lauantai 3. joulukuuta 2022

Tšingis-kaani ja lennätin


 

Ensi maaliskuussa tulee kuluneeksi 70 vuotta Iosif Stalinin kuolemasta. Suunnilleen samoihin aikoihin ilmestyy uusi kirjani Stalinin muotokuva. Kirjan yhdeksästä luvusta on tällä hetkellä valmiina kuusi, ja loput saan näillä näkymin kokoon joulu-tammikuun aikana. Kirjan alku, kaksi ensimmäistä lyhyehköä lukua, ilmestyi Sarastuksessa heinäkuunlopulla.

Vuosipäivän lähestyminen ei kuitenkaan ollut se syy, miksi juuri kuluvan vuoden aikana ryhdyin kirjoittamaan Stalinista, jonka elämän ja valtakauden tutkiminen on ollut minulle parinkymmenen vuoden mittainen harrastus. Päätöksen kypsytti television ja internetin uutisvirta, joka kertoi Stalinin aikaisten menetelmien tehneen näyttävän paluun kansainväliseen politiikkaan. Valheellisin perustein aloitettu hyökkäyssota, kidutuskeskukset miehitetyillä alueilla, joukkohaudat ja väestön pakkosiirrot, oman hallinnon sisäiset puhdistukset. Jopa Ukrainan viljapeltoja sytytettiin tuleen, mikä palautti mieleen holodomorin ja nälän valtion miekkana. ”The Old Man's Back Again” kuulosti kuin vasta sävelletyltä.

Aluksi suunnittelin yksittäistä pitkää esseetä, jonka sijoittaisin kirjavampia aiheita käsittelevän kirjan osaksi. Mutta kävi niin kuin tällaisten projektien kanssa helposti käy: ensimmäisten liuskojen valmistuttua tajusin, että asian käsittely vaatii oman kirjansa. Tämänhetkisessä työvaiheessa uskallan jo sanoa millainen kirja se on, tai ainakin millainen se ei ole.

Stalinin muotokuva ei ole elämäkerta eikä kattava selvitys Stalinin politiikasta tai rikoksista. Se on nimensä mukaisesti henkilömuotokuva tai sellaisen luonnos – taidemaalari Francis Baconia mukaillen sen olisi voinut nimetä ”tutkielmaksi Stalinin muotokuvaa varten”. Kirjan yhdeksän lukua käsittelevät Stalinia eri näkökulmista: muun muassa terrorilla hallinneena valtiomiehenä, sotapäällikkönä, venäläisen itsevaltiuden perinteenjatkajana, imperiuminkokoajana, miehenä joka rakensi itsestään yli-ihmistä, viimein vanhuksena jonka mielenterveys alkoi olla rapakunnossa. Viimeinen luku käsittelee stalinismin perintöainesta nykypäivässä ja suurvaltapolitiikassa.

Stalin oli poikkeuksellisen myrkyllinen persoona, a terrible little man, kuten Martin Amis on Koba the Dread -kirjassaan tiivistänyt. Epäluuloisuus, vainoharhaisuus, kostonhimo, itsekeskeisyys, suuruudenhulluus ovat hänen yleisesti tunnettuja luonteenpiirteitään. Mutta olisi virhe selittää hänen hallintonsa luonne hänen omallaan. Stalin kuului bolševikkiliikkeen jatkumoon, joka puolestaan kuului venäläisen hallintoperinteen paljon pidempään jatkumoon.

Bolševismia on usein käsitelty radikaalina, utopistisena uudistusliikkeenä, joka halusi raivata pois kaiken vanhaan Venäjään liittyvän. Mutta paljon olennaisemmassa mielessä se oli paluu venäläisen patrimonialismin varhaisempaan vaiheeseen. Venäjän ikiaikainen dilemma on ollut se, kuinka omaksua länsimaisten yhteiskuntien tehokkaat piirteet mutta pitää kiinni itsevaltaisesta perinnöstään. Bolševikit yrittivät ratkaista sen rakentamalla modernin valtion ilman poliittista ja taloudellista vapautta. Heihin päättyi vaihe, jolloin Venäjä oli hoiperrellut kohti nykyaikaista markkinataloutta tukeutuen samalla patrimoniaaliseen tsaarinvaltaan. Palattiin aikaan, jolloin valtio omisti kaiken ja määräsi kaikesta. Nyt vain ortodoksikristillisen perustan korvasi marxilainen ideologia.

Stalin palautti järjestelmään venäläisen patrimonialismin olennaisimman elementin: vahvan johtajan, jolle valta keskittyi ja johon uskollisuus kohdistui. Stalin myös palautti tsaarinvallan luhistumiskaaoksessa menetetyn imperiumin ja sai sen suojaksi vasallivaltioiden vyöhykkeen. Hän oli se lennättimellä varustettu Tšingis-kaani, jonka ilmaantumista Aleksandr Herzen oli 1800-luvulla pelännyt. Lisäksi hän pysyi vallassa niin kauan, että elämänsä lopulla hänellä oli hallussaan jo atomipommi.

Mutta toki Stalinin persoona on kiinnostava jo itsessään. Hänen yli-ihmismentaliteetissaan oli jotain 1900-luvun ihmiselle syvästi ominaista, hänen synkässä katkeruudessaan oli jotain peri-inhimillistä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut kaikkien hankalien ihmisten poistamisesta suurella puhdistusoperaatiolla, yksinkertaisesti häivyttämällä heidät jäljettömiin? Erityisen hämmästyttävää oli Stalinin tapa rakentaa valtansa kyvylle sietää yksitoikkoisuutta. Hän otti hoitaakseen kaikki tylsät puoluehallinnon hanttihommat, joita Trotskin kaltaiset levottomat visionäärit eivät halunneet, hoiti ne tunnollisesti ja oli niiden myötä lopulta mahtavampi kuin kaikki muut. Valtansa päivinäkin hän istui läpi loputtomat kokoukset, palaverit ja täysistunnot, juoniaan hiljaa punoen ja susien kuvia muistilehtiöönsä piirrellen. Stalin oli rutiinien nero, joka ymmärsi intuitiivisesti millainen voima harmaudessa ja persoonattomuudessa piilee.

Ja kuten mainitsin, Stalinin vaikutus ulottuu nykypäivään. Vladimir Putin ei ole Stalin, ei edes köyhän miehen Stalin, mutta hän on selvästi Stalinin rakentaman järjestelmän tuote. Hän edustaa sitä haljua nomenklatuuraa, jonka nousulle Stalin loi puitteet ja joka on sitkeästi puolustanut asemiaan kaikissa vallanvaihdoksissa. Neuvostoimperiumin hajoamisprosessi jatkuu yhä ja kestää varmasti vielä pitkään. Sen prosessin ymmärryksen kannalta on syytä kääntää katseensa mieheen, joka järjestelmän itseään ja muita säästämättä rakensi.