Kun puhuu "älymystöstä" tai "intellektuelleista", törmää jatkuvasti kysymykseen keitä tähän myyttiseen älymystöön kuuluu ja ketkä oikeastaan ovat intellektuelleja. Uusimmassa kirjassani arvostelin intellektuelleja, ja herätin samalla tiettyjä vastalauseita. Jotkut eivät pitäneet joitakin käsittelemiäni henkilöitä intellektuelleina lainkaan - heidän mielestään nämä eivät olleet riittävän älykkäitä tai vakavasti otettavia kantamaan moista arvonimeä.
Mutta intellektuelli ei ole laadullinen termi. Kyseinen "arvonimi" määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää. Helsingin Sanomien "älykköraati", johon itsekin kuulun, koostuu hyvin kirjavasta jäsenistöstä. Esimerkiksi Atlas (ent. Akuliina) Saarikoski ja Vaula Norrena eivät vaikuta erityisen älykkäiltä eivätkä varsinkaan vakavasti otettavilta yksilöiltä, mutta heidän asemansa raadin jäseninä sekä muu toimintansa antavat heille intellektuellin statuksen. Toiminnalla viittaan siihen, että he ovat runsaasti julkisuudessa esittämässä mielipiteitään erilaisista yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä. Niin on Timo T. A. Mikkonenkin, saattaa joku sanoa. Aivan, ja minusta onkin hyvä kysymys, miksi Mikkonen ei istu HS:n raadissa mutta Saarikoski ja Norrena istuvat?
HS-raatia sanotaan joskus "asiantuntijaraadiksi", mutta monet sen jäsenet eivät ole minkään alan asiantuntijoita, ja raadille esitetyt kysymykset eivät useinkaan sivua kenenkään erityisalaa. Kysymykset koskevat pikemminkin yleisluontoisia ongelmia, joille ei ole selkeitä ratkaisuja. Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti - taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin.
Historiantutkija ja esseisti Marko Nenonen kiteyttää asian tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan?:
Intellektuelli on kuin armosta viisas, ja jos muut eivät ymmärrä häntä, syynä on se seikka, että vain osa meistä on riittävän valaistuneita ja asiaan vihittyjä. Kun insinööri osaa matkata kuuhun ja kirurgi leikata sydänpotilaita, intellektuelliksi kutsutaan ihmistä, joka voi selittää mitä tahansa ihmisen sielusta, historiasta sekä yhteiskuntaelämästä, mutta joka kadun miehen mukaan ei osaa mitään tarpeellista oikeaa työtä. Intellektuelliksi eli älymystön joukkoon on luettu kuuluvaksi runoilijoita ja filosofeja ja joitakin melko epäkäytännöllisten humanististen tai yhteiskuntatieteellisten alojen edustajia sekä kokonaan toimettomia mietiskelijöitä, jotka vasta suunnittelevat tekevänsä jotakin. Sen sijaan esimerkiksi kirjastonhoitajat ja koulujen opettajat, jotka ovat usein oikeasti sivistyneitä, eivät suomalaisten lehtien palstoilla kuulu älymystöön. Vielä vähemmän intellektuelleina pidetään insinöörejä, lääkäreitä, fyysikoita tai tähtitieteilijöitä - taloustieteilijöistä puhumattakaan - jotka kuitenkin joutuvat pohtimaan yhtä ja toista.
Terminä intellektuelli on peräisin 1890-luvulta. Nimitystä alkoivat käyttää itsestään ranskalaiset taiteilijat ja yliopistomiehet, jotka ryhmittyivät Émile Zolan ympärille niin sanotussa Dreyfusin jutussa. Nimitykseen on alusta saakka liittynyt älyllinen oppositioasema: intellektuelli kritisoi valtaa ja sen käyttäjiä.
Pelkkä sosiaalinen ja historiallinen näkökulma antavat kuitenkin liian epämääräisen ja virheellisenkin kuvan intellektuellista. Jean-Jacques Rousseau oli selvästi nykyaikainen intellektuelli, vaikka kuolikin yli sata vuotta ennen Dreyfusin juttua. Amerikkalaisen historioitsija Paul Johnsonin mielestä intellektuelli edustaa tiettyä ihmistyyppiä, jonka synty mahdollistui valistuksen aikakaudella 1700-luvulla. Hänen kirjansa The Intellectuals (1988) on klassinen kuvaus tästä ihmistyypistä. Johnson lähestyy aihettaan analysoimalla kuuluisien älykköjen elämää ja persoonallisuutta: Rousseaun ohella mukana ovat mm. Karl Marx, Percy Shelley, Henrik Ibsen, Leo Tolstoi, Bertolt Brecht, Jean-Paul Sartre ja Noam Chomsky.
Johnson tekee selvän eron kirjailijoiden, taiteilijoiden, tutkijoiden ja intellektuellien välillä, vaikka intellektuelli onkin usein samanaikaisesti taiteilija tai "man of letters". Intellektuellin asenteeseen liittyy erottamattomasti kapinallisuus, kriittisyys ja usko kykyyn muuttaa koko maailma oman ajattelun voimin. Aiemmista oppineista intellektuelli eroaa siten, ettei hän ole Jumalan tai hallitsijan palvelija tai tulkitsija, vaan sijainen. Intellektuelli ei sitoudu traditioon, menneisyyden kollektiiviseen viisauteen, vaan pyrkii itsenäisesti, pelkän oman henkisen kapasiteettinsa avulla ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmat. Edeltäjiltään, uskonnollisilta oppineilta, hän on omaksunut jyrkän moralismin, muttei muuta. Edistysusko liittyy olennaisesti intellektuellin määritelmään: hän ei halua uudistaa pelkästään yhteiskuntaa vaan luoda kokonaan uudenlaisen ja paremman ihmisen (tai vastaavasti kaivaa ihmisen jalon sisimmän esiin). Olipa älykkö ateisti tai uskovainen, hänen esikuvansa on Prometheus, joka varasti jumalten tulen ja toi sen maan päälle.
