallia punninnut, sitä riittämättömämmältä se tuntuu. Venäjän vallankumouksessa historia toisti itseään: sen historiallinen edeltäjä länsimaissa, Ranskan suuri vallankumous, oli johtanut jakobiinidiktatuuriin ja kumoukselliseen terroriin. Bolsevikit ihailivat jakobiineja ja halusivat ottaa oppia heidän virheistään - ranskalaiset esikuvat suistuivat heidän mielestään vallasta, koska eivät likvidoineet vastustajiaan tarpeeksi tehokkaasti. Bolsevikkivallankumous oli siis kahden länsimaiden älymystön kehittämän ideologian - jakobinismin ja marxilaisuuden - istuttamista Venäjän oloihin, eikä sen verisyyttä riitä selittämään Iivana Julman ja Pietari Suuren hengen mystinen läsnäolo. Venäjän despoottinen hallintoperinne astuu näyttämölle kenties vasta myöhemmin; se saattaa osaksi selittää, miksi Lenin kumppaneineen jäi valtaan, vaikka Robespierren ja Saint-Justin tyrannia jäi väliaikaiseksi.

Soviet Storyyn palatakseni, pinnallisuudestaan huolimatta dokumentti aiheutti varsinkin Venäjällä ja entisissä itäblokin maissa kuohuntaa, jonka vaikutus on tuntunut Suomessakin. Syynä on tietenkin se, että menneisyyttään puutteellisesti käsitelleet venäläiset kokivat sen loukkaukseksi, ja Baltian maiden sekä Itä-Euroopan entisten kansandemokratioiden asukkaat taas ottivat sen lyömäaseeksi Venäjää vastaan, entinen isäntämaa kun ei vieläkään ole tehnyt kunnolla tiliä muille maille aiheuttamistaan kärsimyksistä. Provokatiivinen dokumentti oli omiaan raapimaan vielä arpeutumattomia haavoja.

Onko kommunismin aika sitten venäläisille suuri tabu? Paljon on puhuttu uudelleenheränneestä neuvostonostalgiasta, joka kohdistuu jopa Stalinin kauteen. Petroskoissa vaihto-oppilaana ollut ystäväni kertoi sikäläisestä vuokraemännästään, 80-90-vuotiaasta rouvasta, joka puhui lämpimästi Stalinin ajan "rauhasta ja järjestyksestä". Kun ystäväni huomautti pakkokollektivoinneista ja vankileireistä, babushka totesi: "Suuri mies, suuret virheet."

Vaikka vanhuksen kommentti on räikeä ja selvästikin vain hänen ikäluokalleen tyypillinen, jotain se silti kertoo nykyvenäläisten suhtautumisesta isä aurinkoiseen. Sen vähäisen kokemuksen perusteella, mikä minulla Suomessa asuvista venäläisistä on, heille ei kommunismin aika ole puheenaiheena mikään tabu, he vääntävät siitä vitsiäkin. Mutta suhde Staliniin on pulmallisempi. Venäläiset eivät suinkaan kiistä Stalinin rikoksia - ne myönnetään jopa poliittisesti väritetyissä koulukirjoissa - mutta toisaalta Stalin symboloi heille myös voittoa natsi-Saksasta. Se on venäläisille edelleen tärkeä kansallistuntoon liittyvä tapahtuma: vaikka heidän oma järjestelmänsä ei ollut Hitlerin Saksaa parempi, Hitlerin suunnitelmana oli tappaa suurin osa venäläisistä ja laittaa loput orjatyöhön. Siinä tilanteessa jopa stalinismi alkoi näyttää paremmalta vaihtoehdolta. Balteille ja itäeurooppalaisille kommunismin ajan puinti on ollut yksinkertaisempaa, koska kommunismi oli heille ulkoa pakotettu hallintojärjestelmä ja sen romahdus patrioottinen voitto. Venäläisille Stalin oli roisto, mutta kuitenkin heidän oma roistonsa.

