Mikko Ylikankaan kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: Huumeet Suomessa 1800-1950 on juuri sellainen kuin populaarihistoriallisen teoksen pitääkin: valaiseva. Ennen sen lukemista elin siinä varsin yleisessä uskossa, että ennen 1960- ja 70-lukua Suomessa ei ollut huumeongelmaa kuin marginaalisissa taiteilijapiireissä ja joidenkin sotaveteraanien keskuudessa. Kirjaa lukemalla selvisi, että 1930-luvulla Suomi oli heroiinin kulutuksessa johtava länsimaa, ja vuonna 1949 YK lähetti Suomelle nootin, jossa tivattiin syitä maamme korkeisiin heroiininkäyttötilastoihin. The Times julkaisi samana vuonna artikkelin, jonka mukaan narkomaanin eldorado ei suinkaan löytynyt itämailta, vaan pienestä pohjoisesta Suomesta. Maailman terveysjärjestö WHO suunnitteli jopa erityisen asiantuntijakomitean lähettämistä Suomeen tutkimaan opiaattien menekin syitä.
Uutta tietoa oli sekin, että huumeiden käyttö kriminalisoitiin Suomessa vasta 1960-luvun alkupuolella (tarkkaa vuotta en muista enkä nyt löytänyt sitä selailemalla). Reseptien kirjoittamista valvottiin ja niiden väärentämisestä sekä laittomasta huumekaupasta rangaistiin sitä ennenkin, mutta periaatteessa narkomaani saattoi vapaasti piikittää itseään vaikka poliisiaseman edessä. Jo 40-luvun loppupuolella narkomaaneilla oli kaupungeissa kehittyneet verkostot ja suuri keinovalikoima reseptin huijaamiseksi. Häikäilemättömimmät huumetrokarit hankkivat uusia asiakkaita vaikkapa lievittämällä krapulasta kärsivien tuskia morfiiniannoksilla.
Mutta suomalaisen huumekulttuurin historia ulottuu paljon kauemmas. Oopiumin valmistuksen ja käytön kotimainen (ja yleiseurooppalainenkin) pioneeri oli monipuolinen valistusmies Anders Chydenius, joka laati 1700-luvulla ensimmäisen Suomessa julkaistun seikkaperäisen artikkelin raakaoopiumin jalostamisesta valmiiksi tuotteeksi.
Chydenius oli kokeiluissaan kiinnostunut oopiumin käytöstä nimenomaan lääkeaineena, mutta aineen levitessä yleiseen lääkintäkäyttöön yleistyi myös sen viihde- ja väärinkäyttö. Sama prosessi on käyty läpi kaikkien opiaattien sekä kokaiinin ja amfetamiinin kanssa. 1800-luvulla oopiumi kuului varsin tavallisena lääkeaineena tavallisenkin kansan kotivarastoon, ja koska tehokasta lääkelainsäädäntöä ei ollut, maaseudun väki osti ainetta kulkukauppiailta, puoskareilta ja armeijan lääkintämiehiltä. Sen käyttö ei siis ollut mikään yläluokan eksentrinen huvittelumuoto.
Kokaiinista tuli Suomessa muotihuume samoihin aikoihin kuin muuallakin länsimaissa, eli 1920-luvulla. Silloisen kieltolain aikaan se oli laittoman alkoholin varteenotettava kilpailija, ja 20-luvulla käytiin kotimaisissa oikeusistuimissa ensimmäiset merkittävät huumeiden salakuljetusoikeudenkäynnit.
Yksi Ylikankaan kiinnostavimmista havainnoista on se, että lähes jokaista huumausainetta on alunperin käytetty jonkin aiemman huumeen vieroitushoidossa. Morfiinilla lievitettiin oopiuminkäyttäjien tuskia, kokaiinilla hoidettiin morfinisteja, heroiinilla kokainisteja jne. Sama kierrehän on jatkunut meidän päiviimme saakka. Vielä 2000-luvun alussa jotkut lääkärit puolustivat subutexia vallankumouksellisena keksintönä vieroitushoidon saralla. Joonas Neuvosen viimevuotinen dokumenttielokuva Reindeerspotting osoitti hyvin kouriintuntuvasti, että "lääke" on monissa narkomaanipiireissä korvannut kalliimman ja hankalasti saatavamman heroiinin.
