Painajaisen kerrostumat

Äskettäin levitykseen tullut Memory: The Origins of Alien on dokumentti, jonka tekemistä olen odottanut kauan. Se keskittyy Alien-saagan aloittaneeseen Ridley Scottin elokuvaan, ja jättää jatko-osat (jotka ovat parhaimmillaan viihdyttäviä ja huonoimmillaan väkisin väännettyjä) muutamaan lyhyeen mainintaan. Ja mikä parasta, sen päähuomio ei ole elokuvan tekoprosessissa, vaan teokseen sisältyvässä paksussa myyttien ja alluusioiden kerrostumassa.

Tämä lähestymistapa on aiemmin jäänyt enimmäkseen pimentoon, vaikka minusta se on ainoa mielekäs. Käsikirjoittaja Dan O'Bannonin ideoima ja kuvataiteilija H. R. Gigerin toteuttama vihamielinen avaruusolento on nimittäin mytologinen hirviö par excellence, samaan aikaan sekä moderni että arkaainen. Se saattaa olla ainoa 1900-luvun luoma arkkityyppinen hirviö, meidän tuntemamme maailman reunalla kyyristelevä painajainen. Vaikka siitä on tullut itsestäänselvä osa populaarikulttuurin kuvastoa, se ei ole vampyyrien ja ihmissusien tavoin muuttunut pelkäksi harmittomaksi kitschiksi.

Samalla hirviö ja sen ympärille rakennettu maailma ovat täynnä mielleyhtymiä muinaisiin kulttuureihin ja myytteihin sekä ajattomiin luonnon ja biologian ilmiöihin. Alien kytkeytyy hahmoihin ja tarinoihin, jotka ovat olleet länsimaisen kulttuurin perusaineista vuosituhansia. Se operoi jungilaisten arkkityyppien ja kollektiivisen alitajunnan alueella.

Alexandre O. Philippen dokumentti ei ole lopullinen selvitys Alienin myyttisestä rihmastosta, ja hyvä niin. Puhkianalysoimisen sijaan se valaisee elokuvan merkityskentän ja antaa polttoainetta pidemmille pohdinnoille. Philippen edellinen pitkä dokumenttielokuva keskittyi purkamaan Hitchcockin Psykon suihkukohtausta; Alienia tarkastellaan laveammin, mutta huomio kiinnittyy yhä uudelleen elokuvan ikonisimpaan kohtaukseen eli hirviön ”syntymään” John Hurtin rintakehän läpi.

Kuuluisa kohtaus toimii leikkauspisteenä tekijöiden lukemattomista lähteistä ammentamille vaikutteille. Hirviölapsen hahmon H. R. Giger sai Francis Baconin maalaustaiteesta, tarkkaan ottaen Baconin triptyykistä ”Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion” (1944). Gigerin oma taide on aina askarrellut syntymätrauman ja syntymän väkivaltaisuuden parissa – uuden elämän synty on hänelle aina veristä, ahmivaa ja tuskallista. Heti dokumentin avauskohtauksessa esitellään myös Oresteian raivottaret, jotka kostavat vanhempiaan vastaan rikkoneille jälkeläisille. Alien on antiikin myytin käänteisversio: lapsi eli ihmisruumista isäntänään käyttävä hirviö kostaa ihmiselle hänen loputtoman faustisen uteliaisuutensa, halunsa ylittää perimmäiset rajat. Myös samansisältöisiä viittauksia egyptiläiseen mytologiaan löytyy.

Elokuvan rahtialuksen ja pelastussukkulan nimistä löytyvät viittaukset Joseph Conradin romaaneihin Nostromo ja Narkissoksen neekeri. Näitä käsitellään dokumentissa kommentteina imperialismiin, ja samalla Alien rinnastetaan mielenkiintoisella tavalla toiseen vuonna 1979 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan, Francis Ford Coppolan Ilmestyskirjaan. Myös siinä tuhoon tuomittu miehistö matkaa vieraan sivilisaation alueelle tarkoituksenaan tappaa toisenlainen hirviö. Muut rinnastukset elokuvan tekoaikana ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin teemoihin eivät ole yhtä kiinnostavia. Mukaan on ympätty myös pakollinen feministinen analyysi ”tukahdutetun feminiinisyyden” murtautumisesta esiin, mutta sen voi onneksi ohittaa nopeasti painamalla kaukosäätimen kelausnappia.

