lauantai 24. huhtikuuta 2010
Ilmauksia, jotka pitäisi kieltää (osa 1)
Voimaantuminen, voimaantua
Modernin projekti
Valistuksen projekti
Positio
Keskiö (paitsi kun käytetään konkreettisessa mielessä, esim. polkupyörän rungon kohta, johon polkimet on kiinnitetty)
Toiseus
Diskurssi
"He tekevät sen itse"
Omata
Heteronormatiivinen
Innovaatio, innovoida
Arvokeskustelu
Luterilainen työmoraali
torstai 15. huhtikuuta 2010
Kraft durch Freude
Ystävän kanssa oli puhetta ilosta. Tai pikemminkin sen puutteesta: hänen mielestään länsimaissa on kadotettu kyky tuntea iloa. Tilalle on tullut pelkkä aineellisista voitoista saatu väliaikainen tyydytys. En osaa sanoa väitteeseen juuta tai jaata. Pitäisi kaiketi tehdä syvältäluotaava kenttätutkimus asiasta, että voisi olla varma suuntaan tai toiseen.
Minua on pikemminkin häirinnyt se, että nykyään pitäisi olla iloinen ja hymyssä suin vaikka väkisin. Tällaista amerikkalaistyyppistä smile-asennetta levittävät nykyajan maallikkosaarnaajat, kaikki pekkahimaset ja jarisarasvuot. Hapannaamoja ei kaivata, kaikkien pitäisi yhdessä reippaina ja rinta rottingilla toteuttaa suurta kukoistuksen projektia. Ennen sai sentään rauhassa murjottaa ja purnata raadantansa tympeyttä. Konsulttigurut ovat yksi merkittävä syy siihen, miksi arvostan suomalaiskansallista juroutta ja synkkyyttä. Siitä kivestä heidän suuret visionsa eivät aivan helpolla mene läpi.
Mutta vielä itse ilosta. Biologi Konrad Lorenz arvosteli aikoinaan Freudia siitä, ettei tämä mielihyväperiaatteessaan ottanut lainkaan huomioon ilon käsitettä. Lorenz tarkoitti kovan ponnistuksen sivutuotteena syntyvää iloa, sitä mitä tuntee rasituksen viimein päättyessä. Vanhan saksalaisten talonpoikien sanonnan mukaan koira on iloinen silloin, kun isäntä lakkaa pieksemästä sitä. Ilo on selvästi eri asia kuin mielihyvä tai nautinto, jota saa ilman ponnistuksiakin.
Lorenzin tarkoittamaa, yleensä fyysiseen toimintaan liittyvää iloa nykyihminen harvemmin saa arkisten askareidensa tai työnsä avulla. Niin sanottu henkinen työ ei ankarimmillaankaan sisällä ponnisteluista vapautumisen iloa, se ainoastaan uuvuttaa. Istumatyön tekijän täytyisi rasittaa itseään vapaaehtoisesti, ja se sotii useimpien luontoa vastaan. Nautintoa on puolestaan saatavilla kaikkialla, halvalla tai ilmaiseksi. Siksi useimmat nautinnot menettävät hohtonsa, arkipäiväistyvät ja laimenevat. Hedonisti veltostuu eikä osaa iloita eikä oikein enää nauttiakaan.
Viimeksi tunsin voimakasta ja vilpitöntä iloa istuessani eilisiltana uimahallin saunassa kilometrin rintauinnin jälkeen. Jos olisin tavoitellut pelkkää nautintoa (mihin minulla oli kova kiusaus), olisin uimisen sijaan mennyt kotiin lojumaan sohvalla, syömään suklaata ja katsomaan elokuvaa. Mutta yhden sijasta sain molemmat. Kun myöhemmin illalla lojuin sohvalla, söin suklaata ja katsoin elokuvaa, nautintoni oli tavanomaista suurempi koska olin lykännyt sitä.