Aloin Ylikankaan kirjaa lukiessani pohtimaan Theodore Dalrymplen huumeaiheisia kirjoituksia. En ole vielä lukenut hänen tunnetuinta aihetta käsittelevää teostaan Romancing Opiates, mutta tunnen sen olennaisen sisällön ja tutustunut Dalrymplen samansisältöisiin lyhyempiin artikkeleihin. Kirjailija-lääkärin keskeinen väite on radikaali: lähes kaikki yleiset käsitykset huume- ja erityisesti opiaattiriippuvuudesta ovat vääriä. Ne ovat syntyneet, kun hoitohenkilökunta on kritiikittömästi uskonut narkomaanien omat kuvaukset addiktiosta. Kaikkein jyrkimmin Dalrymple tyrmää myytin "cold turkeyn" eli vieroitusoireiden kauhistuttavuudesta: esimerkiksi heroiinin vieroitusoireet vastaavat hänen mukaansa lähinnä tavallista ankarampaa flunssaa. Verrattuna vaikkapa alkoholistien delirum-kohtauksiin ja viinakramppeihin huumeidenkäyttäjien "reflat" ovat lähes vaarattomia ja melko lieviä. Ylikankaan teokseen sisältyvä kuvaus tuntuu vahvistavan Dalrymplen väitteen:
Opiaattien väärinkäyttäjien vieroitusoireita ovat muun muassa huumeen halu, levottomuus, lihaskivut, unettomuus, ripuli ja oksentelu, kylmät aallot ja ihon meneminen "kananlihalle" sekä jalkojen nykiminen. Oireet ovat rajuimmat 2-3 vuorokautta viimeisen annoksen jälkeen, ja ne menevät ohitse noin viikossa. Täysi vieroitus voi olla hengenvaarallista heikossa kunnossa oleville suurkuluttajille, mutta yleensä esimerkiksi heroiinin vieroitusta pidetään huomattavasti vaarattomampana kuin alkoholi- tai barbituraattivieroitusta eli unilääke- ja rauhoittavien lääkkeiden vieroitusta.
Opiaattien "koukuttavuutta" on varmasti ainakin jossain määrin liioiteltu. Huumevalistajien "ensimmäinen kokeilu johtaa riippuvuuteen" -maksiimi voi pelotella monet välttämään huumekokeiluita, mutta todellisuutta se ei tunnu vastaavan. Kirjallisuuden kuuluisat huumeaddiktit kuten DeQuincey ja Burroughs käyttivät huumeita pitkän ajan ennen riippuvuuden kehittymistä. Lukuisissa sodissa - Talvi- ja jatkosota sekä Vietnam ovat vain pari tunnetuinta esimerkkiä - rintamamiehet ovat käyttäneet runsaasti huumeita, mutta suuri enemmistö heistä on siviiliin palattuaan lopettanut niiden käytön ilman suurempia ongelmia. USA:n sisällissodan uskottiin pitkään aiheuttaneen laajan oopiumiongelman, mutta uudempien tutkimusten mukaan sodalla ei juurikaan ollut tekemistä senaikaisen oopiuminkäytön kanssa.
Olen itse kokeillut kodeiinia pari kertaa ilman sen suurempia vieroitusoireita kuin noin 15 minuuttia kestävä pahoinvointi ja hikoilu aineen poistuessa elimistöstä. Mitään hinkua uusiin kokeiluihin en tuntenut. Tunnen lukuisia ihmisiä, jotka ovat mielenkiinnosta kokeilleet vaarallisimpana huumeena pidettyä heroiinia ja jättäneet kokeilut yhteen kertaan. Toisaalta tunnen niitäkin, jotka ovat jääneet pysyvästi addikteiksi, ja heidän kaltaisensa ihmiset todella muodostavat suuren sosiaalisen ongelman kaikissa teollisuusmaissa. Miksi yhdet addiktoituvat mutta toiset eivät?
