En matkusta kovin usein kotimaan ulkopuolella. Syynä tähän on se, että matkustaminen valmisteluineen on lopultakin liian vaivalloista verrattuna siitä saatavaan iloon. Toinen syy on se, että ne paikat, joissa todella haluaisin käydä, sijaitsevat menneisyydessä, eikä aikamatkailu ole toistaiseksi mahdollista.
Hyvien matkakirjojen lukemisesta osaan kyllä nauttia, ja niitä lukiessani olen tyytyväinen, että on ihmisiä jotka hoitavat eksoottisten maiden kampaamisen puolestani. Esimerkiksi Matti Pulkkisen tai Eero Paloheimon kuvauksia Afrikan-matkoiltaan on ilo lukea, vaikka samalla joudunkin toteamaan, että minusta tuskin koskaan löytyy riittävästi seikkailijan luonnetta astumaan Saharan eteläpuolelle.
Eilen aloitin lukemaan varsin mielenkiintoista teosta, joka ei tosin ole matkakirja, mutta kuvaa kylläkin tietyntyyppistä matkustamista. Kyse on amerikkalaisen sosiologin Paul Hollanderin teoksesta Political Pilgrims. Western Intellectuals in Search of the Good Society. Kirja käsittelee länsimaisten vasemmistoradikaalien "pyhiinvaelluksia" sosialistisiin maihin ja ylipäätään kaikkiin läntisestä elämänmenosta poikkeaviin yhteiskuntiin.
Hollanderin kirja on varsinainen älyllisen epärehellisyyden kronikka. Se kuvaa yksityiskohtaisesti, kuinka koulutetut ja kotimaassaan äärimmäisen kriittiset ihmiset hylkäsivät yhtäkkiä kaiken kriittisyytensä päästyään Neuvostoliittoon, Kiinaan, Kuubaan, Iraniin tai mihin tahansa "vallankumoukselliseen" maahan. Vierailijoita varten kyhätyt lavasteet olivat usein kömpelöitä, ja huijaukset olisivat olleet helppoja paljastaa, mutta pyhiinvaeltajat pidättäytyivät tekemästä sellaisia kriittisiä kysymyksiä, joita he kotimaissaan esittivät lähes vainoharhaisen kärkkäästi. He näkivät mitä halusivat nähdä.
Kirjassa mainitaan monia hyväuskoisen utopismin ansaan langenneita lukeneiston johtotähtiä. G. B. Shaw, Sartre, Susan Sontag, Michel Foucault. Eikä poliittisen pyhiinvaelluksen perinne suinkaan katkennut reaalisosialismin romahdukseen: sen jälkeen radikaaleille on kelvannut mikä hyvänsä USA:n kanssa poikkiteloin asettunut valtio. 1990-luvulla Jan Guillou (!) totesi Saddam Husseinin Irakissa vierailtuaan, että siellä vallitsi "laaja luottamus hallitukseen" ja että syytökset poliittisesta väkivallasta olivat "rasistista fantasiaa". Eniten myötähäpeää herättävät hänen kommenttinsa paikallisista vankiloista, joita hän luonnehti Ruotsin vankiloita inhimillisemmiksi.
Perinne jatkuu yhä, kuten voidaan huomata esimerkiksi tästä kolumnista. Tietylle ihmisryhmälle kaikki ei-länsimainen ja ei-moderni näyttää olevan puhdasta, hyvää ja jaloa. Intiassa matkustellut ystäväni kertoi tavanneensa viime ekskursiollaan eurooppalaisia selkäreppumatkailijoita, jotka intoilivat hänelle, että pääsevät pian kylpemään vanhan hindurituaalin mukaisesti Gangesissa. Ystäväni varoitti tekemästä sitä, koska Ganges on niin saastunut, että virtaan uskaltautuva saa kaikki mahdolliset kulkutaudit. Intoilijoiden mielestä moiset tiedot olivat "länsimaiden propagandaa". Tarina ei kerro, miten heille sittemmin kävi.
