Suomalaisia on pidetty uskonnollisesti maltillisena väkenä, ja yleisesti ottaen kai olemmekin sitä. Kuitenkin historiastamme löytyy esimerkkejä uskonlahkoista, jotka ovat menneet kauas herätysliikkeiden hurmoksellisuutta pidemmälle. Tunnetuin näistä lienee 1920-50-luvuilla vaikuttanut kartanolaisuus, joka on viime aikoina noussut taas tutkijoiden ja journalistien mielenkiinnon kohteeksi.
Perustajansa Alma Kartanon mukaan nimetyssä kartanolaisuudessa oli kaikki vaarallisen lahkon tyypilliset piirteet, vaikkei sen tarina päättynytkään Kansan temppeli -tyyppiseen joukkoitsemurhaan tai Daavidin oksa -tyyppiseen väkivaltaiseen yhteenottoon esivallan kanssa. Kartanolaiset olivat tiukan johtajavaltainen ja muusta yhteiskunnasta eristäytynyt yhteisö, joka pyrki säätelemään jäsentensä elämän pienimpiäkin yksityiskohtia ja käytti riviensä koossapitämiseen painostusta, uhkailua ja väkivaltaa. Kuvioon sopii sekin, että karismaattisen johtajan kuoltua vuonna 1953 lahko pikkuhiljaa näivettyi pois. Alma Kartanoa ympäröineen ihailun ja pelon taikapiirin hävittyä useimmat kartanolaiset ikään kuin heräsivät unesta ja palasivat hiljalleen tavalliseen elämään.
Kun kaikki on syntiä, on johtopäätöksenä joko tiukka purismi tai hälläväliä-asenne. Lahkoille on tyypillistä joko äärimmäinen seksuaalinen sallivuus tai äärimmäinen seksuaalikielteisyys. Sallivaa linjaa edusti Ruotsissa syntynyt ja joihinkin osiin Pohjois-Suomea 20-30-luvuilla levinnyt korpelalaisuus, jonka jäsenet saivat "Jumalan valittuina" toteuttaa vapaata rakkautta. Kartanolaisilta taas olivat tavanomaisten viinan, tupakoinnin ja tanssimisen ohella kiellettyjä mm. avioliitto ja kaikentyyppinen sukupuolielämä, lihansyönti, solmiot, urheilu, hampaiden peseminen, lasten lelut, pitsikoristeet, savon murre(!), moottoriajoneuvolla ajaminen ja kirjojen lukeminen Raamattua, keittokirjoja ja Bunyanin Kristityn vaellusta lukuunottamatta.
Vainoharhaisen seksuaalikielteisyyden seurauksena seksuaalisuus oli jatkuvasti läsnä kartanolaisten arkielämässä. He harjoittivat rituaaleja, joissa himokkaat ajatukset ja teot piti tunnustaa, ja jos tunnustusta ei muuten irronnut, otettiin avuksi piekseminen. Useimmiten tunnustetut asiat olivat mielikuvituksen tuotetta ja sanottiin vain uusien lyöntien välttämiseksi: pikkulapset ruoskittiin tunnustamaan mm. eläimiin sekaantumista ja sukurutsaa. Seksin täydellinen kielto johti etäännytettyyn seksuaalisuuteen, uskonnon kaapuun kiedottuun sadomasokismiin. Lasten joutuessa mukaan hämärän seksuaalisuuden läpitunkemiin rääkkäysmenoihin kyse oli paitsi lasten räikeästä pahoinpitelystä, myös käytännössä pedofiliasta.
Siinä missä valtavirtainen uskonnollisuus lujittaa perhettä ja sukua, lahkoilla on tapana pyrkiä rikkomaan kannattajiensa traditionaaliset sidonnaisuudet, jotta heistä tulisi kuuliaisempia uskonyhteisön jäseniä. Jäseniä määrättiin antamaan lapsensa johtavien kartanolaisten kollektiivisesti kasvatettavaksi ja perheenjäseniä kiellettiin viettämästä aikaa kahden kesken. Alma Kartano uskoi, että vanhempiensa kasvattamana lapset sortuisivat väistämättä haureuteen viimeistään neljän vuoden iässä. Siteet lahkon ulkopuolisiin perheenjäseniin piti katkaista, ja yleensäkin lahkoon kuulumattomat olivat "piruja" joita sai vapaasti petkuttaa jos liikkeen etu niin vaati. Itse lahkosta haluttiin muodostaa korvikeperhe; Alma Kartano halusikin itseään kutsuttavan "äidiksi". Syntyy kiintoisa yhtymäkohta Charles Mansoniin, joka kutsui omaa joukkiotaan "perheeksi".