Minua on pikemminkin häirinnyt se, että nykyään pitäisi olla iloinen ja hymyssä suin vaikka väkisin. Tällaista amerikkalaistyyppistä smile-asennetta levittävät nykyajan maallikkosaarnaajat, kaikki pekkahimaset ja jarisarasvuot. Hapannaamoja ei kaivata, kaikkien pitäisi yhdessä reippaina ja rinta rottingilla toteuttaa suurta kukoistuksen projektia. Ennen sai sentään rauhassa murjottaa ja purnata raadantansa tympeyttä. Konsulttigurut ovat yksi merkittävä syy siihen, miksi arvostan suomalaiskansallista juroutta ja synkkyyttä. Siitä kivestä heidän suuret visionsa eivät aivan helpolla mene läpi.
Mutta vielä itse ilosta. Biologi Konrad Lorenz arvosteli aikoinaan Freudia siitä, ettei tämä mielihyväperiaatteessaan ottanut lainkaan huomioon ilon käsitettä. Lorenz tarkoitti kovan ponnistuksen sivutuotteena syntyvää iloa, sitä mitä tuntee rasituksen viimein päättyessä. Vanhan saksalaisten talonpoikien sanonnan mukaan koira on iloinen silloin, kun isäntä lakkaa pieksemästä sitä. Ilo on selvästi eri asia kuin mielihyvä tai nautinto, jota saa ilman ponnistuksiakin.
Lorenzin tarkoittamaa, yleensä fyysiseen toimintaan liittyvää iloa nykyihminen harvemmin saa arkisten askareidensa tai työnsä avulla. Niin sanottu henkinen työ ei ankarimmillaankaan sisällä ponnisteluista vapautumisen iloa, se ainoastaan uuvuttaa. Istumatyön tekijän täytyisi rasittaa itseään vapaaehtoisesti, ja se sotii useimpien luontoa vastaan. Nautintoa on puolestaan saatavilla kaikkialla, halvalla tai ilmaiseksi. Siksi useimmat nautinnot menettävät hohtonsa, arkipäiväistyvät ja laimenevat. Hedonisti veltostuu eikä osaa iloita eikä oikein enää nauttiakaan.
Viimeksi tunsin voimakasta ja vilpitöntä iloa istuessani eilisiltana uimahallin saunassa kilometrin rintauinnin jälkeen. Jos olisin tavoitellut pelkkää nautintoa (mihin minulla oli kova kiusaus), olisin uimisen sijaan mennyt kotiin lojumaan sohvalla, syömään suklaata ja katsomaan elokuvaa. Mutta yhden sijasta sain molemmat. Kun myöhemmin illalla lojuin sohvalla, söin suklaata ja katsoin elokuvaa, nautintoni oli tavanomaista suurempi koska olin lykännyt sitä.
Fundamentalismin synty
Sain viimein tilaisuuden nähdä Michael Haneken viimeisimmän elokuvan Valkoinen nauha (Das Weisse Band, 2009), kun dvd-painos löytyi elokuvia maahantuovasta liikkeestä.
Olen pitkään pitänyt Hanekea eurooppalaisen elokuvan kantavana voimana ranskalaisen Gaspar Noén ohella, ja Valkoinen nauha vahvisti käsitystäni. Se on mestariteos, mahdollisesti paras Haneken elokuva tähän mennessä. Siinä kaikki tuntuu olevan kohdallaan: filmi on verkkainen mutta tiivis, ja monitasoinen sekä visuaalisesti että tarinana. Kuvaus ja leikkaus ovat suorastaan nerokkaita. Bergmanin ja Bressonin kaltaisten suuruuksien vaikutus näkyy, mutta ennen kaikkea elokuva on tekijänsä näköinen. On synti ja häpeä, että elokuva on nähty Suomessa vain Espoon Ciné -festivaaleilla. Teatterilevitykseen sitä ei ilmeisesti taloudellisten tappioiden pelossa otettu, ja kotimaista dvd-painostakin saamme odottaa.