Memory luo myös jokusen lyhyen mutta kiintoisan silmäyksen Alienin tapaan kuvata teknologiaa. Alien irtaantui aiemman tieteiselokuvan kliinisestä teknologiakuvasta, ja sen visio avaruusajan elämästä on väkevän ruumiillinen. Siinä missä vaikkapa Avaruusseikkailu 2001:n teknologia on kiiltävää ja toimii jouheasti, avaruusrahtilaiva Nostromo on täynnä nihkeitä ja hämäriä, vuotavien putkien reunustavia käytäviä, kitiseviä ja suhisevia automaattiovia. Huohottavat äänitehosteet tuovat mieleen elimistön, jonka sisällä miehistön jäsenet hikoilevat korjaustöiden ja muiden arkisten askareiden kimpussa. Alienin avaruusmatkaajat eivät ole Star Trek -tyyppisiä tutkijoita ja seikkailijoita, vaan pikemminkin rekkakuskeja jotka kuljettavat raaka-ainelasteja maan ja siirtokuntien välillä.

Itse pidän Alienia pitkälti kuvauksena paitsi kahden biologisen lajin, myös kahden eri tyyppisen teknologian kohtaamisesta. Ihmisen teknologia on avuton hirviön edessä, koska hirviö on itsessään teknologiaa: täydellisyyteen hiottu selviytymisen, lisääntymisen ja kilpailijoiden tuhoamisen väline. Kiiltävä ja virtaviivainen pää, jossa suonet kulkevat sähköjohtojen tavoin sekä aseen tavoin toimiva ruumis korostavat olennon konemaisuutta. Gigerin varhaisissa luonnoksissa olennolla oli silmät, mutta hän poisti ne valmiista suunnitelmasta painottaakseen luomuksensa epäinhimillistä, ”biomekaanista” luonnetta.

Paitsi johdantona Alienin maailmaan, Memory: The Origins of Alien toimii kuvauksena siitä, miten merkittävät taideteokset rakentuvat. Dokumentin keskushahmoksi nouseva käsikirjoittaja O'Bannon sanoi itse: ”En varastanut keneltäkään – varastin kaikilta.” Alienin omaleimaisuus perustuu äärimmäisen kirjavan laina-aineksen yhdistelylle. Sillä on selvät edeltäjänsä 1950-luvun tieteiselokuvassa ja tieteissarjakuvassa – yksi dokumentissa esitelty sarjakuvatarina sisältää kuuluisan syntymäkohtauksen melkein samanlaisena kuin se lopulta päätyi elokuvaan. Mutta pelkkään genren jatkumoon Alien ei jäänyt, koska sen tekijät lainasivat kaikkialta, aina keskiajan maalaustaiteesta ja antiikin taruista saakka. Se on täysi teos, jota on katsottava lukemattomien kerrosten läpi.

Pyhää yksinkertaisuutta saatavilla

Pyhä yksinkertaisuus tuli painosta viime viikon lopulla ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Se on neljästoista kirjani.

Jokaisen kirjan kirjoittaminen on vähän erilaista, ja Pyhä yksinkertaisuus erosi muista ainakin taustatyön määrässä. Laskeskelin, että välittömäksi lähdeaineistoksi jouduin lukemaan viitisen kirjaa per luku, joidenkin lukujen kohdalla enemmän. Näiden lisäksi luin laajalti artikkeleita ja muita lyhyempiä tekstejä. Käytin myös jonkin verran asiantuntija-apua. Euroopan noitavainoja käsittelevän esseen lähetin sen valmistuttua tutulle pappismiehelle, jotta hän tarkistaisi etten ole puhunut läpiä päähäni kirkkohistoriaa ja kristillistä teologiaa koskevissa osuuksissa.