Lasten ottaminen liikkeen kasvateiksi johtui paljolti myös siitä, että Alma Kartano halusi lapsista vetonauloja kartanolaisten saarnatilaisuuksiin. Kartano oli nimittäin huolissaan liikkeen leviämisestä, sillä seksin ollessa kiellettyä jopa suvunjatkamismielessä liike ei voinut laajeta lestadiolaisten tapaan sisältä käsin. Levittäytyminen piti hoitaa tehokkaan propagandan avulla, ja niinpä jäsenillä jo valmiiksi olevat lapset pakotettiin opettelemaan ulkoa pitkiä saarnatekstejä ja julistamaan tulta ja tulikiveä pitkillä saarnakiertueilla eri puolilla Suomea. Lapsisaarnaajien takia kartanolaisten herätystilaisuuksista tulikin valtavan suosittuja, vaikka itse lahkossa oli aktiivisia jäseniä parhaimmillaankin vain pari sataa.
Ilta-Sanomien nykyinen päätoimittaja Ulla Appelsin julkaisi viime vuonna kirjan Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo tunnetuimman kartanolaisen lapsisaarnaajan Leevi K. Laitisen tarinan. 40-luvun lopulla Laitinen onnistui irrottautumaan lahkosta ja hänen paljastuksensa toivat kartanolaisuudelle paljon kielteistä julkisuutta. Kirja on melkoisen ahdistavaa luettavaa ja Laitisen kyky selviytyä menneisyydestään selväjärkisenä herättää kunnioitusta. Samalla kirja valottaa jonkin verran lahkon historiaa sekä sen johtajien että rivijäsenten motiiveja.
Kartanolaisuus on siitä poikkeuksellinen lahko, että se oli selvästi naisjohtoinen ja -valtainen. Lahkon kovan ytimen muodostivat Alma Kartano ja hänen oikea kätensä Tilda Reunanen, ja jäsenistäkin oli enemmistö naisia. Lapsivihan ohella kartanolaisuuden ideologia sisälsi annoksen miesvihaa. "Jumala teki virheen, kun loi miehiä", Reunasen kerrotaan sanoneen. Kartano halusi ottaa saarnamatkoille mieluummin naisia, koska he "vievät Herran työn kunniaan". Kartanon ja Reunasen taustoista ei tiedetä paljon, mutta joillakin lahkon hierarkiassa korkealle nousseilla naisilla oli takanaan epäonnistunut avioliitto tai leskeksi jääminen. Pakostakin alkaa miettiä, oliko kartanolaisuus katkerien eukkojen väline kostaa muulle maailmalle? Naisasiaväki voisi tulkita asian niin, että liike versoi "patriarkaalisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta" tai muusta vastaavasta, enkä olisi kuin korkeintaan lievästi hämmästynyt, jos joku radikaalifeministi nostaisi Alma Kartanon emansipaation symboliksi samaan tapaan kuin Valerie Solanasin. Joka tapauksessa kartanolaisuuden historiaan perehtyminen murentaa myyttiä, jonka mukaan manipuloivat ja suuruudenhullut lahkojohtajat, sadistit ja lasten hyväksikäyttäjät ovat aina miehiä.
