Olen kirjoittanut monta uskontoa käsittelevää tai sivuavaa tekstiä, ja kirjoitan sellaisia epäilemättä jatkossakin. Niinpä ajattelin, että olisi paikallaan tehdä jonkinlainen selvitys siitä, mitä yleisemmin ajattelen uskonnosta, erityisesti kristinuskosta, ja millainen suhde minulla siihen on. Käyköön tämä blogikirjoitus sellaisesta.
Olen monta kertaa elämäni aikana yrittänyt uskoa Jumalaan, mutta jostakin syystä se on jäänyt aina yritykseksi, joskus kömpelöksi ja joskus urheaksi. En tiedä, johtuuko tämä aivokemiasta, henkilöhistoriasta vai siitä, että olen liian nuori tuntemaan alituista kuolemanpelkoa. Joka tapauksessa, rukoillessa on kuin vastaani nousisi hiljaisuuden muuri: en kykene vakuuttumaan, että minua kuullaan. Tämä kokemus minulla on ollut lapsuuden iltarukouksista saakka, eikä se ole väistynyt.
Tosin joinakin harvinaisina ja lyhyinä hetkinä olen kokenut myös toisin. Uskonnolliset rituaalit ovat aina tehneet minuun suuren vaikutuksen. Olen silloin tällöin osallistunut roomalaiskatoliseen messuun Tehtaankadun katedraalissa. Olen polvistunut ja rukoillut muun seurakunnan mukana ja pääsiäisyön vigiliassa ottanut siunauksen vastaan papilta, ja nämä tuhatvuotiset menot ovat saaneet minut hetkellisesti vakuuttumaan jonkin ehdottomasti ihmistä suuremman ja paremman läsnäolosta. Mutta katedraalista poistuttuani minun ei ole tarvinnut ottaa kovinkaan montaa askelta ennen kuin tuo kaikki on haihtunut mielestäni. Se, minkä oikeasti uskova kuljettaa mukanaan ulkomaailmaan on minun tapauksessani jäänyt kirkon seinien sisäpuolelle.
En pidä jumalauskon puutettani ylpeydenaiheena, vaan pikemminkin vammana. Minussa ei ole lainkaan sitä "uskonto on tyhmille" -arroganssia, joka on kovin tyypillistä monille älyllisesti asennoituville yksilöille. En tunne tarvetta pohtia älyn tasolla Jumalan olemassaolon kysymystä, koska se ei ole älyllä ratkaistava ongelma. Kyvyttömyyteni uskoa on tunnepohjainen sisäinen kokemus eikä minkään ajatteluprosessin lopputulos, ja niin sanottuja vapaa-ajattelijoita kohtaan tunnen vain halveksuntaa. "Jumalan hiljaisuuden" kohtaaminen on pohjimmiltaan murheellista, eikä anna syytä ylpeillä.
Toisaalta en ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi ehdoin tahdoin pakottaa itsensä uskomaan. Tällaiset asiat eivät minusta ole valittavissa, ja jos kristinuskossa jotain vikaa on, niin kenties se, että se antaa ihmisen vapaalle tahdolle liian suuren painoarvon. Itse olen hyvin skeptinen sen suhteen, kykenemmekö ylipäätään tunnistamaan milloin tahtomme on vapaa ja milloin ei. Spinoza huomautti, että vapaata tahtoa ei pidä sekoittaa tietoisuuteen. Hänen vertauksensa on sattuva: jos putoavalla kivellä olisi tietoisuus kuten meillä, se luultavasti uskoisi putoavansa omasta vapaasta tahdostaan.