Kirja sai alkunsa pari vuotta takaperin keskustellessani sosiologi ja matkakirjailija Erkki Lampénin kanssa. Erkki ehdotti, että kirjoittaisin kirjan hyvässä uskossa tehdystä pahasta, siis idealistisin motiivein tehdyistä vääryyksistä historiassa. Hänen mielestään aihetta ei ollut vielä käsitelty mitenkään kokonaisvaltaisesti, ja sitä koskeva kirja olisi erityisen ajankohtainen nyt, kun kaikentyyppinen moraalinen ylemmyydentunto on nousussa.

Hauduteltuani aihetta vähän aikaa aloin innostua siitä. Ongelmana oli vain aihepiirin laajuus. En halunnut tehdä kattavaa kronologisesti etenevää tietokirjaa, vaan esseemuotoisen katsauksen, joten valitsin tekstien aiheet puhtaasti oman kiinnostukseni perusteella ja rajasin perspektiiviä muutenkin. (Tarkemman selonteon lähtökohdistani olen antanut kirjan johdantoluvussa, jonka julkaisin kesäkuussa tässä blogissa.) Annoin kokonaisuuden rönsyillä aika ajoin, mutta fokus oli muutamassa pääaiheessa: Euroopan noitavainot, Ranskan vallankumouksen terrorivaihe, Ilmari Kiannon rooli valkoisten propagandistina Suomen sisällissodassa, Pavlik Morozovin tapaus 1930-luvun Neuvostoliitossa, Matti Rossin Unkarin viranomaisille kirjoittama ilmiantokirje, vasemmistolaisiin elokuvantekijöihin kohdistunut ajojahti 1940-50-lukujen Yhdysvalloissa, Dresdenin pommitus, militantti antifasistinen liike. Joistakin näistä olin kirjoittanut lyhyempiä tekstejä jo aiemmin, ja osa vanhasta materiaalista kelpasi laajennettavaksi.

Historiallisista aiheista kirjoittamisessa on aina omat pulmansa, ja historiallisen tarkkuuden yhdistäminen vapaaseen esseistiseen lähestymistapaan ei ole aivan yksinkertainen juttu. Minulla ei ole historioitsijan koulutusta, joten pyrin noudattamaan tiettyä varovaisuutta. Monet kirjailijat haksahtavat historiaa käsitellessään tiettyihin leväperäisyyksiin. Kokonaisuuden elävöittämiseksi he saattavat kertoa raflaavia mutta paikkansapitämättömiä anekdootteja, innostua liikaa jonkin tulkintatavan soveltamisesta tai katsella menneisyyttä oman aikansa piilolinssien läpi. Näitä yritin välttää. Historia itsessään on yleensä riittävän mielenkiintoista ja dramaattista ilman erillisiä tehokeinoja, ja etenkin hirvittävistä tapahtumista kertoessa on syytä olla kylmäverisen toteava.

Tein myös sen tietoisen valinnan, että pidättäydyin nostamasta omaa persoonaani esiin. Jotkut viime vuosina julkaisemani kirjat, etenkin Kuolevainen ja Lihamylly, ovat olleet suoran omaelämäkerrallisia, mutta Pyhästä yksinkertaisuudesta henkilökohtainen aines on häivytetty lähes tyystin. Olisin helposti voinut käsitellä omia kokemuksiani kirjan aineiston rinnalla ja vetää suoria yhteyksiä todistamiini aikalaisilmiöihin, mutta se olisi vienyt kirjalta terän. Päätin luottaa lukijan kykyyn tehdä omat johtopäätöksensä ja löytää itse vastaavuudet. Ne muutamat kohdat, joissa käsittelen tämän hetken ilmiöitä historiallisen aineksen rinnalla, ovat tarkoin valittuja ja antavat toivoakseni tarttumapintaa syöttämättä liian yksioikoisia tulkintoja.