Pohjoissaksalaiseen maalaiskylään juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa sijoittuva elokuva on allegorinen kuvaus väkivallan ja fundamentalismin syntyaineksista. Lasten ja vanhempien suhteita leimaavat puritaaninen seksuaalikielteisyys, brutaalit kasvatusmenetelmät ja kaiken läpäisevä kateuden, epäluulon ja vihan ilmapiiri. Tukahduttavassa ympäristössä lapset kapinoivat viemällä vanhempiensa ihanteet (joita nämä saarnaavat mutteivät toteuta) ääripisteeseensä: isien synnit todella kostetaan kolmanteen polveen saakka, jne. Kaiken taustalla on lähestyvä maailmansota, jossa 1800-luvun porvarisidyllin pimeät ja traumatisoivat puolet purkautuvat kollektiivisena teurastuksena. Puhumattakaan kaikesta, mihin vuodet 1914-18 Saksassa ja Euroopassa johtivat: natsismi, rotuviha, massaliikkeet, vainot.
Täytyy kuitenkin muistaa, että Saksa ja sen historia ovat Valkoisessa nauhassa pelkkä viitekehys. Periaatteessa elokuvassa kuvatut häiriökäyttäytymisen mekanismit ovat universaalisti sovellettavissa. Mietinkin, millainen elokuva olisi ollut sijoittuessaan vaikkapa islamilaiseen maailmaan. Se olisi ollut todella radikaali ratkaisu ja sitonut sen tapahtumat tiukemmin nykypäivään - tarinan sadistinen kasvatusmalli ja sukupuolinen ahdasmielisyys kuuluvat länsimaissa onneksi pitkälti historiaan. Islamilaisessa kulttuurissa lasten fyysinen pahoinpitely, patriarkaalinen perhekuri, sukupuolten erottaminen toisistaan arkielämässä sekä suljettu ja ongelmistaan ulkomaailmaa syyttävä yhteisömalli ovat yhä arkipäivää. Kenties musliminuorten keskuudessa nouseva uskonnollinen fanatismi ja terrorismi eivät olekaan kapinaa länttä, vaan omaa repressiivistä ja näköalatonta kulttuuria vastaan. Tiedostamatonta ja käänteistä kapinaa, jossa vanhempien arvomaailman vinoutuneisuus osoitetaan reductio ad absurdum -menetelmällä.
Jos Valkoinen nauha olisi sijoittunut vaikkapa Saudi-Arabiaan, sen sulattaminen olisi ollut vasemmistolaisille tiedostajille paljon vaikeampaa. Nythän he voivat turvallisesti katsoa sitä kuvauksena "sodan ja fasismin" synnystä.
Mutta Haneke on identiteetiltään länsimainen ja eurooppalainen ja kuvaa meidän kulttuuripiirimme ongelmia. Hyvä niin, sen puolen hän tuntee. Näkemäni ja lukemani Haneken haastattelut ovat poikkeuksetta olleet antoisia. Hän ei tyydy puhumaan pelkistä teknisistä yksityiskohdista, vaan avaa elokuviensa ajatusmaailmaa, muttei kuitenkaan sorru selittämään niitä puhki. Valkoisen nauhan dvd-painoksestakin (julkaisija brittiläinen Artificial Eye) löytyy hyvä, valaiseva haastattelu, ja Suomessa takavuosina julkaistulta Haneken dvd-boksilta löytyvät haastattelut ovat klassikoita.
Kuulin huhun, että Hanekella olisi vireillä filmiprojekti Michel Houellebecqin kanssa. Jos se pitää paikkansa, odotan innolla yhteistyön hedelmiä. Vaikkei uutta mestariteosta syntyisikään, kahden niin valovoimaisen hahmon lyödessä päät yhteen on odotettavissa vähintäänkin jotain kiinnostavaa.
tiistai 13. huhtikuuta 2010
Camp-huumoria
Minua on toisinaan syytetty tosikkomaisuudesta. Mielestäni moite ei pidä lainkaan paikkaansa, koska olen suuri camp-huumorin ystävä. Eri tyyppiset mauttomuudet jaksavat naurattaa minua aina, ja ystäväni tuntevat tapani piinata heitä toinen toistaan huonommilla vitseillä. Huono huumori on hyvää huumoria siksi, että se vetoaa syvempiin ja alkukantaisempiin kerroksiin kuin akateeminen nokkeluus, joka nykyään usein kulkee huumorin nimellä.