Jään odottamaan, että neuvostoajasta tehdään yhtä syvälle pureutuva ja taiteellisesti tasokas dokumenttielokuva kuin Marcel Ophülsin Suru ja sääli tai Claude Lanzmannin Shoah.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Huoneentauluainesta




Toisaalta minä kärsin eräästä kieroutuneen rehellisyyden muodosta: etsin sinnikkäästi, hellittämättömästi sitä, mikä minussa on huonointa, niin että voin laskea sen vielä hytisevänä yleisön jalkojen juureen - täsmälleen niin kuin terrieri tuo isännälleen jäniksen tai tohvelin. Enkä tee sitä saadakseni jonkinlaisen vapahduksen, koko ajatus siitä on minulle vieras. En halua, että minua rakastetaan pahimmista puolistani huolimatta, vaan pahimpien puolieni vuoksi. Menen jopa niinkin pitkälle, että toivon pahimpien puolieni olevan sitä, mistä ihmiset minussa eniten pitävät.


                        ***

 Kun maa on vahva, itsevarma, se on valmis hyväksymään kirjailijoiltaan kuinka suuren annoksen pessimismiä tahansa kohottamatta kulmakarvaakaan. 1950-luvun Ranska hyväksyi sellaiset ihmiset kuin Camus, Sartre, Ionesco, Beckett. 2000-luvun Ranskalla on vaikeuksia kestää sellaisia ihmisiä kuin minä.


- Michel Houellebecq kirjeenvaihtoteoksessa Ennemis publics (2008)

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Raaputa liberaalia...




















... ja löydät fundamentalistin. Tätä ei näköjään voi liiaksi korostaa.

Minua edelleen ihmetyttää, miksi vapauden vaatimus niin säännönmukaisesti kääntyy pakkokeinojen kannattamiseksi, moninaisuuden ihannointi tasapäistämiseksi. Aivan kuin kyseessä olisi gravitaation tyyppinen luonnonlaki, jota tutkijat eivät vielä ole onnistuneet määrittelemään.

Viimeksi asia tuli todistettua lukiessani Jarkko Tontin tuoretta esseekokoelmaa Koti, uskonto ja isänmaa. Olin ällistynyt siitä anakronismien, olkiukkojen, banaliteettien ja populististen lohkaisujen määrästä, jonka yhteen ja samaan kirjaan saa mahtumaan. Niiden kaikkien puiminen vaatisi toisen ja huomattavasti paksumman kirjan kuin Tontin 192-sivuinen teos on. Niinpä paneudun nyt kahdessa esseessä hahmottuvaan linjaan, joka oivallisesti näyttää, mistä alussa kuvaamassani vapaamielisyyden paradoksissa on kyse.

Esseessä "Kansallisesta edusta, yhteisöllisyydestä ja perinteestä" sittemmin PEN-klubin puheenjohtajaksi noussut kirjailija haukkuu ahdistavana pitämäänsä yhteisöllisyyden käsitettä:

Suomen kaupungit ovat pullollaan ihmisiä, jotka ovat lähteneet karkuun pienten maaseutupaikkakuntien tukahduttavaa ilmapiiriä. He ovat paenneet yhteisöllisyyttä tursuavaa kylämentaliteettia, jossa seurakunnan tiloissa kokoontuva 4H-kerho tai partio on jokaisen nuoren väistämätön kohtalo. Tässä maailmassa opettajan täytyy hakea saunaoluet naapurikunnan Alkosta, ja verhot heilahtelevat, kun joku uskaltautuu kävelylle kylänraitille. Turha kai sanoakaan, että näissä yhteisöllisyyden onneloissa kuuluminen esimerkiksi seksuaaliseen, poliittiseen tai uskonnolliseen vähemmistöön tuottaa elämään hankaluuksia.

Kappaleen ensimmäinen lause on silkka absurditeetti. Jokainen lähivuosikymmenien historiaan pintapuolisestikin perehtynyt tietää, että Suomen kaupungit ovat pullollaan maalta muuttaneita ihmisiä, koska maalla ei ole töitä. Ei tavallinen maaltamuuttaja pakene ahdasmielisyyttä, vaan köyhyyttä ja toimettomuutta. Miksi muuten niin moni kaupunkilainen haaveilisi muutosta maaseudulle tai pikkukaupunkiin? Jos maalaispaikkakunnilla olisi työpaikkoja ja palveluita, houkutukset olisivat selvät: enemmän tilaa ja hiljaisuutta, puhtaampi hengitysilma, luonnonmaisemien viehätys jne.

