Olen hyvin ennakkoluuloinen ihminen, osittain varmaankin siksi, että käytännössä koeteltuina useimmat ennakkoluuloni ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Kuitenkin yritän toisinaan toimia maailmassa ilman ennakkoluuloja, jottei elämäni olisi samanlaista kuin ravihevosen, joka tarpeeksi kauan silmälaput päässä ympyrää juostuaan joutuu teuraalle. Kun aloin juhannuspyhien jälkeen lukea Kari Hukkilan Kerettiläisesseitä, olin varma etten pitäisi siitä. En pitänytkään, mutta ainakin yritin.
Koska tämä ei ole kirja-arvostelu, en jaksa perusteellisesti selittää, mitä Hukkilan kirja käsittelee, siitä voi halutessaan lukea lehtien palstoilta tai kustantajan sivuilta. Riittää kun kerron, että temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden keskeisiä palasia ovat maahanmuutto, identiteetit, historia ja siirtolaisen sivullisuus, "kerettiläisyys". Itse aion puhua siitä, mikä minua kirjassa ärsytti. Itse asiassa tämä voi jopa olla Kerettiläisesseiden mainos: ne, jotka ovat eri mieltä kanssani tai eivät muuten vain pidä minusta, varmaankin päättelevät että kirjan on oltava loistava kun niin kovasti ärsyynnyin siitä.
Ensimmäinen ärsyttävä seikka oli erilaisuuden (tai "toiseuden", kuten nykyajan muotitermi kuuluu) ihannointi. Matti Mäkelä jo nimittikin hänen asennettaan "kansainvälisyysromantiikaksi". Hukkila ihailee algerialaisten ystäviensä eksoottista ulkomuotoa ja luontevuutta. Ei siinä mitään vikaa sinänsä ole, ketäpä eivät kiinnostaisi marginaalissa elävät. Ihmettelen vain, miksi nämä kansainvälisyysromantikot löytävät kerettiläisensä aina mahdollisimman kaukaa. Miksei kukaan kirjoita kotimaisista syrjäytyneistä, originelleista, agraareista ja urbaaneista kylähulluista? Lähimmäisenrakkaudesta on tullut kauimmaisenrakkautta, se on kaiketi mediaseksikkäämpää.
Kun Hukkilan eksoottisen monikulttuuri-idyllin keskelle työntyy kantaväestöön kuuluva "kerettiläinen" tai "häirikkö", alkoholisoitunut ranskalainen algerian sodan veteraani, hänen käyttämänsä adjektiivit muuttuvat. Rauhanhäiritsijä on "juopunut, haiseva, onnahteleva iljetys". Tekisi mieli kirjoittaa esseekokoelma, jonka nimeksi tulisi "Inkvisiittoriesseet". Kuvailisin siinä ihailevaan sävyyn perunanenäisiä, kaljamahaisia ja hirvittävän rumia suomalaisia, tätä ainoaa etnistä ryhmää, jota nykyään saa vapaasti pilkata ja ylenkatsoa. Historiallisissa katsauksissa ylistäisin inkvisitiota, joka toi eurooppalaiseen oikeuskäytäntöön "syytön kunnes syylliseksi todistetaan" -periaatteen ja muuta edistyksellistä.
Hukkila ei tietenkään usko kansallisiin identiteetteihin, jotka ovat "uni, jota koko maanosa elää", "ei öisin vuoteessa vaan silmät auki keskellä arkipäivää". Ilmeisesti hän ei usko kulttuureihinkaan, niidenkin olemassaolo on hiljattain kiistetty. Fiktioitahan identiteetit ja kulttuurit toki ovat, ainakin siinä mielessä ettei niitä voi palauttaa tiettyihin tapoihin tai käytäntöihin. Ne ovat mielentiloja samalla tavalla kuin yksilön minuuskin, mutta se ei minusta vielä tee niitä olemattomiksi tai valheellisiksi. Mutta yhteenkuuluvuutta rakentavat ideologiat, nationalismi ennen kaikkea, ovat Hukkilalle yhtä ja samaa ja johtavat loogisesti Jugoslavian hajoamissotien kaltaisiin etnisiin verilöylyihin. Kuva on yhtä yksioikoinen kuin vulgaareimman "kulttuurirasistin" käsitys vaikkapa arabikulttuurista.
Outoa on, että kansallisia "fiktioita" suomittuaan Hukkila toteaa minullekin tutun Kontulan kaupunginosan rohkaisevan "jonkinlaiseen luonnolliseen tasa-arvoon". Mitä helvettiä on luonnollinen tasa-arvo? Ei liberaalien pyhiä totuuksia kuten tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia luonnosta löydä, sen voi todeta alkeellisellakin eläintieteen tuntemuksella. Historiallisestikin ne ovat melkoisen nuoria keksintöjä.
Ei, en haluaisi elää Hukkilan ja muiden suvaitsevaisten ihannemaailmassa. Sen hallitseminen olisi todellista Sisyfoksen työtä. Aina löytyisi uusia raja-aitoja kaadettavaksi, alistavia rakenteita purettavaksi, väärää tietoisuutta juurittavaksi. Täydellinen suvaitsevaisuus ja tasa-arvo edellyttäisi eliittiä, joka ei edustaisi ketään mutta uskoisi omaan korkeampaan tietoisuuteensa, koska muuten kukaan ei olisi estämässä tavallisia ihmisiä sortamasta toisiaan. Koska yksilöiden synnynnäisillä ominaisuuksilla kuten sukupuolella tai rodulla ei saisi olla mitään merkitystä, niistä pitäisi jollakin taikakeinolla hankkiutua eroon tai niiden olemassaolo pitäisi kiistää. Moninaisuuden takaamiseksi ihmiset, joiden arvot eivät sovi viralliseen sallivuuden ja tasa-arvon ortodoksiaan, pitäisi uudelleenkouluttaa tai marginalisoida leimaamalla heidät kiihkoilijoiksi.
Mutta se Kerettiläisesseiden sisällöstä. Tyylissä minua ärsytti huolimattomasti peitelty arroganssi. Lähes koko ajan kirjassa puhuu oppinut, paremmintietävä maailmankansalainen, todellinen oikeassaolija joka pyyhkäisee tieltään niin örisevät sotaveteraanit kuin Samuel P. Huntingtonin ja Carl Schmittin kaltaiset "suurinkvisiittorit". Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, kyllä ylenkatseestakin voi tehdä taidetta. Baudelairen mielestä muut kirjoittajat olivat surkeita nyhertäjiä, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään. Mutta Hukkilan ongelma on nöyräksi tekeytyminen ja piilottelu tietomääränsä takana. Hänen tekstistään puuttuu röyhkeyttä ja julkeutta, ja siksi myös avoimuutta ja rehellisyyttä.
Mutta Hukkila kiistää rehellisyyden olemassaolon. Rehellisyys "asettuu turvallisesti tunteiden ja tekojen motiivien ulkopuolelle." "Tunteet taipuvat millaisen rehellisyyden tarpeisiin hyvänsä." Hukkila voi olla aivan oikeassa, oikeutetaanhan rehellisyyden ja vilpittömyyden nimissä kaikenlaista roskaa. Jotenkin vain tuntuu turhauttavalta alkaa väitellä sellaisen ihmisen tai kirjan kanssa, joka jo kättelyssä kiistää vastaväitteiden ja vasta-asemien mahdollisuuden.