Ehkä tärkein ero omani ja vakavassa mielessä uskonnollisen mielenlaadun välillä on se, ettei ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä suuresti elähdytä minua. Saarikosken mielestä ihmisen olisi "tarkoin harkittava, missä asennossa hän haluaa olla kuollut". Uusimmassa kirjassani kirjoitin, että osaan oikein hyvin kuvitella helvetin (minulle helvetiksi riittäisi esimerkiksi ikuisuuden kestävä Helsingin kaupunginteatterin revyy), mutta taivaan kuvittelemiseen ei mielikuvitukseni riitä. En keksi ainuttakaan mielentilaa, miljöötä tai seuralaista, johon en ikuisuuden kestäessä kyllästyisi. Niinpä ajatus kuolemanjälkeisestä tyhjyydestä, tietoisuuden sammumisesta, ei tunnu minusta erityisen ahdistavalta.
Kaikesta huolimatta en ole mitenkään välinpitämätön kristillistä kuvastoa tai problematiikkaa kohtaan. Melkein kaikilla ihailemillani taiteilijoilla on ollut tavalla tai toisella läheinen suhde kristinuskoon. Olen siis ilmeisesti jonkinlainen "kulttuurikristitty". En nyt tarkoita sitä ateistien suosimaa velttoa ajatusta, että kristinuskosta voisi poimia etiikan ja hylätä muun aineksen. Tarkoitan pikemminkin, että kristilliset käsitykset vaikkapa syyllisyydestä, vastuusta, vapaudesta jne. ovat tämän sivilisaation ydinmehua ja mahdottomia erottaa kristillisestä jumalakäsityksestä. Ne ovat syöpyneet meihin emotionaalisella tasolla eivätkä filosofisella, ja niitä voi ilmaista tehokkaasti lähinnä tietyin myyttisin peruskuvin. Epäilen vahvasti, onko sivilisaatioita mahdollista perustaa muulle kuin uskonnolle. Ainakaan muusta ei ole historiallista näyttöä. Humanismi ja tieteellinen maailmankuva ovat kyvyttömiä korvaamaan uskontoa juuri siksi, ettei niillä ole samaa myyttistä ja emotionaalista voimaa kuin ikivanhoilla uskonnollisilla rituaaleilla ja seremonioilla.
Kristinusko on luonut ainakin yhden sivilisaation kannalta nerokkaan ja ylivertaisen dogmin: perisynnin. Jos en usko Jumalaan, uskon ainakin vakaasti perisyntiin. Syyn tämän opin erinomaisuuteen ilmaisi tyhjentävästi Johan Rautio -niminen romaanihenkilö Tommi Melenderin taannoisessa blogikirjoituksessa:
Kaikilla muilla olennoilla paitsi ihmisellä on paikkansa luonnonjärjestyksessä, yksin ihminen on jäänyt harhailijaksi eikä löydä tarkoitusta omalle historialleen, omalle olemassaololleen. Sodat, taiteet, kaupankäynti, urheilu. Kaikki nämä ovat ilmausta ihmisen viihtymättömyydestä ja tyytymättömyydestä, hänen surkeudestaan. Sinä päivänä, kun ihmiset eivät enää tunne katumusta ja häpeää, heissä ei ole jäljellä mitään kunnollista.
Tähän minulla on lisättävää vain se huomio, että perisynnin oppi tekee kristinuskosta myös varsin suvaitsevaisen uskonnon. Koska ihminen on radikaalisti epätäydellinen, heikko ja pahaan taipuvainen, hänen pieniä ja vähän suurempiakaan vikojaan ei tarvitse ottaa liian vakavasti. Ne ovat saatavissa ja annettavissa anteeksi. Olennaista on, että puutteellisuutensa tuntee. Paljon ahdistavampia ovat erilaiset utooppiset opit, nämä uskonnon korvikkeet jotka pyrkivät alati kehittämään ja jalostamaan ihmistä tai kaivamaan esiin hänen "alkuperäisen" harmonisen luontonsa. Ne ovat varma tie itkuun ja hammastenkiristykseen, olipa sitten kyse konsulttien höpinöistä, vasemmistolaisista yhteiskuntautopioista tai new age -liikkeistä.