Itse maalla vajaan puolet tähänastisesta elämästäni asuneena minun on vaikea tunnistaa sitä karikatyyria, jonka Tontti sitaatissa maalaa. Omakotitalo maaseudulla tarjoaa huomattavasti enemmän yksityisyyttä kuin ohutseinäinen helsinkiläinen kerrostaloasunto, jossa suihkussa käyntiäkin öiseen aikaan pitää välttää, etteivät naapurit häiriinny. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon urbaanien koppien huono äänieristys vaikeuttaa vähänkin kovaäänisempää sukupuolielämää. Mitä tulee "jokaisen nuoren kohtaloksi koituvaan" partioon tai 4H-kerhoon, tunsin kouluaikoinani pari partiolaista, 4H-kerholaisia en muistaakseni yhtäkään. Uskonnollisia vähemmistöjä kotikunnassani edustivat ainakin Jehovan todistajat, helluntailaiset ja lestadiolaiset. Kaikkia heitä kuului perhetuttaviini, eivätkä he juuri muutenkaan joukosta erottuneet. Poliittiseen vähemmistöön keskustalaisessa kylässä kuului ainakin ala-asteen koulun SKDL:oa äänestänyt talonmies, mutten muista hänen puoluekantansa vaikeuksia aiheuttaneen.

Oikeastaan koko Koti, uskonto ja isänmaa -kirjan voisi purkaa tällä tavoin kappale kappaleelta, mutta se tuskin maksaisi vaivaa. Ehkä riittää kun toteaa, että Tontin naiiveihin kärjistyksiin perustuva tyyli saattaa sopia kolumneihin, mutta esseissä se on vaivaannuttavaa. Lisäksi minun on nyt turha eksyä sivupoluille. Olennaista on yksilönvapauden eetos: tärkeää Tontille on yksittäisen ihmisen vapauspiiri. Sitä uhkaa tukahduttava "yhteisöllisyys" ja perinteet, jotka Tontille ovat yhtä kuin ympärileikkaus, taikausko ja lasten rituaalinen pahoinpitely. Klassinen liberalismi pysyy koko kirjan ajan niin eheänä ja siloisena, että aloin lukiessani vaistomaisesti toivoa, että kirjailija möläyttäisi edes kerran jotakin äärimmäisen suvaitsematonta, ahdasmielistä ja vihan täyttämää - silloin tuntisi edes kuuntelevansa ihmisen puhetta, eikä oikeiden mielipiteiden tulostimen raksutusta. Toiveeni sai osittaisen täyttymyksen viimeisen esseen päättävässä julistuksessa: "Mahdollisimman varhaisen päivähoidon tulisi olla osa oppivelvollisuutta, ei vapaaehtoista."

Yksilön vapauspiirin rajoittamista henkeen ja vereen vastustava arvoliberaali päätyy vaatimaan pakollista päivähoitoa, koska päiväkodeissa lapset "oppivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mikä on tärkein kaikkein taito maailmassa." Jos siis perheenäiti tai -isä haluaa jäädä kotiin hoitamaan lastaan, hänelle ei Tontin ihannemaailmassa tällaista oikeutta suoda. Erikoinen yksityiskohta on, että Tontti haluaa päivähoidon osaksi oppivelvollisuutta. Oppivelvollisuushan ei Suomessa tarkoita koulupakkoa, mutta päiväkotipakkoa sen pitäisi esseistin mukaan tarkoittaa. Näin vaivattomasti siirrytään yksilönvapauden korostamisesta vaatimukseen, että yhteiskunnan tulisi mahdollisimman varhain rajoittaa yksilön vapautta päättää oman lapsensa kasvatuksesta. Kaikki tehdään hyvältä kuulostavan suvaitsevaisuuden nimissä, totta kai. Äänenpainot alkavat muistuttaa menneiden vuosikymmenten radikaaleja, jotka jollottivat "sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi" -laulua ja haaveilivat steriileistä yhteiskunnan ylläpitämistä lastenkasvatustehtaista.