Internet on camp-huumorin korvaamaton aarreaitta. Enkä nyt tarkoita erilaisia vitsisivustoja, joista tosin löytyy paljon hyviäkin, vaan aivan tosissaan tehtyjä sivustoja, joita on mahdoton ottaa vakavasti. Niiden naurettavuus perustuu juuri tekijöiden ryppyotsaisuuteen sekä maun ja suhteellisuudentajun puutteeseen. Voidaan tietysti sanoa, että toisten hölmöydelle nauraminen on sopimatonta, koska ei voida kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu. Mutta jos meiltä riistettäisiin tämä kieltämättä hieman häijy hupi, mitä jäisi jäljelle? Ihminen nyt vain on sellainen, että nauraa makeimmin itsestään suuria luulevan lähimmäisensä räikeimmille ylilyönneille. Ja maailman mielettömyyteen on välillä terveellistä reagoida naurulla.
Olen poiminut kyberavaruudesta valikoiman mielestäni parhaita kotimaisia tosissaan tehtyjä mutta tyystin tolkuttomia sivustoja. Linkkien ohessa lyhyet selostukset sisällöstä. S'il vous plaît!
Kansansota. Suomen maolaisten sivusto. Ryhmä ihailee Perun Loistava polku -sissiliikettä ja oikaisee revisionististen paperitiikerien käsityksiä Kiinan suuresta kulttuurivallankumouksesta. Aluksi epäilin sivuston olevan vitsi, mutta kun huomasin sitä päivitettävän jatkuvasti, oli pakko todeta, että se oli vakavalla hartaudella tehty. Nettipilailijoiden kärsivällisyys ei yleensä riitä kovin pitkälle.
Kavkazblogi. Tämän hyvin hämmentävän blogin kantava voima on tamperelainen kansalaisaktivisti ja kansantaiteilija Seppo Lehto. Ansaitsee erityismaininnan korkeasta patologisuusasteesta ja verbaalisesta lahjakkuudesta. Herr Lehdon antia kauniille suomen kielelle ovat mm. termit "miehittäjäryssä" ja "neekeröinti".
Loistava puhallus. Miehekkään rehellistä ja suoraa aforistiikkaa ja satiiria. Tämän blogin huumoriarvo alkaa käydä ilmi vasta vähän laajemmalla lukemisella. Huumorielementtejä tuovat kirjoittajan olemattomat satiirikonkyvyt sekä noin viisivuotiaan tasolla oleva asioiden abstrahointikyky.
Megafoni. Postmodernin vasemmiston ääni. Melkein mikä tahansa poiminta kyseisen sivuston kirjoituksista riittää hämmentämään analyyttiseen ajatteluun taipuvaista mieltä, mutta henkilökohtainen suosikkini on tämä katkelma Preka-Eetu Virénin esseestä "Bilettely ja luokkatietoisuus":
Bilettely rikkoo kapitalistisen arvonmittauksen lineaarisen aikarakenteen ja avaa toisenlaisen olemisen aikamuodon: kairoksen, nuolenomaisen nyt-hetken, jossa kollektiivisen luomisen pidäkkeettömyys tekee mahdottomaksi siihen kohdistuvan riiston. Biletellessä ei pyritä kartuttamaan cv:tä tai mietitä miten voisi tulla paremmaksi työntekijäksi, vaan pidetään hauskaa tässä ja nyt, luodaan hillittömiä dramaturgioita ja riemukkaita sommitelmia kaikkien mukana olevien rentojen tyyppien kanssa. Bilettely on affektiivista tuotantoa, sillä se synnyttää ilon affekteja juuri Spinozan kuvaamassa mielessä: ilo lisää kykyämme toimia ja liittyä yhteen toisten kanssa.