Menneisyyden voi helposti muuttaa poliittisen rituaalin osaksi, viihdyttäväksi ja tunteisiin vetoavaksi draamaksi jossa on sankareita ja roistoja, uhreja ja pyöveleitä. Mutta tällainen lähestymistapa on vaarallinen, ja lisäksi se vie historialta todellisen viehätyksen, joka perustuu loputtomaan ristiriitaisuuteen. Lyhyesti sanottuna tavoitteeni on ollut kirjoittaa historiallisista aiheista aikuisille ihmisille.

Ulos supermarketista

Se tosiseikka, että ihmisen täytyy syödä, tuntuu minusta turhauttavalta. Osaan toki arvostaa hyvää ruokaa, ja monen ruokalajin oikeasta valmistus- ja maustamistavasta minulla on vakaa mielipide. Mutta silti haluaisin käyttää syömiseen kuluvan ajan usein aivan muuhun. Nälkä keskeyttää lupaavasti alkaneen kirjoittamisrupeaman, ja syömistä seuraava raukea kylläisyys vie halun jatkaa sitä. Usein lykkään työskennellessäni tai jonkin mieluisan harrastuksen parissa puuhaillessani ruokailua mahdollisimman pitkälle ja pidän nälkää aisoissa makeisilla ja nikotiinilla.

Lisäksi ruoan hankkimiseen ja valmistamiseen tuhraantuu paljon aikaa. Loppujen lopuksi harva ruokalaji on niin herkullinen, että ehdoin tahdoin haluaisin nähdä vaivaa sen valmistamiseksi. Yksin eläessäni söin paljon roskaruokaa ja tilausruokaa, ja nykyäänkin turvaudun helposti ravintoloihin jos kukkaronnyörit antavat myöten. Koska olen tullut ikään, jossa syömisen terveysnäkökohtiin täytyy väkisinkin kiinnittää huomiota, ruokakaupassa käynti on muuttunut eksistentiaaliseksi painajaiseksi. Valintoja tehdessään on ajateltava kolesterolia, verenpainetta, vitamiineja, hiilihydraatteja, sokeria ja lukemattomia muita tekijöitä, vaikka mieluiten vain kahmaisisi pakastealtaasta pizzan ja keskittyisi pohtimaan uusasiallisuutta 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa.

Edellä sanotun valossa on kieltämättä ristiriitaista, että joka syksy näen huomattavasti vaivaa hankkiakseni riistaa ruokapöytääni. Herään ennen auringonnousua, vaellan jopa kymmeniä kilometrejä usein vaikeakulkuisessa maastossa, siedän kylmää, märkää ja tuntikausien paikallaan kykkimisestä kipeytyviä lihaksia. Kaiken lisäksi teen tämän, vaikka tuloksesta ei ole etukäteen minkäänlaista varmuutta.

Kun ammuin ensimmäisen heinäsorsani syksyllä 2015, se putosi pieneen lampeen noin parin metrin päähän rannasta. Olin niin innoissani, etten vaivautunut etsimään oksaa jolla linnun saisi hilattua rantaan, vaan päätin kahlata hakemaan sen. Lampi olikin äkkisyvä, ja pari askelta otettuani upposin täysin vaatetettuna ja kumisaappaat jalassa rintaa myöten veteen. Nappasin sorsan nopeasti käteeni ja räpiköin kuiville. Onneksi ilma oli lokakuisesta ajankohdasta huolimatta lämmin ja kotiin oli vain kilometrin kävely. Uimalla olen hakenut sorsia myöhemminkin, viimeksi pari viikkoa sitten, kun koiraa ei ollut mukana metsällä. Tällä kertaa maltoin sentään riisua päällysvaatteeni ensin.

