Jörn Donnerin muistelmakirja Ingmar Bergmanista on lukemisen arvoinen, vaikka se jääkin pitkälti Laterna magican ja muun olennaisen Bergman-kirjallisuuden täydennysosaksi. Fragmentaarisista muistikuvista piirtyy rehellisen oloinen henkilökuva ja kuvaus siitä, millaista elokuvanteko on pienessä maassa.
Donner kirjoittaa hyvin (älkää kysykö mitä se tarkoittaa, lukekaa ennemmin kirja). Kieltämättä minua häiritsee hänen tapansa kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa. Menetelmä tuntuu maneerilta aina kun siihen törmää. Kenties se on joillekin kirjoittajille ainoa tapa ottaa etäisyyttä omasta elämästä kirjoittaessa. Donnerin mukaan Bergman puhui itsestään samoin.
Muistelman johtomotiiviksi muodostuu kysymys, miten ihmisestä tulee taiteilija. Kuinka suuri osuus on sattumalla, kuinka suuri omalla toiminnalla? Kysymykset tuntuvat läheisiltä, olen itsekin miettinyt monesti, miksi olen huippuälykäs ja monilahjakas valioyksilö. Yhä enemmän uskon, että itsestä riippumattomilla tekijöillä on ratkaiseva osa: hyvillä geeneillä, kulttuuria arvostavalla lapsuudenympäristöllä ja joutilaalla nuoruudella.
Bergmanin kohdalla kysymys on mutkikkaampi, hän kun sattui olemaan ruotsalainen.
Ruotsi on maa, jonka kulttuuri ja kansanluonne eivät herätä minussa minkäänlaista innostusta. On mysteeri, miten tuossa sillipurkkien, yhteislaulujen ja sukupuolineutraalien päiväkotien maassa on voinut syntyä neroja, sellaisia kuin Bergman ja August Strindberg. He taitavatkin olla ainoat.
Mieleeni muistuu ensimmäinen käyntini Torniossa vuonna 2003. Tornio on rujo ja ankea betonikeskittymä, jossa asuvat epäilemättä harkitsevat itsemurhaa vähintään kerran vuorokaudessa. Ainoa tapa tehdä kaupungista esteettinen olisi lakaista se maan tasalle Dresdenin kaltaisilla mattopommituksilla ja rakentaa sitten kaikki uudelleen.
Hannulan sillan yli pääsi kävellen muutamassa minuutissa Ruotsin puolelle Haaparantaan. Siellä taas oli silmänkantamattomiin piparkakkutaloja ja kynsisaksilla leikattuja nurmikoita. Oloni siellä oli epätodellinen. Tornio oli ruma mutta kouriintuntuva; Haaparanta oli täysin vieraannuttava. Se ei näyttänyt oikeiden ihmisten, vaan outojen satuhahmojen rakentamalta ja asuttamalta paikalta.
Samalta minusta tuntui, kun viimeksi kävin Tukholmassa joulun alla 2005. Vanhakaupunki oli liian pittoreski, että siitä olisi voinut pitää. Postilaatikotkin olivat pastellinvärisiä. Kaikki oli ällöttävän sympaattista. Donnerkin kuvaa toisen maailmansodan jälkeisen Tukholman imelää yleisilmapiiriä: "Tukholmaa leimaa kaikkialla läsnä oleva makeus, jota lukuisat vanhat rakennukset huokuvat. Missään ei ole sirpalevaurioita tai pommien jälkiä. Kaikki ruotsalaiset näyttävät tyytyväisiltä."
Donnerin kirja yrittää hahmottaa myös ruotsalaisuuden osuutta Bergmanin persoonassa ja taiteessa, mutta en silti saanut tyydyttävää vastausta kysymykseen, kuinka sellaisessa ympäristössä kasvanut saattoi saada aikaan muutaman niin hienon elokuvan. Baudelaire kirjoitti, että suuren miehen täytyy olemassa ollakseen "kehittää iskuvoima joka voittaa tuhansien yksilöiden yhteisen vastarinnan." Bergman teki luultavasti juuri niin. Hirvittää ajatellakin, millainen urakka se on kansankodin kasvatille ollut.
