Kouluajoistani kadun yhtä asiaa, nimittäin sitä etten jaksanut ottaa luonnontieteiden opiskelua tosissani. Matematiikasta putosin kärryiltä jo yläasteen alkuvaiheessa, lukion kemiantunneilla opettaja joutui aina herättämään minut ennen ryhmätöiden tekoa, biologiasta ja fysiikasta ei niistäkään jäänyt paljon mieleen. Kun paljon myöhemmin yritin ottaa vahingon takaisin lukemalla Art Housen ja Terra Cognitan julkaisemia populaaritieteellisiä teoksia, huomasin että koulusta saadusta perustietämyksestä olisi ollut paljon apua niiden syvemmässä ymmärtämisessä.
Välttävän luonnontieteiden tuntemukseni takia olen aina tuntenut älyllisen varustukseni puutteelliseksi. Humanisteilla on tapana syyttää luonnontieteitä rajoittuneisuudesta ja fakki-idiotismista, mutta henkilökohtaisesti olen tavannut monia esim. kaunotaiteita tai historiaa tuntevia luonnontieteilijöitä, mutta kovin harvoja humanisteja, joilla olisi alkeellisintakaan luonnontieteellistä tietämystä tai edes kiinnostusta sellaisen hankkimiseen. Mutta ennen kaikkea kadehdin luonnontieteilijöiden tieteellistä kurinalaisuutta: heidän tutkimuksensa puitteissa ei voi väittää mitä tahansa, ja konkretian ja todistettavuuden vaatimuksia noudatetaan ankarasti.
Yksi George Orwellin paljon siteerattu lause kuuluu: "On pakko kuulua älymystöön uskoakseen tällaisia: kukaan tavallinen ihminen ei voisi olla niin typerä." Älymystöllähän viitataan yleensä juuri humanistisesti koulutettuihin, ainakaan mielikuvien tasolla "intellektuelli" ei tuo mieleen laboratoriossaan hääräilevää molekyylibiologia. Paremmin termiä kelpaa kuvittamaan joku kahvilassa kirjoittava Jean-Paul Sartre.
Orwellin mietelause tarkoittaa, että on tietynlaista hölynpölyä, jonka vain älymystöön kuuluvat voivat ottaa tosissaan, koska sen omaksuminen vaatii melkoista älyllistä kapasiteettia. Akateemisilta älyköiltä puuttuu usein niin sanottua tervettä järkeä, koska he elävät eristyksissä proosallisista arkipäivän realiteeteista: monilla heistä ei ole kokemusta oman alansa ulkopuolisesta työelämästä, ja akateeminen maailma muodostuu helposti turvalliseksi abstraktioiden sfääriksi, jota reaalimaailma ei pääse häiritsemään. Lisäksi uskon, että tietämättömyys luonnontieteistä, niiden väärintulkinta tai niiden suoranainen vierastaminen (luonnontieteitä pidetään "poliittisesti saastuneina") lisää taipumusta hölynpölyn omaksumiseen. Vaikka luonnontieteissäkin on ylilyöntinsä, empirian ankarat säännöt ja tiedeyhteisön kritiikki karsivat niistä useimmat. Kaikkein absurdeimmalla potaskalla on tapana lyödä läpi juuri humanistisessa tiedekunnassa.
Humanistisen hölynpölyn paljastuminen synnyttää välillä hilpeitä selkkauksia. Niistä kenties kuuluisin on niin sanottu "Sokalin tapaus". Niille lukijoille, jotka eivät asiaa tunne, kerron lyhyesti, mistä oli kysymys. Vuonna 1996 amerikkalainen fyysikko Alan Sokal julkaisi Social Text -aikakauslehdessä artikkelin nimeltä "Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity". Artikkelissa väitettiin mm., että painovoima on sosiaalinen konstruktio, ja että ajatus tiedon objektiivisuudesta on myytti. Juttu julkaistiin, minkä jälkeen Sokal paljasti, että artikkeli oli huijausta: hän oli koostanut sen suurimmaksi osaksi ajan muotifilosofien teoksista poimituista sitaateista, joissa luonnontieteellistä tutkimusta oli tulkittu räikeästi väärin. Vitsinä alkanut tapaus nostatti myrskyn tiedemaailmassa, aiheesta löytyy enemmän tietoa mm. täältä.
Kohun jälkimainingeissa Sokal julkaisi fyysikko Jean Bricmontin kanssa teoksen Fashionable nonsense, joka käsittelee Jacques Lacanin, Julia Kristevan ja Jean Baudrillardin kaltaisten postmodernien nykyfilosofien tapaa käyttää luonnontieteellistä termistöä virheellisesti ja tarkoitushakuisesti. Hämmentävintä on, kuinka tutun kuuloisia Sokalin ja Bricmontin kertomat esimerkit ovat; vastaaviin törmää jokainen yliopiston humanistiseen tiedekuntaan eksyvä.
Itse opiskelin yliopistoaikanani sivuaineena estetiikkaa, joka tunnetusti on oppiaineena yksi voimakkaimmista hörhömagneeteista. Estetiikan proseminaarissa opponoin työn, joka käsitteli perin laajoja aiheita ja olisi niiden puolesta oikeastaan kuulunut teoreettisen filosofian piiriin. Se sisälsi jakson, jossa kritisoitiin ajatusta tieteen objektiivisuudesta ja korostettiin tutkimuksen tulkinnanvaraisuutta. Tekijä kirjoitti, että se, kiertääkö maa aurinkoa vai aurinko maata, riippuu vain siitä, mihin koordinaatiston keskipiste sijoitetaan. Jos keskipiste on maassa, kiertolainen on aurinko. Sanoin opponointitilaisuudessa, että koordinaatisto on vain geometrinen järjestelmä alueen kuvaamiseen, eikä sen keskipistettä muuttamalla saa kumottua gravitaatiolakeja. Opponoitava vaikutti hyvin hämmästyneeltä tästä tiedosta.
Edellä kuvattu tapaus puhukoon puolestaan. Päätän sitaattiin luonnontieteisiin vakavasti suhtautuneelta humanistilta, G. H. von Wrightilta:
Meidän päivinämme valitetaan humanistisen sivistyksen rappiota. Kysymys on tärkeä ja vaikea. Mutta pateettisimmat valittajat unohtavat usein, että "humanismi" ei enää ole sanan syvimmässä mielessä mahdollinen ilman tietoa tekniikan ja luonnontieteiden maailmankuvasta ja siihen liittyvistä filosofisista ongelmista. Humanismi, joka kaihtaa täsmällistä ajattelua, on barbariaa kulttuurin hahmossa. (teoksesta Logiikka, filosofia ja kieli, 1958)
