Eläinten veri (Le Sang des bêtes, 1949) on Suomessa varsin vähän tunnetun ranskalaisohjaaja Georges Franjun (1912-1987) varhainen dokumenttielokuva, joka käsittelee Pariisin teurastamoita 1940-luvun lopulla. Sitä oli pitkään lähes mahdoton saada käsiinsä, mutta onneksi meidän sukupolvellamme on Youtube, josta koko 20-minuuttinen filmi on katsottavissa laadukkaalla kuvalla kolmessa osassa. Laitan linkit tähän: osa 1, osa 2 ja osa 3. Huomautan, että kahden jälkimmäisen osan nähdäkseen täytyy luoda google-tili ja kirjautua sisään (onnistuu vaivattomasti), koska Youtuben mukaan niiden sisältö "ei sovi kaikille".
Youtuben varoitus ei ole täysin aiheeton kaikkein herkkätuntoisimmille, sen verran naturalistinen Franjun kuvaus teurastamon työntekijöiden arkipäivästä on. Kuvauksen siekailemattomuus iski minuunkin kuin märkä pyyhe ensimmäisellä katselukerralla, mutta samalla vaikutuin Franjun kuvien esteettisestä tehosta. Harvoin kauneus on yhdistetty makaaberiin valkokankaalla yhtä tinkimättömästi. Franju loihtii teurastamon karuissa puitteissa arkis-surrealistisia asetelmaotoksia, joita voi pitää johdantona koko hänen tyyliinsä. Peter von Bagh kirjoittaa elokuvasta kirjassaan Vuosisadan tarina:
Eläinten veren yhteisvaikutelmana on voimallinen unenomaisuus. Fantastinen syntyy suoraan todellisuudesta. Franju halusi antaa "todellisuudelle" keinotekoisen ilmeen: luoda luonnollisen ympäristön, josta sitten tuli eräänlainen lavaste. Esinemaailma pönkittää tätä vaikutelmaa: kirpputori, kuivuvat lakanat, surrealistiset yksityiskohdat, kuten mallinukke autiossa laitakaupungin maisemassa, Renoirin maalaus, sateenvarjo, leikkivät lapset. Elokuva tarvitsi vaipakseen marraskuun valon: "Höyry joka nousi vielä lämpimästä lihasta johti täysin erityisen valon määrittelemiseen."
Toisin kuin jotkut nykykatsojat, en näe Eläinten verta ahdistavana moraliteettina. Kyllä, se on tutkielma ihmisen ja elämän raadollisuudesta sekä ravintomme väkivaltaisesta syntyperästä. Meat is murder, eikä ilmaisia lounaita ole. Mutta kameran katse ei ole dokumentissa syyttävä, vaan pikemminkin ymmärtävä. Kaiken lähtökohta on kuvauksen arkisuus: teurastajat näytetään tavallisina käsityöläisinä askareidensa ääressä, heidän liikkeensä ovat varmoja, toimet toistuvat päivästä päivään. Jyrkässä kontrastissa teurastajien tyyneyteen nähden ovat teurastuspöytään sidotun vasikan paniikin täyttämät silmät, mutta Franjun näyttämässä maailmassa se, että toisen kärsimys on toisen ravinto, on yhtä luonnollista kuin kaikki muukin.
