Sotaromaanin tai -elokuvan nimittäminen "sodanvastaiseksi" on aikamme yleisimpiä kliseitä. Adjektiivi liitetään rutiininomaisesti melkein jokaisen sotakuvauksen yhteyteen liiemmin miettimättä, mitä se tarkoittaa. Nyt kun uusinta, kaikesta päätellen hyvin viihteellistä, Tuntematonta sotilastakin on sanottu sellaiseksi, tuntuu että sodanvastaiseksi kelpaa mikä tahansa kuvaus, jossa sotaa ei esitetä piknik-retkenä.
Yhtä mekaanisesti käytetään ilmausta "sodan mielettömyys". Vaikka sotahan on kaikkea muuta kuin mieletöntä: sen syttymiselle on syynsä, samoin sen lopputulokselle ja sen puitteissa toimivien yksilöiden ratkaisuille, ja sodassa esiintyvä julmuus on johdonmukaista seurausta siinä vallitsevista olosuhteista. Silti ihmiset ja arvostelijat ovat ehdollistuneet uskomaan, että sotakuvauksen varsinainen päämäärä on esittää sodankäynti summittaisena teurastuksena ja olla näin "sodanvastainen". Luultavasti minkään muun ihmistenvälisen kanssakäymisen muodon taiteelliseen kuvaamiseen ei suhtauduta yhtä banaalin yksioikoisesti. Sellaisia katastrofiin päättyvän rakkaussuhteen kuvauksia kuin Sininen enkeli, Kramer vs. Kramer ja Antichrist ei kai kukaan ole keksinyt nimittää "rakkaudenvastaisiksi".
Ylipäätään sota on niin monitahoinen ilmiö, että harva yleistys pätee sen kohdalla. Sotakuvauksen luonne riippuu paljon siitä, onko näkökulma sotilaan vai siviilin, upseerin vai rivimiehen, häviäjän vai voittajan, hyvin koulutetun erikoisjoukkojen taistelijan vai motivoitumattoman nurmiporan. Sota sisältää ristiriitaisia aineksia, jotka kaiken lisäksi kietoutuvat toisiinsa merkillisellä tavalla, ja niinpä sitä olisi syytä tarkastella avoimin mielin. Ristiriitaisia ovat myös sotiin osallistuneiden tuntemukset. Merjalkaväen upseerina Vietnamissa palvellut Philip Caputo kuvaa erinomaisessa muistelmateoksessaan Pelätä ja tappaa (A Rumor of War, 1977, suom. 1978) mielenliikkeitään palvelusaikansa päätyttyä:
Olin siihen aikaan tekemisissä sotaa vastustavan liikkeen kanssa ja koetin onnistumatta sovittaa yhteen vastarintaani ja kaihon tunnettani. Myöhemmin tajusin, ettei niitä voinut sovittaa toisiinsa; en kykenisi milloinkaan vihaamaan sotaa yhtä mutkattoman intohimoisesti kuin toiset toverit. Olin ollut sodassa, ja siksi se ei ollut abstraktinen asia, vaan syvästi tunteenomainen kokemus, tärkein asia joka minulle oli tapahtunut. Pidin tiukasti kiinni ajatuksistani, aisteistani ja tunteistani. Ukkosessa kuulin tykistötulen. En osannut kuunnella sateen ääntä muistamatta etulinjan liejua enkä kävellä metsässä tarkkailematta vaistomaisesti ansalankoja tai väijytystä. Pystyin osoittamaan mieltäni yhtä äänekkäästi kuin vannoutuneimmat aktiivit, mutta en pystynyt kieltämään, että sodalla oli minusta ote, enkä sitä, että se oli ollut kokemuksena sekä lumoava että inhottava, sekä riemukas että surullinen, samalla kertaa hellä ja julma.
