Lueskelin viimeisimmästä Parnassosta Karri Kokon juttua e-kirjasta. Olen kuullut paljonkin juttua sähköisten lukulaitteiden kehittymisestä. Sanotaan, että niiden leviäminen yleiseen käyttöön Suomessakin on vain ajan kysymys. Tätä ei liene syytä epäillä.
Sanottakoon alkuun, että en suhtaudu sähkökirjan tuloon pelolla tai yksioikoisen kielteisesti. En muutenkaan ole luddiitti, vaikka pidän joidenkin luddiittien tekstejä valaisevina; minusta kaiken teknisen kehityksen pitäminen tuhoisana on vain yksi taikauskon laji. Toisaalta en hurmioidukaan teknisistä keksinnöistä; tekniikan siunauksellisuuteen uskominen on huuhaata sekin. Muodikkaasti voisin sanoa olevani tekniikkakriittinen.
Minulla on syytä tiettyyn skeptisyyteen, koska välittömän ympäristöni teknologia on muuttunut lapsuusajoistani vain vähän. Autot kulkevat yhä polttomoottoreilla, avaruuteen ei tehdä turistimatkoja, minulla ei ole kotirobottia tiskaamassa ja siivoamassa, en pysty siirtymään paikasta toiseen teleportaatiolaitteella. Kotitietokonekin meillä oli jo 1980-luvulla. Luen lehdistä haltioituneita kirjoituksia bio- ja nanoteknologian avaamista tulevaisuudennäkymistä, mutta toistaiseksi ne eivät ole vaikuttaneet elämääni mitenkään.
Tekniikka on 1950-luvun lopulta saakka pikemminkin monimutkaistunut kuin ottanut vallankumouksellisia askeleita. Tähän monimutkaistumiseen liittyy myös vaaratekijöitä. Mitä hienompi, laajempi ja kompleksisempi teknologia, sitä haavoittuvampi se on yllättäville olosuhteiden muutoksille. Tämä nähtiin viimeksi keväällä, kun Islannin tuhkapilvi piti lentoliikenteen jäissä viikkokausia. Huippumodernit suihkukoneet pysyivät kentällä, kun taas vanhanaikainen mäntämoottorikone ilmanpuhdistimineen olisi lentänyt tuhkapilven läpi nikottelematta.
Nykyihminen on erityisen avuton vakavien teknisten häiriöiden edessä myös siksi, että varajärjestelmät puuttuvat. Tekniikan viimeisimpien sanojen myötä suuri osa aiemmasta laitteistosta vanhentuu ja poistetaan käytöstä. Lainkaan ajattelematta, että vanha tapa tehdä asiat saattoi sittenkin olla parempi, ainakin tietyissä tilanteissa. Potkurikonelaivueita ei pidetä valmiina Islannin tulivuorenpurkauksen kaltaisia skenaarioita varten, eikä meillä ole hevos- ja vankkurivarikoita kaupunkien ruokahuoltoa varten siltä varalta, että öljy loppuu tai öljykuljetukset takkuilevat pahasti.
Nämä kieltämättä hieman karkeat esimerkit selittävät, miksi suhtaudun e-kirjaan tietyin varauksin, vaikken sitä torjukaan. Parnasson jutussa haastateltu Touko Siltala sanoi, ettei perinteinen kirja katoa mihinkään e-kirjan läpilyönnin myötä. Huojentavaa, jos hän on oikeassa. Minä ainakin haluan, että kirjani julkaistaan vastaisuudessakin myös perinteisessä kirjaformaatissa sähköformaatin ohella. Painotuote kun säilyy vaikka sähkönjakelu lopetettaisiin kokonaan, mutta lukulaitteet nakattaisiin kaatopaikalle turhina verkonkuormittajina jo silloin, kun sähköä olisi pakko säännöstellä. Eivätkä tällaiset skenaariot edes tunnu kovin mielikuvituksellisilta Maailman tila -raportteja ja monien tiedemiesten selvityksiä lukiessa. En myöskään ole aikeissa luopua kirjahyllyjeni sisällöstä; niin rakkaiksi monet kirjoistani ovat esineinä tulleet, ja niin kodikkaan tunnelman ne asuntooni luovat. Virtuaali-intoilijat eivät koskaan ota huomioon monien kulttuuri-ihmisten esinefetisististä luonteenlaatua, eivätkä esteettisiä seikkoja ylipäätään.
Kuten uusilla keksinnöillä on tapana, sähkökirjan tulo on poikinut asiallisten arvioiden ohella valtavan määrän haihattelua, lapsellista intoilua ja kaikenlaista löysää ajattelua. Sinisilmäisintä asennetta edustaa usein kuultu ajatus e-kirjan ekologisuudesta. Tosiasiassa kirja-alan paperinkulutus on "small potatoes" verrattuna siihen muovi- ja metallimäärään, joka lukulaitteisiin käytetään niiden yleistyessä. Ja kuten kaikki käyttöelektroniikka nykyään, lukulaitteetkin suunnitellaan kestämään vain takuuajan umpeutumiseen asti, jonka jälkeen ne loppusijoitetaan kaatopaikalle tai johonkin elektroniikkaromua käsittelevään kehitysmaahan.
Muuttujien paljoudessa on vaikea ennustaa, millainen on painetun kirjan tulevaisuus sähkökirjan lyödessä läpi. Kenties se kokee vinyylilevyn kohtalon. Pitkäsoittohan on säilynyt sitkeästi cd-ajan läpi ja vain kasvattanut menekkiään viime vuosina. Sen aikanaan "syrjäyttäneelle" cd-levylle en puolestaan ennusta valoisaa tulevaisuutta. CD:t ovat esineinä rumia, ja ne jotka eivät esineiden kauneudesta välitä, lataavat musiikkinsa mp3-muodossa, kun taas vintage-henkisemmät palaavat hiljalleen kokonaan vinyylilevyjen pariin. Tämä kehitys on oikea oppikirjaesimerkki siitä, kuinka vanha konsti osoittautuu sittenkin paremmaksi kuin säkillinen uusia.