Ponnistuksia sisälsi myös metsäkaurisjahti viime vuoden syksyllä Padasjoella ystäväni ja työtoverini Jarkko Pesosen kanssa. (Jarkon kirjoittama yksityiskohtaisempi kuvaus jahdista löytyy täältä.) Etsimme ja väijyimme yhteensä noin 12 tuntia kahta auringonnousun aikaan näkemäämme kaurista, ja kaato tapahtui noin tuntia ennen iltahämärää. Olimme asettuneet muutamaa tuntia aiemmin passiin pellonreunaan suuren kiven taakse lähelle metsärajaa, oma tarkkailusektorini oli kiven vasemmalla puolella, Jarkon oikealla. Kun maastoa tuijottaa tuntikausia, näköaisti alkaa temppuilla: metsänreuna ja pilvet muuttuivat geometrisiksi kuvioiksi, ja vähän väliä oli suljettava silmät hetkeksi erottaakseen taas yksityiskohtia.

Yksitoikkoisuudesta minut havahdutti laukaus. Tarkkailualueidemme väliin oli jäänyt sokea kulma, ja juuri siitä kauriit olivat tulleet esiin ja lähteneet kulkemaan Jarkon suuntaan. Noustessani ylös näin Jarkon juoksevan kohti metsänreunaa edellään kauriit, joista toiseen oli selvästi osunut. Naaraskauris löytyi lyyhistyneenä metsärinteeseen, luoti oli osunut etusorkan taakse ja lävistänyt keuhkot. Kun veret oli laskettu, ruho piti saada nopeasti suolistettavaksi – osuma oli muutaman sentin optimaalisen osumakohdan takana, ja paine oli saattanut vaurioittaa mahalaukkua. Vatsaonteloon valuessaan mahalaukun hapot olisivat pilanneet lihan.

Riistankäsittely tapahtui kesäpaikkani saunan pesuhuoneessa, ja oli kauniisti sanottuna sotkuista hommaa. En ollut ennen suolistanut niin isoa eläintä, ja sisälmyksistä uhoava lämmin lemu sai minut aluksi yökkäilemään. Pää ja sorkat piti katkaista kirveellä ja ruho vielä nylkeä ja paloitella useampaan osaan. Lopetettuamme ulkona oli jo pilkkopimeää, mutta suolista ja muusta teurasjätteestä piti vielä päästä eroon. Laitoimme ne muoviseen lasten kylpyammeeseen ja kannoimme pellonreunaan, missä kaivoin niille taskulampun valossa kuopan ja hautasin sinne.

Tällaisten operaatioiden aikana en ole kertaakaan mielessäni kyseenalaistanut koko touhun mielekkyyttä. Ja kun riistaeläin on lopulta päätynyt ruokapöytään, olen aina pitänyt ateriaa kaiken vaivannäön arvoisena. (Vaivannäkö on itse asiassa väärä sana, koska toisin kuin tavanomaisessa ruoanhankinnassa, metsästyksessä varsinainen ilo syntyy itse prosessista, ei lopputuloksesta. Tässä kirjoituksessa päähuomioni on kuitenkin ravinnossa ja syömisessä.) Itse pyydetyn sorsan höyrytessä juuresgratiinin ja mustaherukkahillon ympäröimänä lautasella tunnen syvää tyydytystä, jollaista ei voisi kuvitellakaan marketista ostetuista aineksista valmistetun aterian äärellä. Tämä on pyhää ruokaa, jonka makuvivahteisiin perehdytään hartaudella, sillä ei vain sammuteta nälkää. Jos asuisin maalla ja metsästäisin viikoittain, sen aura tietenkin himmenisi, vaikken uskokaan että kokonaan katoaisi. Lapsuudessani isän syksyllä ampuman hirven lihaa syötiin talven aikana niin usein ja niin monessa muodossa – paistina, jauhelihana, säilykkeenä – etten koskaan voisi nähdä siinä mitään eksoottista. Silti hirvenliha päihittää edelleen millaisen tahansa naudanlihan, sekä makunsa että herättämiensä muistojen puolesta.