Japanilaisen Shohei Ookan (1909-1888) löyhästi omaelämäkerrallista romaania Tulia tasangolla (Nobi, 1950, suom. 1964) luonnehditaan usein sodanvastaiseksi. Luonnehdinta sopii kirjaan sikäli, että se kuvaa viheliäisimpiä olosuhteita, jotka sodassa ylipäätään ovat mahdollisia. Monet sodan kokeneet pitävät sodan raadollisuuden vastapainona sotilaiden välistä toveruutta, joka on vielä intensiivisempi ja kestävämpi kuin rakastavaisten välinen side. Toveruus, ei isänmaallinen tunne tai poliittinen ideologia, saa viime kädessä sotilaat kestämään ja uhrautumaan. Tätä ulottuvuutta Ookan romaanissa ei ole. Se sijoittuu toisen maailmansodan loppuvaiheeseen, kun Japanin joukot Filippiineillä ovat hajoamistilassa, ja hajoamisen myötä miesten keskinäinen solidaarisuus lakkaa. Vain omasta eloonjäämisestä tulee merkityksellistä, ja päämäärän saavuttaakseen voi kävellä toverien ruumiiden yli. Romaanin keskipisteessä on yksilöllinen tajunta eikä kaikkivaltiaan kertojan ohjailema tai näkökulmatekniikalla kuvattu sotilaiden joukko. Kertoja-päähenkilö on keuhkotautia sairastava sotamies Tamura, joka jää heikentyneenä heitteille yksiköstään eikä häntä ota vastaan ylikuormitettu kenttäsairaalakaan. Hän harhailee viidakossa eläimellisessä riippumattomuuden tilassa, toivon tuolla puolen mutta itsesäilytysvietin ajamana. Vaelluksellaan Tamura kohtaa muita hylkiöitä kuin jossain infernaalisessa versiossa Beckettin näytelmistä. Armeijan hajaantuessa epätoivoisiksi yksilöiksi ja pienryhmiksi hänen mielensäkin pirstaloituu.
Kaiken kaikkiaan Tulia tasangolla on puistattava ja kova sotaromaani, joka on kokonaan vapaa kirjallisista suojamekanismeista. Kuolevan sotilaan kohtaloa ei ylevöitetä kuvaamalla puunoksien läpi siivilöityvää valoa, hän vain kuolee ja mätänee tai joutuu eläinten tai nälkiintyneiden tovereidensa ravinnoksi. Silti sitä ei voi typistää mihinkään pasifistiseen sanomaan, vaikka sen epilogissa joitakin sodanvastaisen saarnan piirteitä onkin. Se on ennen kaikkea kuvaus primitiivisten ilmiöiden sitkeästä läsnäolosta ihmiselämässä ja myyttisen kerrostuman hallitsevuudesta luonnonolojen armoille heitetyn ihmisen tajunnassa. Romaania käsittelevässä esseessään (kokoelmassa "Kaksitoista artikkelia", 1967) Veijo Meri kirjoittaa:
Ookan kirjan symboliikka ei rakennu niin pitkälle, että se voitaisiin avata ja ratkaista. Se on tajunnan liikettä ja tietoisuutta, joka on koetettu pitää mahdollisimman lähellä alkuperäistä mieltämistoimintaa. Kirjan vertauskuvat kestävät lukemisen, ne eivät ole yleisavaimia ja ratkaisuja, oikeastaan ne estävät tekemästä lopullisia johtopäätöksiä, koska ne ovat realiteetteina realiteettien joukossa.
Meri on lyhyessä esseessään eritellyt Ookan romaania niin hyvin, ettei minulla ole kovin paljoa lisättävää hänen esitykseensä. Voisin sen sijaan sanoa jotakin romaanin filmatisoinneista.
Tulia tasangolla on kirjoittajansa kotimaassa filmattu kahdesti. Ensimmäisen version teki Kon Ichikawa vuonna 1959, ja se sai lukuisia palkintoja niin Japanissa kuin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Ichikawan taidemaalaritausta näkyy elokuvan mestarillisessa kompositiossa, joka tekee yhä kestävän vaikutuksen. Mutta vaikka elokuvaa pidettiin omana aikanaan provokatiivisena, se tuntuu nykyperspektiivistä melko kesyltä, toisin kuin Ookan romaani, joka on säilyttänyt kykynsä järkyttää. Ichikawa on pohjimmiltaan esteetikko, jolle täydellisen kuvan rakentaminen on tärkeämpää kuin alkutekstin brutaalin voiman välittäminen.
Hyvin toisenlaisen lähestymistavan otti avantgardististen scifi- ja toimintaelokuvien (Tetsuo, Tokyo Fist, Bullet Ballet) tekijänä tunnettu Shinya Tsukamoto vuonna 2014 ilmestyneessä filmatisoinnissaan, joka ilmestyi eurooppalaisena dvd-painoksena tänä vuonna. Tsukamoto on korostanut romaanin raakuutta melkein yliampuvuuteen saakka. Etenkin ihmissyöntiin liittyvät kohtaukset on jäljennetty yksityiskohtia myöten, esimerkkinä kohtaus jossa Tamura syö palan omaa lihaansa, jonka kranaatinsirpale on leikannut hänen olkapäästään.