Megafonia tarpeeksi paljon lukemalla voinee saada vastauksen Alan Sokalin kysymykseen, mitä ihmeen hyötyä dekonstruktiosta on työväenluokalle?
P. S. Koska nauru pidentää ikää, blogini lukijat voivat lähettää vastaavien sivustojen osoitteita kommenttiosastolle yleiseksi iloksi ja hyödyksi.
Käteis-Jussi
Jonkin Norman Mailerin romaanin (saattoi olla Porton haamu tai Pyövelin laulu) suomennoksessa kääntäjä oli päätynyt moniin perin merkillisiin ratkaisuihin. Johnny Cashin nimi oli suomennettu "Käteis-Jussiksi" ja country & western kääntyi muotoon "maaseutua ja länttä". Kenties suomentaja oli halunnut käännöksen kieleen lisää kansanomaista raflaavuutta, en osaa muuten ymmärtää miksi erisnimi ja kaikille tuttu musiikkitermi on pitänyt kääntää. Joka tapauksessa ratkaisut ovat niin luovia, että Martti "Tosiosose" Anhavakin kalpenee kateudesta. Harmi vain, että kääntäminen ei ole luovaa toimintaa, vaan hyvin säänneltyä ja matemaattista työtä. Sen vuoksi edellä mainittujen kaltaisilla ratkaisuilla on tulevaisuudessa lähinnä kuriositeettiarvo.
Oikealta Käteis-Jussilta eli John R. "Johnny" Cashilta (1932-2003) ilmestyi hiljattain postuumi levy. Kyseessä on kuudes ja viimeinen osa kuuluisasta American -albumisarjasta, josta tuli sekä suurmenestys että joutsenlaulu. Olen arvostanut suuresti aiempia osia, ja pelkäsin etukäteen, että uudessa levyssä olisi kyse rahastuksesta. Kappaleisiin oli ennen Cashin kuolemaa ehditty äänittää vain laulut, ja joukko aiempiin sessioihin osallistuneita muusikoita äänitti taustat myöhemmin. Onneksi pelkoni osoittautui aiheettomaksi: Ain't No Grave on mainio levy ja kunniallinen päätös American -sarjalle.
Albumilla vallitsee aiemmista osista tuttu eleettömän intiimi tunnelma, pääosassa on laulu ja taustat on tehty hillityllä otteella. Rockkriitikko tai joku muu ihmislajin vähempiarvoinen edustaja saattaisi sanoa, että tämä on "vanhan toistoa" ja ettei ole "uudistuttu" tarpeeksi. Mitäköhän Cashin uudistuminen olisi voinut tarkoittaa? Konemusiikkiako kenties, vaiko progressiivista rockia? Minusta vanha Johnny olisi voinut tehdä yhtä ja samaa juttua vielä vaikka 30 vuotta, kunhan se olisi kuulostanut yhtä komealta kuin uuden albumin nimikappale, tulkinta traditionaalisesta uskonnollisesta laulusta Ain't No Grave (Can Hold My Body Down).