Paljon ahdistavammilta minusta ovat tuntuneet nykyisissä teurastamoissa kuvatut filminpätkät. Nehän ovat yleensä eläinsuojeluaktivistien salaa kuvaamia, nykyiset teurastamot eivät enää päästä kameraryhmiä tallentamaan jokapäiväisen leivän syntyprosessia. Franjun aikana teurastus oli vielä käsityötä, eläimet olivat eläneet suhteellisen mukavasti ennen loppuaan, ja suuri osa väestöstä asui maaseudulla, missä Eläinten veressä kuvatut näyt eivät olleet mitenkään tavattomia. Nykyisen tehotuotannon aikana sähköllä tehty liukuhihnateurastus on viimeinen vaihe tuotantoeläimen alusta saakka ankeassa olemassaolossa, joka piilotetaan visusti tavallisen marketissakävijän silmiltä. Eläinten veri ei ole kuvaus nykymaailmasta, vaan ajattomampi pohdinta ravintoketjuista ja kylläisyyden hinnasta. Teemaa pohti jo yli kaksisataa vuotta sitten Joseph de Maistre (käännös on epätarkka, koska perustuu englanninnokseen):
Ihminen tappaa saadakseen ruokaa ja tappaa vaatettaakseen itsensä. Hän tappaa
koristellakseen itsensä ja hän tappaa hyökätäkseen. Hän tappaa puolustautuakseen ja
hän tappaa kouluttaakseen itseään. Hän tappaa huvittaakseen itseään ja hän tappaa
tappaakseen. Ylpeä ja hirmuinen kuningas, hän haluaa kaiken eikä mikään voi vastustaa häntä. (...) Lampaalta hän vaatii sisälmykset saadakseen harppunsa
soimaan (...) sudelta terävimmän hampaan hioakseen joutavia taideteoksiaan,
elefantilta syöksyhampaat tehdäkseen lelun lapselleen, pöytänsä hän koristaa
raadoilla. (...) Mutta kuka (yleisessä verenvuodatuksessa) tuhoaa sen, joka tuhoaa
kaikki muut? Hän tekee sen itse. Juuri ihminen on vastuussa ihmisten teurastamisesta.(...) Niin täytetään (...) laki elävien olentojen väkivaltaisesta tuhosta. Koko maa, ikuisesti vereen vajonneena, on vain suunnaton alttari, jolla kaikki elävä on loputtomasti, määrättömästi, keskeytyksettä uhrattava aikojen loppuun saakka, pahan häviämiseen saakka, kuoleman kuolemaan saakka.
Tehtäköön tämä selväksi: eläimen surmaaminen ravinnoksi ei ole koskaan ollut eikä ole minulle mikään moraalinen ongelma. Ne eläinsuojelijat, joiden mielestä kaikki lihansyönti on yhtä kuin natsismi, ovat minusta lahkolaisia, enkä tunne vetoa lahkolaisajattelun ehdottomuuteen. On tietenkin aivan mahdollista suhtautua asiaan niin, että eläimiä ei yksinkertaisesti syödä ja ettei asia vaadi tarkempia perusteluja, mutta minulle moinen suhtautumistapa on käsittämätön niin kulttuurisesti, historiallisesti kuin biologisesti. Yhtä lailla minua ihmetyttävät ne, joiden mielestä metsästys on barbaarista, mutta jotka syövät nikottelematta kaupasta ostetun kyljyksensä, jonka alkulähde on taatusti kärsinyt enemmän ja kauemmin kuin vapaan elämänsä päätteeksi metsästäjän ammukseen menehtynyt jänis tai hirvi.
Teholihantuotanto on eri asia kuin eläinten syöminen sinänsä. Sitä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää muuna kuin elämän rivona häpäisemisenä, ja uskoisin, että tulevat historiankirjat muistavat sen yhtenä sivilisaatiomme häpeäpilkuista. Tehotuotannosta luopuminen tarkoittaisi lihan hinnan jyrkkää nousua ja sen myötä lihan kulutuksen vähenemistä. Se sopisi minulle kyllä, kaikki kun maksaa muutenkin liian vähän. Ehkä sen myötä löytäisimme jälleen myös kunnioittavamman asenteen ravintoon, jota heitämme nykyään pois niin paljon, etteivät biojätelaitokset ehdi käsitellä kuin murto-osan.
Ravinnon kunnioitus onkin minulle Franjun elokuvan pääpointti, ja tästä näkökulmasta katsoen elokuva muuttuu sävyltään lähes hartaaksi. Kenties nykyihmisen olisi syytä alkaa kiinnittää uskonnollisia symboleita tai jonkinlaisia kunniamerkkejä jääkaappinsa oveen. Ne muistuttaisivat meitä eläimistä ja kasveista, jotka ovat antaneet henkensä puolestamme.