Tsukamoto rytmittää elokuvaansa seesteisen kauniilla maisemaotoksilla ja käsivarakameralla kuvatuilla toimintajaksoilla, joita säestää sekasortoinen ääniraita. Jälkimmäiset tekevät hänen ilmaisustaan houreista, mikä ei vastaa Ookan romaania. Romaanin vahvuus on tyynessä kielenkäytössä, joka nostaa intensiteettiään vaivihkaa eikä herpaannu pöyristyttävimpiäkään tapahtumia kuvatessaan: "Nagamatsu juoksi hänen luokseen. Teurastusveitsellään hän iski jalat ja kädet nopein lyönnein irti. Kauhistuttavaa siinä oli se, että minä olin suorastaan odottanut näitä liikkeitä, jokaista erikseen." Tsukamoton ratkaisua ei sinänsä voi pitää virheenä, sillä se vastaa hänen ominta tyyliään, mutta Ookan perijapanilainen vähäeleisyys osoittautuu juuri tarinan huippukohdissa tehokkaammaksi kuin Tsukamoton kuumeinen ekspressionismi.
Sekä Ichikawan että Tsukamoton elokuvat jättävät suurelta osin huomiotta alkuteoksen kristillisen symboliikan. He toki korostavat muuta kuvastoa ja luovat lisäksi omaansa, mutta kristillisen aineksen ohuus rikkoo tarinan sisäistä logiikkaa. Kertoja-päähenkilö Tamura kuuluu Japanin kristittyihin, ja tapahtumien myötä kristillinen mytologia valtaa alaa hänen tajunnassaan, ja lopulta koko ympäröivä maailma on hänen mielessään Jumalan ruumis, jota ihmisen toimet häpäisevät. Loppukohtauksessa Tamura tuntee muuttuvansa Jumalan vihan välikappaleeksi ja hänen kivääristään tulee rankaiseva miekka. Molemmissa elokuvissa Tamura myös esitetään passiivisempana ja tahdottomampana kuin hän kirjassa on. Ookan Tamura on ulkopuolinen, mutta hänessä on myös havainnoitsijan lahjomatonta terävyyttä ja taipumatonta selviytyjän mentaliteettia. Asteittain hänen inhonsa omaa ja ympäristön alennustilaa kohtaan muuttuu valkoiseksi raivoksi.
Edeltävillä huomioilla en suinkaan tahdo sanoa, että Ichikawan ja Tsukamoton elokuvaversiot ovat heikkoja. Päinvastoin, kumpikin on omalla tavallaan onnistunut ja useamman katsomiskerran arvoinen. Kuitenkin ne osoittavat ne ongelmat, joita kirjallisen mestariteoksen muuttamiseen visuaaliseksi taideteokseksi sisältyy. Parhaat filmatisoinnit syntyvät yleensä keskinkertaisista romaaneista, jotka eivät sido ohjaajan mielikuvitusta liikaa ja antavat hänelle mahdollisuuden alkutekstiä kunnianhimoisempaan lopputulokseen. Mitä itsenäisempää ja itseisarvoisempaa kirjailijan ilmaisu on, sitä vaikeampi sitä on tulkita liikkuvien kuvien keinoin.
Kummankin filmatisoinnin ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu se, että ne pidättäytyvät erittelemästä tarinan historiallista kehystä. Ne voisivat periaatteessa kertoa mistä tahansa lyödystä ja perääntyvästä sotajoukosta, vaikkapa Napoleonin Grande arméesta tai Hitlerin Wehrmachtista. Ottaessaan kantaa jonkin yksittäisen sodan oikeutukseen sotaelokuva tai -romaani ottaa tehtävän, joka kuuluisi historioitsijalle tai pamfletistille. Kertomukset sodasta eivät kiehdo meitä siksi, että ne "paljastaisivat" sodan kauheuden; sotaan lähtijät ovat kyllä maailman sivu olleet tietoisia, että taistelukentällä esiintyy raakalaisuutta ja kuolemaa. Ne vetävät puoleensa, koska käsittelevät ihmisen kestokykyä äärimmäisissä oloissa ja paljastavat tajunnan puolia, joita sellaisinaan on mahdoton houkutella esiin rauhan oloissa. Niinpä Ichikawa ja Tsukamoto toimivat oikein myös jättäessään romaanin tavoin henkilöiden taustat käsittelemättä lyhyitä mainintoja enempää. Mitäpä merkitystä niillä sellaisessa maailmassa olisi.