En ole erityisen kokenut tai taitava metsästäjä. Työaikatauluni rajoittavat harrastusta siinä määrin, että vuosittaiset metsästysreissuni ovat yleensä yhden käden sormilla laskettavissa. Metsästän useimmiten yksin, en erakkomaisuuttani vaan siksi, että metsästävien kavereiden aikatauluja on hankala sovittaa yhteen omieni kanssa. Hirvijahdin kaltaiset sitoutumista vaativat ryhmämetsästyksen muodot ovat mahdollisuuksieni rajojen ulkopuolella. Muutamat vuosittaiset metsästyskerrat tarjoavat kuitenkin sellaista sisäistä ja ulkoista vapautta, että ne ovat vuodenkiertoni kohokohtia. Tämän vapauden tärkeä ulottuvuus on pako supermarketmaailmasta. Metsästäjän tekemät valinnat ovat suoraan merkityksellisiä: jos liikkuu varomattomasti tai painaa liipaisinta väärällä hetkellä, ateria jää saamatta. Myös sattuman rooli, joka nykyaikaisissa ruokakaupoissa pyritään rajaamaan olemattomiksi, on suuri. Useimmiten metsältä palaa tyhjin käsin.

Metsästyksen parissa vietetyt vuodet ovat saaneet minut arvostamaan suomalaista metsästyskulttuuria. Jokainen tuntemani metsästäjä suhtautuu metsästäjän eettiseen koodistoon vakavasti. En tosin tiedä olisiko suhtautuminen leväperäisempää ellei tuota koodistoa valvottaisi verraten ankaralla lainsäädännöllä, mutta joka tapauksessa metsästys Suomessa on huomattavasti sivistyneempää touhua kuin esimerkiksi Italiassa, jossa lajintunnistuksen kaltaisille sivuseikoille viitataan kintaalla ja ammutaan kaikkea mikä liikkuu, myös metsästyskavereita. Lisäksi suomalainen metsästyskulttuuri on myönteisellä tavalla demokraattista. Täällä käytäntö, jossa parhaisiinsa pukeutuneet aristokraatit ampuvat riistan ja palveluskunta käsittelee sen, on tuntematon ja pankinjohtajakin joutuu työntämään kätensä peuran höyryäviin suoliin.

Nykyään etiikasta julkaistaan enemmän kirjallisuutta kuin mistään muusta filosofian osa-alueesta, ja etiikan sisällyttäminen suunnilleen kaikkeen ravintoa koskevaan keskusteluun on ajallemme leimallinen piirre. Metsästystä koskevissa kiistoissa metsästäjillä on tapana korostaa, että he kunnioittavat luontoa ja eläimiä vaikka osallistuvat aktiivisesti villieläinten surmaamiseen. Monet eläinsuojelijat taas pitävät tätä kestämättömän ristiriitaisena. Metsästystä vastustavalle kaikki eläimet ovat samalla viivalla, eikä hän voi käsittää esimerkiksi sitä, miksi metsästäjä pitää hellää huolta koirastaan mutta tappaa ja syö riistaeläimiä.

Yhteisymmärrystä metsästäjän ja eläinsuojelijan välillä harvemmin syntyy, koska jälkimmäinen katsoo metsästäjän toimintaa aina ulkopuolelta, ja metsästys pysyy hänelle syvästi outona ja vastenmielisenä toimintana. Metsästyksen vastaisten argumenttien ongelma on myös siinä, että niissä logiikka sekoitetaan etiikkaan. Ihmiselle on luontaista muodostaa erilainen suhde eri eläinlajeihin, ja lisäksi nämä suhteet vaihtelevat kulttuurisesti paljonkin. Minä en koskaan söisi koiraa, mutta kiinalaiselle tai korealaiselle se ei tuottaisi ongelmia. Ihmisen kulttuureissa jotkut eläimet ovat vuosituhansien saatossa vakiintuneet kumppaneiksi, jotkut toiset taas ravinnonlähteiksi, ja looginen päättely on jokseenkin avuton tällaisten käytäntöjen edessä.