Levy on kieltämättä nimetty osuvasti. Cashin pitkä ura oli melkoista vuoristorataa, ja kerta toisensa jälkeen hän osoitti kykynsä nousta pohjalta uudelleen ja valloittaa uusi yleisö. Ensimmäinen tällainen "ylösnousemus" tapahtui 1968, kun Cash oli hankkiutunut eroon pahasta alkoholi- ja huumeongelmastaan. Vaikka hän oli suuren yleisön countrytähti, toimittaja Patrick Carrin kanssa kirjoitettu omaelämäkerta paljastaa hänen eläneen 60-luvulla underground-rokkarinkin mittakaavassa kuluttavaa elämää. Hänellä oli tapana ajella Cadillacilla viina- ja amfetamiinipöllyssä, ja auton kolaroituaan hän marssi saman tien ensimmäiseen vastaantulevaan autoliikkeeseen ostamaan uuden, jotta sekoilu saattoi jatkua. Kerran vetäydyttyään vuorille juopottelemaan hän sammui aurinkotuoliin, ja horroksen aikana hänen asuntovaununsa syttyi tuleen. Seuranneessa metsäpalossa kuoli sukupuuttoon vuorella elänyt harvinainen lintulaji - Cash siis jätti maailmaan muunkinlaisen kuin musiikillisen jäljen.
Raitistumisen jälkeen ilmestyneet erinomaiset konserttitaltioinnit Johnny Cash at Folsom Prison ja Johnny Cash at San Quentin nostivat hänen suosionsa jälleen huippulukemiin. 1980- ja 90-luvuilla Cash oli rutinoitunut ja lähes pelkästään konsertteja tekevä viihdyttäjä, jonka parhaiden päivien uskottiin yleisesti olevan ohi. Mutta sitten tuottaja Rick Rubin pyysi häntä tekemään studiolevyn, ja yhteistyöstä syntynyt American -sarja teki menneen maailman mieheksi luullusta laulajasta nuoremmankin yleisön sankarin.
Ain't No Gravella Cash laulaa myös Raamatun ensimmäisen korinttilaiskirjeen säkeet 15:55, jotka nykyisessä suomennoksessa kuuluvat:
Missä on pistimesi, kuolema?
Missä on voittosi, kuolema?
Sopivat jäähyväissanat mieheltä, jonka musiikki todennäköisesti löydetään yhä uudelleen tulevaisuudessakin.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Lukeneiston sylkykuppi
Nationalismi on lukeneiston sylkykuppi. Isänmaalliset puheet niin sanotun kulttuuriväen illanistujaisissa vaikuttavat suunnilleen samoin kuin jos alkaisi puhua hindulle juuri syömästään naudan sisäpaistipihvistä. Suomalaisuus ei ole edistysmielisille juuri muuta kuin kasa historiallista roinaa, jota ei jostain syystä vielä ole kannettu historian rikkakatokseen.
Mikään ei ole nykyään niin helppo älyllisten irtopisteiden keräämistapa kuin todeta suomalaisuuden olevan "historiallinen konstruktio" tai "keksitty narratiivi"tai jotenkin muuten korostaa kansallisen identiteetin keinotekoisuutta. Harvemmin taas muistetaan mainita, että yhtä keinotekoisia ja historiallisia ovat lukeneiston itse hellimät aatteet, kuten ihmisoikeudet ja tasa-arvo. Luonnosta niitä ei ainakaan löydä, ja historiallisestikin ne ovat melko nuoria keksintöjä.
Kansallismielisyyden vastaiseen joukkohuutoon on viimeksi yhtynyt Janne Saarikivi uusimman Parnasson kolumnipalstallaan. Jonkinlaista kadotettua "eurooppalaista henkeä" ihannoivassa kirjoituksessa sanotaan nationalismista näin:
Eurooppa hautautui kahteen maailmansotaan ja vihaan. Se tuhoutui nationalismin ideologiaan, joka kysyy ihmiseltä: kuka sinä olet? Hämmentyneiden ja hiljaisten puolesta se vastaa itse, karsinoi ja tietää.
Nationalismi on luokittelevan ja taksonomioita rakastavan tieteen lehtolapsi ja se tuhoaa meidät käyttäen apunaan tieteen hirvittävimpiä tuotoksia: joukkotuhoaseita ja objektiivista vertailua.