Jarkko Tontti on perin tyypillinen fundamentalisti. Hän korottaa oman maailmankatsomuksensa kaikkien muiden katsantokantojen yläpuolelle. Hän uskoo tietävänsä, mitä kaikki muut ihmiset haluavat ja mikä on heille parhaaksi. Kaikesta näkyy, ettei hän ymmärrä esimerkiksi uskontojen tai perinteiden funktioita, mutta on silti vuorenvarma, että ne ovat jotakin absoluuttisen pahaa ja tukahduttavaa, miltä ihmisiä on varjeltava. Hänen käsityksensä historiasta on prosessi, joka etenee matemaattisella varmuudella kohti länsimaista liberaalia demokratiaa, ja niinpä hänen historiantulkintansa vilisevät anakronismeja ja menneiden tapahtumien arvottamista nykytiedon perusteella. Ei siis ole ihme, että Tontin yhteiskuntaihanne alkaa YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ja päättyy Uljaaseen uuteen maailmaan.

Ihmisen ominaisuuksiin kuuluu vahva laumahakuisuus, ja siksi ihmisyhteisöissä syntyy poikkeuksetta Tontin kammoama jako meihin ja muihin. Ihmiset luovat ja noudattavat mielivaltaisiltakin tuntuvia perinteitä, koska ne tekevät elämän helpommaksi ja turvallisemmaksi. Ne vapauttavat pakosta toimia joka hetki pelkästään oman harkinnan varassa ja pohtia jatkuvasti omia vaikuttimiaan. Jos kaikki tällainen julistetaan pahaksi ja tuhoisaksi, tukahdutetaan osa ihmisyyttä. Ja ennen pitkää päädytään järjestelmään, jossa jokaisen yksilön ja ryhmän toimia pitää herkeämättä valvoa ja säädellä, ettei kukaan vain pääse syrjimään ketään toista tai estämään kenenkään toisen itsetoteutusta.

Siksi olen paljon mieluummin konservatiivi kuin liberaali, jos tässä muodikkaassa jaossa mitään mieltä on. Länsimainen arvokonservatiivinen malli tarjoaa lopulta yksilölle riittävästi liikkumatilaa, kunhan tämä noudattaa lakeja ja yleistä säädyllisyyttä. Se on kultainen keskitie erilaisten fundamentalismien ja kaoottisen (ja lopulta fundamentalistiseksi muuttuvan) sallivuuden välissä.

Tontin mukaan konservatiivinen eli säilyttävä malli on kuitenkin umpikuja: "Perinteet muuttuvat, halusimme tai emme, loppupeleissä konservatiiville käy aina kehnosti." Tähän voisin vastata John Maynard Keynesiä mukaillen: loppupeleissä olemme kaikki kuolleita. Tämän truismin takia kukaan tuskin pitäisi lääketieteen harjoittamista turhana. Konservatismi on viivytyksen politiikkaa, ja viivytys - "sosiaalisen organismin ylläpito", kuten Roger Scruton asian muotoilisi - on elämää.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Jäitä hattuun kulttuuripolitiikassa

Alkuvuoden suurimman kulttuuripoliittisen myrskyn on synnyttänyt yksi perussuomalaisten vaaliohjelman kohta:

Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.

Tästä pätkästä kulttuuriväki on kirjoittanut raivokkaasti siitä lähtien, kun ohjelma viime viikolla julkistettiin. Käyttöön on otettu koko vanha natsikuvasto kirjarovioineen ja Entartete Kunst -näyttelyineen. Jälleen kerran suomalaisen identiteetin käsitettä vastaan on hyökätty Benedict Andersonin käsitteellä "kuviteltu yhteisö", jälleen kerran vailla hajuakaan siitä, mitä Anderson sillä tarkoitti.