Tarkastellessaan maineikkaiden älymystösankarien elämiä Johnson löytää muitakin piirteitä, jotka hämmentävän hyvin sopivat eri aikakausien intellektuelleihin. Yksi niistä on räikeä ristiriita sanojen ja tekojen välillä. Shelley, Ibsen, Tolstoi ja monet muut rakkauttaan koko ihmiskuntaa kohtaan julistaneet intellektuellit osoittivat läheisiään kohtaan tunteettomuutta, joka meni kauas arkisen ajattelemattomuuden tuolle puolen. Varhainen sosialisti ja köyhien vapautuksen esitaistelija Shelley kuppasi perheeltään, aatetovereiltaan ja naisystäviltään hulppeita rahasummia kustantaakseen joutilaan elämänsä. Naisasiamies Ibsenille tosielämän naiset eivät olleet muuta kuin materiaalia menestysnäytelmiin.
Näin silmiinpistäviä ja toistuvia ristiriitoja ei selitä se itsestäänselvyys, että suuret älyniekat eivät välttämättä ole suuria ihmisiä. Eikä kyse ole siitäkään, että ihmiskunnan hyväntekijällä ei ole aikaa keskittyä läheistensä hyvinvointiin (vaikka Johnsonin käsittelemät intellektuellit mielellään oikeuttivatkin käytöksensä tällä verukkeella). Avain löytyy intellektuellien sitkeästä halusta uhmata maailman järjestystä ja järkkymättömästä uskosta omaan erityisyyteensä. "Ensimmäinen intellektuelli" Rousseau ja hänen perillisensä hylkäsivät kaikki auktoriteetit ja instituutiot. He luottivat vain itseensä, omaan moraaliseen vaistoonsa. Tämä johti hirmuiseen ylemmyydentuntoon: Johnsonin modernit prometheukset alkoivat tosissaan pitää itseään niin tärkeinä ja oikeamielisinä, etteivät tavallisten kuolevaisten säännöt koskeneet heitä. Puolisot, lapset, ystävät olivat uhrattavissa, jos ihmiskunnan suunnannäyttäjän tai hänen jalon asiansa etu niin vaati.
Hybristä syvensi entisestään älyllisesti asennoituvan yksilön ikuinen ongelma, vieraantuneisuus käytännön elämästä. Marx ei tiettävästi kertaakaan elämänsä aikana käynyt tehtaassa, kaivoksessa tai muussa teollisuuslaitoksessa. Shelley kirjoitti pamfletteja irlantilaiskysymyksestä ennen kuin oli astunut jalallaan Irlannin maaperälle. Mikä pahempaa, vaikuttaa siltä etteivät he edes halunneet tutustua todellisiin olosuhteisiin. He halusivat säilyttää sentimentaalisesti rakastamansa ihmiskunnan sellaisena kuin sen näkivät: abstraktina kokonaisuutena, jonka he aikoivat pelastaa sorrolta tai tuholta.
Johnson käsittelee kirjassaan enemmän tai vähemmän vasemmistolaisiksi luokiteltavia intellektuelleja. Kuitenkin hänen perusteesinsä ovat yhtä hyvin sovellettavissa moneen oikeistoradikaaliin älymystön edustajaan, kuten Robert Brasillachiin, Filippo Marinettiin, Knut Hamsuniin tai Ayn Randiin. Löytyykö 1700-1900-luvuilta mitään älyllistä vastavoimaa intellektuelleille? Vuosi The Intellectualsin ilmestymisen jälkeen antamassaan haastattelussa Johnson sanoi:
(...) Evelyn Waugh, suuri kirjailija jolla oli mitä väkevin äly ja joka osasi nöyrtyä Jumaluuden edessä. Pidän Waughia, Edmund Burkea, Samuel Johnsonia, Rudyard Kiplingiä ja muita heidän kaltaisiaan miltei anti-intellektuelleina. He pitävät vakiintuneita kirkkoja, tapoja ja yhteiskunnan käytäntöjä tärkeinä ihmiskunnan viisauden osina. Jos kirjoittaisin kirjani uudelleen, tekisin siitä dialogin näiden ajattelijoiden ja intellektuelleiksi kutsumieni välillä, enkä keskittyisi pelkästään intellektuelleihin.
Johnson esittää vaihtoehdoksi siis jonkinlaista älyllistä konservatismia tai traditionalismia. Tämän juonteen tunnetuimmat ylläpitäjät englanninkielisessä maailmassa taitavat nykyään olla Theodore Dalrymple, Roger Scruton ja Pat Buchanan. Kenties tällainen ajattelu alkaa hiljalleen saada laajempaakin kaikupohjaa, kun Johnsonin kirjassaan kuvaamien modernien prometheusten ajattelusta on tullut niin valtavirtaista. Nuorille on jo pitkään järjestetty prometheusleirejäkin, joista sitten tulee ulos keskenään hämmästyttävän identtisiä individualisteja. Luulisi älyllisesti vilkkaimpien yksilöiden tässä tilanteessa jo kiireesti kääntyvän perittyjen viisauksien, vanhojen maailmanjärjestysten ja jumaluuksien puoleen.