Dalrymplen mielestä narkomanian luokitteleminen sairaudeksi on suuri virhe. Siihen syyllistyvät sekä psykologisen että kemiallisen lähestymistavan valinneet lääkärit. Mitä huumeaddiktio sitten on? Dalrymplen mielestä kyse on eksistentiaalisesta ongelmasta, tai oikeastaan reaktiosta sellaiseen. Huumeiden käyttöön ajaa merkityksettömyyden tunne, kyvyttömyys / haluttomuus ottaa vastuuta, lapsekas toive loputtomiin kestävästä nautinnosta. Dalrymple myöntää huumeiden ja rikollisuuden välisen yhteyden, mutta kääntää sen päinvastaiseksi: rikollisuus ajaa huumeiden käyttöön useammin kuin huumeiden käyttö rikollisuuteen. Useimmat hänen hoitamistaan narkomaaneista ovat aloittaneet väkivalta- tai omaisuusrikollisen uran jo kauan ennen ensimmäisiä huumekokeiluitaan.
Tunnen kiusausta väittää, että narkomania on leimallisesti oman aikamme (1900-luvun puolivälin jälkeisen ajan) "kulttuurisairaus", mutta Ylikankaan todistusaineisto viittaa siihen, että vakavia huumeongelmia on ilmennyt jo paljon aiemmin. Nykypäivän ilmiö sen sijaan on riippuvuuden medikalisointi ja narkomaanin näkeminen riippuvuutensa uhrina - siis juuri sellaisena kuin narkomaani haluaa muiden näkevän hänet. Dalrymplen mukaan addikti on onnistunut huijaamaan kokonaisia terveydenhuollon ammattilaisten sukupolvia: lääkärit ruokkivat addiktin itsesääliä paapomalla ja ymmärtämällä häntä loputtomiin, eikä hänen tarvitse parantua, sillä hän saa aina halutessaan lievitystä vaivoihinsa. Monille narkomaaneille huumeklinikat ovat pelkkiä selviämisasemia, joissa he käyvät hoidattamassa itsensä kuntoon jatkaakseen huumeiden käyttöä.
Dalrymplen näkemys on kieltämättä ankara, ja sen lempeämpiä eivät ole hänen ratkaisukeinonsa ongelmaan. Wall Street Journalissa ilmestyneessä artikkelissaan "Poppycock" hän osoittaa ymmärrystä Mao Tse-Tungille, joka ratkaisi Kiinan huumeongelman uhkaamalla ampua narkomaanit, jotka eivät suostuneet lopettamaan. Miljoonat lopettivatkin. Dalrymple on myös ehdottanut kaikkien huumeklinikoiden ja puhtaiden ruiskujen jakelupisteiden lakkauttamista, koska ne vain pahentavat ongelmaa helpottamalla narkomaanien pysyttelyä itsetuhoisessa elämäntavassaan. Vaikea sanoa, kuinka paljon näissä ehdotuksissa on provokaatiota.
Vaikka Dalrymplen diagnoosit ja reseptit ovat raakoja, lähes vulgaareja, jotakin olennaista ne silti pakottavat näkemään. Väkevinkin riippuvuus on ennen kaikkea oman pään sisällä, eikä siitä pääse irti, jos vain haluaa lievitystä kärsimyksiinsä eikä ole valmis kestämään paranemisen tuskallisuutta. Joskus shokkihoitokin voi olla lähimmäisenrakkauden osoitus. Häijyn valaiseva on myös Dalrymplen piirtämä kuva yhteiskunnasta, jossa valtava määrä lääkäreitä, terapeutteja ja byrokraatteja saa elantonsa siitä, että valtava määrä ihmisiä pysyy riippuvaisina huumeista.