Uusimmassa kirjassani on paljon pohdintaa kulttuuriväestä ja lukeneistosta. Kirjoittamisen aikana ja sen jälkeenkin mieltäni vaivasi epäily, olinko kärjistänyt asioita liikaa. Olinko sittenkin tehnyt pelkän karikatyyrin suomalaisesta kulttuurieliitistä, olinko esittänyt heidät lapsellisempina kuin he ovatkaan? Mutta nyt, luettuani erinäisistä kirjallisuusblogeista ja HS-raadin tämänviikkoisista lausunnoista kannanottoja PS:n kulttuuriohjelmaan voin todeta, ettei tyylilajini ollutkaan satiiri, parodia tai polemiikki, vaan mitä yksityiskohtaisin realismi. Kirjoituksista sai kuvan, että perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen Senaatintorilla poltetaan kirjoja, rappiotaiteilijat karkotetaan maasta, radiosta soitetaan pelkkää Sibeliusta ja runoilijat joutuvat siirtymään kalevalamittaan. Ohjelmallisena pessimistinä olen tottunut odottamaan pahinta, mutta tuollaisiin mielikuvitusskenaarioihin en sentään usko.

Mitä minä sitten, tuon samaisen kulttuuriväen edustajana, olen mieltä perussuomalaisten kulttuuriohjelmasta? Minusta se on epämääräinen ja hatara - siis sellainen kuin poliittisten puolueiden kulttuuriohjelmat yleensä ovat - muttei juuri anna aihetta hysteriaan. Päällimmäiseksi siitä jää tunne, etteivät sen laatijat juuri tunne tai ymmärrä taidetta, mutta inhoavat tunteenomaisesti nykytaidetta. Kuvaus sopii jossakin määrin myös minuun: nykyinen kuvataide on mielestäni lähinnä roskaa, en ole nähnyt Kiasmassa ainuttakaan hyvää näyttelyä (ellei takavuosien Kalervo Palsa -retrospektiiviä oteta lukuun). Minusta on kuitenkin aivan samantekevää, vaikka sellaista rahoitetaankin verovaroillani - käytetäänhän maksamiani veroja paljon muuhunkin sellaiseen, mitä en itse arvosta, mutta josta joku muu saattaa nauttia.

Lisäksi puhe "postmodernista tekotaiteellisuudesta" ja "suomalaista identiteettiä vahvistavasta taiteesta" on toivottoman epämääräistä. Termi "postmoderni" voi pitää sisällään melkein mitä vain: jos se tarkoittaa vaikkapa eklektistä tyylien yhdistelyä, silloin Aki Kaurismäkikin on postmodernisti. Suomalainen identiteetti tuntuu taas ohjelmassa kytkeytyvän kansallisromantiikkaan. Gallen-Kallela ja Sibelius ovat toki neroja, mutta miksi rajata suomalaisuuden taiteellinen lähestyminen yhteen melko lyhytaikaiseen tyylisuuntaan? Nykynäkökulmasta kiinnostavampia kansallisia lähtökohtia voisi ainakin kuvataiteen osalta löytää Tyko Sallisen ja Vilho Lammen ekspressionismista tai Hugo Simbergin symbolismista. Modernimmasta ilmaisusta löytyisi kiintoisaksi esikuvaksi vaikkapa Reidar Särestöniemi.

Sinänsä en pane vastaan, vaikka jonkinlainen kansallisromantiikan uusi tuleminen tapahtuisikin suomalaisessa taiteessa. Itse asiassa on pieni ihme, ettei mitään sen kaltaista ole näkynyt: taiteilijathan kuolaavat nykyään kaiken mahdollisen romantiikan perään, miksi siis yksi romantiikan laji on pannassa? Mutta on varmaa, ettei sellaista saada aikaan rahoituspoliittisin keinoin tai poliittisin julistuksin. Sen täytyisi saada alkunsa spontaanisti itse taidemaailmasta.