Saarikiven näkemyksissä näkyy paitsi nationalismin vastaisuus, myös toinen lukeneiston tyypillinen piirre eli (luonnon)tieteenvastaisuus, jota olen sivunnut toisaalla. Lisäksi hän laskee maailmansodat nationalismin syyksi, mikä on puppua. Ensimmäiseen maailmansotaan johti Euroopan vanhojen liitoksissaan natisevien imperiumien kilpailu siirtomaista ja merentakaisista markkina-alueista. Sen jatko-osan aiheutti kansallissosialismiksi kutsuttu imperialistinen ideologia, joka yritti tehdä muusta Euroopasta orjatyövoiman ja raaka-aineiden varaston Saksalle. Jos nationalismin perusajatusta kansojen itsemääräämisoikeudesta olisi alettu jo 1800-luvulla johdonmukaisesti noudattamaan, molemmat maailmanpalot olisi vältetty.
Kolumni on kiintoisa siinäkin mielessä, että siinä melkein suoraan ilmaistaan intellektuellien halu kuulua uuteen aristokratiaan, eräänlaiseen "hengen eliittiin". Saarikivi kirjoittaa, kuinka eri maiden sivistyneistön yhdisti latinan kieli, jota kukaan ei puhunut. Vanhaan aikaan niin sanottua monikulttuurisuutta edustikin suppea ylimystö, jonka edustajat osasivat monia sekä eläviä että kuolleita kieliä ja vaihtoivat hovia ja isänmaata tiuhaan tahtiin. Nykyiset suurkapitalistit ovat samanlaisia kosmopoliitteja, tosin edeltäjien klassinen sivistys on karissut matkan varrelle. Vaikka harva näinä tasa-arvon aikoina kehtaakaan sitä ääneen myöntää, yliopistokoulutettu kulttuuriväki haluaisi kernaasti edustaa tämän eliitin vähemmän varakasta mutta sivistynyttä puolta. Tavallinen kansa saisi heidän visiossaan puuhailla mitä puuhailee, niin kuin se on maailman sivu tehnyt.
Mutta sivistyneistöstä lähti aikanaan kansallisaatekin. Se luotiin eurooppalaisissa hoveissa ja yliopistoissa ja "syötettiin" muille kansankerroksille kansanvalistuksella. Niin alkoi poikkeuksellinen ja harvinaisen sivistynyt ajanjakso Euroopan historiassa, kausi jolloin tämä maanosa oli aidosti kirjava. Pienen ylimystön ja valtavan kurassa rypevän rahvaan asemesta oli kansallisia kulttuureita omine kielineen, tapoineen, arvoineen, taiteineen ja historioineen. Tänä kultaisena aikakautena meillä suomalaisillakin oli identiteetti, olimme muutakin kuin se atomisoituneiden tarve- ja oikeusmöykkyjen massa, joksi olemme hiljalleen muuttumassa.
Synnyin tarpeeksi varhain ollakseni suomalainen ja tarpeeksi myöhään katsellakseni masentuneena suomalaisuuden alasajoa. Perikadon on aiheuttanut rajoittamaton kapitalismi, joka ei kunnioita rajoja eikä kulttuureita ja laskee kaiken panos-tuotosakselilla. Se siirtää tuotannon sinne missä on halvinta ja sen tarpeisiin haalitaan muualta edullista työvoimaa talouskasvun tykinruoaksi. Sitä kiihdytti 1960-luvun turmiollinen radikalismi, joka murtaessaan ydinperheen ja kirkon kaltaisia instituutioita tasoitti tietä markkinavoimille. Tuhon käynnissä oleva vaihe liittyy leväperäiseen maahanmuuttopolitiikkaan ja sitä suojelevaan monikulttuurisuuden ja poliittisen korrektiuden ideologiaan, joka tukahduttaa kriittisen keskustelun edellytykset ja viime kädessä estää maahanmuuttajia sopeutumasta kulttuuriimme. Katastrofin viimeistelee itseinhoinen lukeneisto, joka kuvittelee yksilön voivan elää ilman identiteettiä tai vaihtaa sitä kuin alusvaatteita ja jolle kansallinen historia on vain kertomus syrjinnästä ja sorrosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)