Itse suhtaudun suurin varauksin ajatukseen eläinoikeuksista. Jos eläimillä olisi oikeuksia samalla tavoin kuin ihmisillä, meidän olisi pidettävä niitä oikeustoimikelpoisina. Ei tämä aivan tavatonta historiallisesti olisikaan: keskiajalla isäntänsä hengiltä potkaissut hevonen saatettiin tuoda oikeuden eteen miestaposta syytettynä ja määrätä sille oma puolustusasianajaja. Useimmat oman aikamme ihmiset kuitenkin pitäisivät tätä varsin omituisena. En kuitenkaan kannata hälläväliä-asennetta eläinsuojeluun. Ihmisillä on velvollisuuksia kaikenlaisia eläimiä kohtaan, ja yleensä eläinoikeuksista puhuttaessa tarkoitetaan todellisuudessa niitä.

Velvollisuutemme eläimiä kohtaan määrittyvät sen perusteella, millainen suhde meillä on niihin. Lemmikit ovat kunniajäseniä ihmisten moraalisessa yhteisössä, niitä voidaan verrata ja usein verrataankin perheenjäseniin. Ihmistä, joka hylkää kesäkissan pidän yhtä alhaisena kuin lapsensa heitteille jättäjää. Naudoista, lampaista ja muista niin sanotuista hyötyeläimistä meillä on velvollisuus pitää huolta, mutta suhde niihin ei yleensä ole yhtä henkilökohtainen. Velvollisuutemme meistä kokonaan riippumattomia villieläimiä kohtaan koskevat puolestaan enemmän lajia kuin yksilöitä. Metsästyksessä tämä tarkoittaa, ettei riistaeläimiä saa hävittää sukupuuttoon ja että saalis pitää surmata mahdollisimman kivuttomasti. Tärkeää on sekin, että metsästäjä syö kaiken ampumansa riistan tai vähintäänkin lahjoittaa sen muille riistan ystäville tai myy ravintolaan.

Mitä taas tulee väitteeseen, että metsästys on moraalitonta koska siinä saadaan mielihyvää tarpeettomasta kärsimyksestä, se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Metsästyksessä pyritään tappamaan eläin, ei satuttamaan sitä. Epämiellyttävimmät metsästysmuistoni liittyvät tapauksiin, joissa olen joutunut lopettamaan haavoittuneen linnun kepiniskulla tai niskat katkaisemalla. Ihanteena on aina onnistunut riistalaukaus, jonka aiheuttama kuolema on verraten helppo silloinkin kun se ei tapahdu silmänräpäyksessä. Keuhkot läpäisevä luoti saa kauriin verenpaineen syöksymään pohjalukemiin, jolloin tajuttomuus ja kuolema seuraavat alle puolessa minuutissa. Ilveksen saaliiksi joutuvan yksilön lähtö on paljon tuskallisempi.

Voidaan toki kysyä, onko näinkään vähäinen kärsimys tarpeellista, koska toisin kuin ilveksen, oma henkiinjäämiseni ei ole riippuvainen riistalihasta. Tähän osaan antaa vain subjektiivisen vastauksen. Minulle jahdin tuoma jännitys ja aistivireys, jonka veroista ei mistään muusta toiminnasta saa, riittää oikeuttamaan melko harvalukuiset osallistumiseni luonnossa keskeytyksettä tapahtuvaan verenvuodatukseen. Toinen oikeutus on kanttarellien kanssa paistettu sepelkyyhkynrinta tai konfitoitu kauriinjalka, jotka kulinaaristen ominaisuuksiensa ohella edustavat reiluimmin ja eettisimmin hankittua lihaa. Sellaiset ruoat on syytä maustaa maltillisesti, sillä itse pyydetyn maku on jotakin, jota ei modernissa maailmassa liian usein kohtaa.