Ohjelman taidetta käsittelevä osuus ei minua siis vakuuta, jos ei säikäytäkään. Sen sijaan yleisen kulttuuritarjonnan ja kansansivistyksen saralla ohjelma sisältää varsin viisaita kohtia. En usko, että kellään kulttuuria arvostavalla ihmisellä olisi paljon huomautettavaa esimerkiksi tähän:

Perussuomalaiset eivät koe englanninkielisten populaarikulttuurisarjojen esittämisen kuuluvan yleisradiolle määriteltyihin julkisiin tehtäviin. Sen sijaan yleisradion olisi keskityttävä suomalaisen ja laajemmin länsimaisen kulttuuri vaalimiseen tarjoamalla korkealaatuista kulttuuriohjelmaa mm. dokumenttien, teatteriesitysten ja konserttien muodossa. Tällaista ohjelmatarjontaa ei voida jättää markkinaehtoisesti toimivien tv-kanavien vastuulle. Laadukkaita ajankohtaisohjelmia pidämme myös tärkeinä ja kansaa yhdistävinä. Ruotsinkielistä ohjelmatarjontaa voitaisiin mielestämme vastaavasti jonkin verran supistaa.

tai tähän:

Perussuomalaiset pitävät tärkeänä, että Suomessa säilytetään Veikkauksen nykyinen yksinoikeus rahapelien tarjoamiseen, koska veikkausvoittovaroilla tuetaan suomalaista kulttuuria, liikuntaa, tiedettä ja nuorisotyötä sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain. Perussuomalaisten mielestä Opetusministeriön tulee jatkossakin jakaa Veikkauksen tuotto kokonaisuudessaan näihin kohteisiin.

Luulenkin, ettei HS-raatilaisten ja muiden aggressio johdu PS:n ohjelmasta sinänsä, vaan siitä, että siinä on kehdattu puhua avoimesti suomalaisuudesta ja kansallisesta identiteetistä. Nämä asiathan ovat kulttuuriväelle todellinen bête noire, ja niiden pelkkä mainitseminenkin tuo mieleen lapuanliikkeen.

Paljon kielteisempiä tunteita minussa herätti HS:n verkkosivuilla tänään julkaistu PS:n varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkalan haastattelu. Niskakarvani nousivat, kun Saarakkala ehdotti kansanedustajien nimittämistä Taiteen keskustoimikuntaan päättämään taiteen asiantuntijoiden kanssa apurahoista. Vaikka kyse on suhteessa pienestä asiasta, vastustan ehdottomasti kaikkia pyrkimyksiä alistaa taiteen rahoitus demokraattiselle päätöksenteolle. Kuten olen aiemminkin sanonut, on vain hyvä, ettei tavallinen veronmaksaja saa päättää kaikkia kohteita, mihin hänen rahansa käytetään. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee asiantuntijavaltaisia ja elitistisiä saarekkeita, joihin rahvas ei pääse työntämään tahmaisia sormiaan, ja taide on niistä yksi. Vaaliohjelman laatijoiden arvostamat klassiset ja kansallisromanttiset suuntauksetkaan eivät aikanaan olleet mitään kansantaidetta, vaan juuri kulttuurieliitin luomuksia ja lempilapsia.

Perussuomalaisissa minua huolestuttaa lähinnä puoluejohdon onneton tapa nimittää johtopaikoille mahdollisimman umpiluupäisiä yksilöitä. Saarakkala ei varapuheenjohtajana näköjään ole kuin korkeintaan lievä parannus edeltäjäänsä Pentti Oinoseen verrattuna.

Kaikkein parasta kulttuuripolitiikkaa olisi tietenkin vain antaa taiteilijoille rajaton ilmaisunvapaus ja rajaton luotto. Mutta käytännössä aina päädytään tukemaan yhdenlaista taidetta enemmän kuin toisenlaista taidetta. Vaikka ohjelma tuntuu monessa kohdin kömpelöltä, perussuomalaisten ansioksi voidaan laskea se, että tukiperusteet ja koko kansallisen kulttuurin ajatus ovat nousseet puheenaiheeksi. Ja kun asia joutui HS-raadin käsittelyyn, joukkoon mahtui jokunen viisaskin puheenvuoro. Yksi niistä oli filosofi Aki-Mauri Huhtiselta:

(...) kaiken kulttuurin muuttuminen postmoderniksi mansikkahilloksi voidaan hidastaa muun muassa perussuomalaisten esittämällä kannanotoilla. Aikamme nihilismi ja relatiivisuus ei kuitenkaan tyydytä juuriaan etsivää ihmistä. Paluuta yhtenäiskulttuuriin ei ole, mutta liukenemisen nopeutta voidaan säädellä.