Kartanolaisuuden kaltaisen liikkeen synnylle ei ole löydettävissä mitään selkeää kaavaa. Kartanolaisiin liittyneet eivät yleensä olleet köyhiä ja syrjäytyneitä, vaan melko hyvin toimeentulevia ja yhteisössään arvostettuja ihmisiä. Liikkeen suosio oli huipussaan ensin sisällissodan jälkeisinä vuosina, sitten toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Ulla Appelsin pohtii kirjassaan, että liike saattoi vedota juuri sodan traumatisoimiin ihmisiin. Kovia kokeneet innostuivat hurskaille luvatusta paratiisista, jossa kärsimykset lakkaisivat. Mutta kuten kaikenkarvaisten kulttien historia osoittaa, niiden syntyminen ei vaadi taustalleen mitään kansallista traumaa. Tarvitaan vain ihmisiä, jotka kaipaavat pois elämänsä tyhjyydestä, ankeudesta, kurjuudesta tms. ja joku, joka sanoo heille tuntevansa varman tien tämän- tai tuonpuoleiseen eedeniin. Heitä löytyy aina ja kaikkialta.
Hedelmällisintä maaperää lahkolaisuudelle ovat perinteisesti olleet Yhdysvallat ja Venäjä. Yhdysvalloissa syynä sille on epäilemättä virallisen valtauskonnon puute ja valtion syntyvaiheet. Pyhiinvaeltajaisät edustivat pientä ääriprotestanttista ryhmää, joka lähti emämaasta uskonnollisia vainoja pakoon. Uuden mantereen neitseelliset luonnonmaisemat loivat kuvan ajasta ennen syntiinlankeemusta, uudesta paratiisista johon vanhan maailman rappio ei ulottunut. Ajatus oikotiestä paratiisiin oli vahvasti mukana USA:aa perustettaessa. Venäjän tapaus on monimutkaisempi. Sikäläinen ortodoksinen uskonnollisuus on jo vuosisatojen ajan synnyttänyt monentyyppisiä valtakirkosta erkaantuneita lahkoja, joiden jäsenillä on ollut vaikutusta jopa korkeimpiin vallanpitäjiin (Rasputin). Alma Kartanokin sai innoitusta Inkerinmaalla 1700-luvulta saakka tomineesta skoptsilahkosta, joka pyrki tuhoamaan ihmisen ja Jumalan välistä suoraa yhteyttä haittaavan sukupuolivietin. Neuvostoajan virallisen ateismin kausi on varmasti myös lisännyt väestön kiinnostusta hämärimpiinkin uskonnollisiin liikkeisiin.
Yleisesti ottaen ennustan lahkoille loistavaa tulevaisuutta länsimaissa. Katolisten ja protestanttisten kirkkojen arvovallan rapistuminen ei johda tieteellisyyden ja rationaalisuuden voittokulkuun, niin kuin vapaa-ajattelijat kuvittelevat, vaan suuri joukko ihmisiä takertuu hengellisyyden tarpeessaan vaikka miten hourupäiseen uususkonnollisuuteen. Keskiajalla pyhä inkvisitio pani rautaisin ottein kataarit, pelagiolaiset ja muut huru-ukot kuriin, mutta katolinen kirkko on noudattanut myös maltillisempaa linjaa sulauttamalla monet uskonnolliset liikkeet itseensä. Suomen luterilainen kirkko on myös pitänyt herätysliikkeet yhteydessään, mikä lienee ehkäissyt niiden radikalisoitumista. Mutta näiden instituutioiden vaikutusvalta on ainakin lännessä enää varjo entisestään, ja niinpä erilaiset kultit kukoistavat. Enää ei rajoituta edes kristillisiin tai kvasikristillisiin liikkeisiin, vaan hengellisille etsijöille on tarjolla wiccalaisuutta, uuspakanismia, hare krishnaa, skientologiaa, herätyskristillisyyden ja markkinahurmoksen yhdistelmiä, jne. Kaikkine ilmiöineen ja lieveilmiöineen. Kristillisyyden jälkeisen hengenelämän tulevaisuus ei ole rauhallista marssia edistykseen tieteentekijöiden johdolla, vaan pikemminkin uskonnollisten liikkeiden taistelukenttä, jonka pelinappuloista joku ennen pitkää selviytyy voittajaksi. Kristinuskokin oli alun perin juutalaisuudesta irronnut lahko, joka osoitti ilmiömäistä kykyä vedota suuriin ihmisjoukkoihin, jotka etsivät elämälleen sisältöä. Sen seuraaja on miljoonan dollarin kysymys, johon ei vielä ole näkyvissä vastausta.
