Savukeitaan Jussi Halla-ahoa käsittelevässä kirjoituskokoelmassa ilmestynyt artikkelini noteerattiin laajalti arvosteluissa. Luultavasti siksi, että se oli kokoomateoksessa Jukka Hankamäen kirjoituksen ohella ainoa, jossa käsiteltyyn henkilöön suhtauduttiin myönteisesti. Kirjaa lehdissä tai internetissä käsitelleistä moni nosti esiin kohdan, jossa sanoin olevani islamofobi. Jotkut epäilivät kohtaa provokaatioksi, joku olisi kaivannut sille tarkempia perusteluita.
Vaikka keskustelu ja argumentointi ovatkin suunnattoman yliarvostettuja asioita, ajattelin nyt esittää lyhyesti perusteluni, koska minulla kuitenkin sellaiset on, vaikka niiden esittely kirjassa olisi vienyt artikkelia liikaa sivuraiteille. En usko "pelkkien" provokaatioiden olemassaoloon; räikeimmissäkin kärjistyksissä on vakavuuden siemen.
Kun nimitän itseäni islamofobiksi, en tarkoita että pelkään kadulla vastaan tulevia muslimeja. En myöskään pelkää Koraanin tai muiden islamilaisten tekstien sisältämiä ajatuksia. Pelkään niitä seurauksia, joita islamilaisen kulttuurin vaikutuksella eurooppalaiseen tai yleisemmin länsimaiseen sivilisaatioon mahdollisesti on. Niitä on myös mielestäni syytä pelätä. Siksi fobia on tässä yhteydessä vähän huono sana, sillähän tarkoitetaan sairaalloista ja perusteetonta pelkoa.
Islaminuskossa on kaksi sille luonteenomaista piirrettä, joista en pidä. Ensimmäinen sisältyy sen nimeen, joka tunnetusti tarkoittaa alistumista. Siinä missä kristinuskossa vaikuttaa vahva epäilyn ja Jumalan kanssa kiistelyn traditio, muslimin suhde jumalaansa on orjan suhde omistajaan. Vanhan testamentin Jahvea on moitittu kostonhimoiseksi machoksi, mutta Allah, joka vaatii uskovaa kumartamaan itseään viidesti päivässä ja julistaa palvontansa elämän tarkoitukseksi, vaikuttaa lähinnä maaniselta narsistilta. Pahimmillaan näin totalitaarinen jumalakäsitys johtaa ankaraan fatalismiin, jossa ei ole sijaa yksilön omalle harkinnalle. Tällainen katsomus on länsimaiselle ihmiselle tyystin vieras. Tuhoisimmat opit kiistävät joko ihmisen vapauden tai ihmisen sidonnaisuuden, islam kuuluu ensin mainittuihin.
Mutta muhamettilaisuuden ongelmallisin piirre on kuitenkin se, ettei se erota maallista ja taivaallista valtaa toisistaan. Raamatussa erotus on tehty yksinkertaisesti ja selkeästi: Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu ja keisarille mikä keisarille kuuluu. Kristinusko syntyi ja kehittyi vainottuna underground-liikkeenä, mikä on istuttanut siihen terveen epäluulon valtiovaltaa kohtaan. Islam taas oli valtiollinen uskonto syntymästään saakka, ja käytännössä sen käsitys maallisen ja taivaallisen regimentin yhteneväisyydestä johtaa teokratiaan. Sekulaarisia muslimimaita on vain kourallinen, ja niissäkin poliittisen islamin kannattajat ovat muodostaneet merkittäviä painostusryhmiä. Kristinuskon historiassa teokratiat ovat olleet harvinaisia ja väliaikaisia; nopeasti mieleen tulevat vain Savonarolan Firenze ja Calvinin Geneve.
Näihin huomioihin on tapana esittää muutama ennakoitavissa oleva vastaväite. Käsittelen ne tässä, ettei niihin vastaamiseen tuhraannu ylimääräistä aikaa.
1. Puhut islamilaisesta kulttuurista, mutta kulttuurin ja uskonnon rinnastaminen on virhe. Voiko esimerkiksi suomea kutsua "kristityksi maaksi"?
Uskonnon ja kulttuurin side on olemassa, vaikkei niiden välille voi vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä. Suomi on ehkä maailman maallistunein yhteiskunta, mutta mm. sen lainsäädännön perustana on edelleen pääosin kristillinen arvomaailma. Ehkä pitäisi erottaa toisistaan termit "kristillinen" ja "kristillisperäinen". Jälkimmäinen luonnehtii parhaiten täkäläistä mentaliteettia. Kristinusko on ollut niin merkittävä tekijä kaikkien Euroopan maiden historiassa, etteivät ne todennäköisesti koskaan irtaudu sen kaikesta perinnöstä. Tämä aivan riippumatta siitä, kuinka kristityiksi enemmistö suomalaisista/eurooppalaisista itsensä kokee. Samaten islam vaikuttaa muslimimaiden vallitseviin käsityksiin avioliittoinstituutiosta, perhemallista, koulutuksesta, sukupuolten välisestä suhteesta, ylipäätään siitä, mikä hyväksytään ja mitä paheksutaan. Nämä asiat ovat kulttuurin ydinmehua.
2. On monenlaista islamia.
Tätä argumenttia käyttävät myös feministit halutessaan hiljentää heihin kohdistuvan arvostelun. Mielipiteiden ja informaationkin vaihto käy toivottomaksi, kun kaikki aika kuluu sen määrittelyssä, mistä puhutaan.
3. Islam ei ole monoliitti. Kulttuurit muuttuvat ajan mukana.
Tätä en ole kiistänyt, eikä tietääkseni kukaan muukaan. Ongelma on vain siinä, että kulttuurien muutos on hidasta, eikä sen suunta ole ennustettavissa. Ei ole kirkossa kuulutettu, että ollessaan Euroopan kanssa kiinteässä vuorovaikutuksessa islam lähtisi kehittymään juuri siihen suuntaan kuin länsimaiset liberaalit toivovat. Se voi aivan hyvin ohjautua entistä aggressiivisempaan ja umpimielisempään suuntaan. Jonkinlaisen maltillisen euroislamin kehittyminen vaatisi melkoista myllerrystä itse uskonnon perustassa, eikä moisesta ole näköpiirissä paljon merkkejä.
4. Ihmisistä pitäisi puhua yksilöinä eikä uskontonsa tai kulttuurinsa edustajina.
Valitettavasti ihmiset eivät ajattele, tunne eivätkä toimi vain yksilöinä, vaan erilaisten viiteryhmien osina. Vaikka kuinka hokisimme, että kaikki ovat yksilöitä, homo sapiens on syvästi tribaalinen laji. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja joukkojen psykologia toimii eri lainalaisuuksien mukaan kuin yksilöiden. On ehkä liikaa vaadittu liberaaleilta, että he joskus ymmärtäisivät tämän yksinkertaisen asian.
Lopuksi laitan linkin Der Spiegelin englanninkielisessä versiossa ilmestyneeseen politiikantutkija Hamed Abdel-Samadin haastatteluun. Se sisältää ehkä terävintä ja kiihkottominta puhetta islamista, jota olen aikoihin lukenut. Erityisesti kiinnitin huomiota Abdel-Samadin väitteeseen, että islam elää kulttuuripiirinä jonkinlaista rappiovaihetta. Yleensähän kriittisissä puheenvuoroissa on tapana päätellä, että islamin nopea kasvu on elinvoiman merkki ja siten uhka veltostuneelle, rappeutuneelle lännelle. Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille.
