(kirja-arvostelu, ilmestynyt aiemmin Kerberoksen numerossa 1/2011)
Robert Brasillachin (1909-1945) oikeudenkäynti lienee tunnetuin ranskalaisen kulttuurihenkilön oikeudenkäynti 1900-luvulla. Sen lopputulos kuumentaa tunteita Ranskassa yhä: muutamien vuosien välein Le monde julkaisee tapausta käsittelevän artikkelin, mikä johtaa poikkeuksetta polemiikkiin. Kirjailijaa syytettiin yhteistyöstä saksalaismiehittäjän kanssa, eikä pääministeri Charles De Gaulle kulttuuriväen vetoomuksista huolimatta suostunut armahdukseen, joten Brasillach päätti päivänsä teloitusryhmän edessä.
Amerikkalaisen Alice Kaplanin alunperin vuonna 2000 ilmestynyt teos The Collaborator yhdistelee Brasillachin henkilökuvaa, elämäkertaa ja selvitystä hänen oikeudenkäynnistään. Kaplan toteaa, että hänen tarinassaan Brasillach on toki päähenkilö muttei ainoa henkilö, ja niinpä hän rakentaa henkilökuvat myös syyttäjä Maurice Reboulista ja puolustusasianajaja Jacques Isornista. Kiintoisimmaksi kysymykseksi muodostuu se, tuomittiinko Brasillach lopulta mielipiteidensä vai tekojensa vuoksi, ja kuinka selvästi ne voidaan hänen tapauksessaan erottaa toisistaan.
Brasillachin laajaa tuotantoa ei Suomessa käytännössä tunneta. Romaanien, näytelmien ja poliittisten kirjoitusten ohella se sisälsi mm. luultavasti ensimmäisen ranskankielisen kokonaisesityksen elokuvan historiasta (Maurice Bardèchen kanssa kirjoitettu Histoire du cinéma, 1935). Kaplan pitää Brasillachia selvästi lahjakkaana mutta epätasaisena kirjoittajana, joka ei koskaan kunnolla onnistunut yhdistämään samassa tekstissä romaaneilleen ominaista nostalgista haikeutta poliittisille kiistakirjoituksilleen tyypilliseen julmaan sarkasmiin. Yksityisesti Brasillach myönsi olevansa tyytymätön romaaneihinsa.
Kirjailijan kohtaloksi eivät kuitenkaan koituneet romaanit, vaan lehtikirjoitukset. Opiskeluaikanaan Brasillach alkoi kirjoittaa rojalistiseen ja juutalaisvastaiseen Action Francaise -lehteen, mutta radikalisoitui 1930-luvun alkupuolella fascismin ja kansallissosialismin ihailijaksi. Hänestä tuli yksi Je suis partout -viikkolehden toimittajista. Action Francaise -liikkeestä irtaantuneen sirpaleryhmän julkaisu edusti ranskalaisen äärioikeiston kovinta linjaa: miehitysvuosina lehti hyljeksi Vichyn hallinnon porvarillista taantumuksellisuutta ja ihaili ”dynaamisempaa” natsismia. Brasillach näki saksalaismiehittäjät vallankumouksellisena voimana, joka kykenisi pelastamaan Ranskan juutalais-kapitalistiselta rappiolta.
Vaikka Brasillach ei miehitysaikana suoraan ilmiantanut ketään Vichyn viranomaisille tai Gestapolle, monet hänen Je suis partout'ssa ilmestyneet häväistyskirjoituksensa olivat käytännössä ilmiantoja. Usein niissä paljastettiin tunnettujen henkilöiden juutalainen sukutausta tai yhteydet vastarintaliikkeeseen, ja toisinaan ne johtivat pidätyksiin. Toisin kuin vaikkapa Ranskan kollaboraattorikirjailijoista kuuluisimman, Louis-Ferdinand Célinen, voidaan Brasillachin katsoa todella aiheuttaneen fyysistä vahinkoa toiminnallaan miehitysvuosina.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Brasillachin saama tuomio olisi ongelmaton. Kaplan myöntää, että jos oikeudenkäynti olisi käyty vaikkapa vuotta myöhemmin, Brasillach olisi todennäköisesti armahdettu. Näin tapahtui kahdelle muulle Je suis partout'ta toimittaneelle kirjailijalle, Lucien Rebatet'lle ja Pierre-Antoine Cousteaulle, vuoden 1946 oikeudenkäynnissä. Oikeutta Brasillachia vastaan käytiin Ranskan vapautuksen jälkeen mutta ennen maailmansodan varsinaista päättymistä. Miehitysvuosien kaunat olivat tuoreina pinnalla, ja loppuvuodesta 1944 tapahtunut Saksan vastahyökkäys Ardenneilla oli hetkeksi herättänyt pelon liittoutuneiden tappiosta. Vallinneessa ilmapiirissä pettureina pidetyille ei helposti herunut sympatiaa.
Vapautetun Ranskan ensimmäisten puhdistusoikeudenkäyntien uhreiksi joutui juuri älymystö, etenkin kirjailijat ja journalistit. Kaplan selittää tämän johtuneen käytännön syistä: vaikutusvaltaisimmat yhteistyössä olleet poliitikot ja virkamiehet olivat paenneet Saksaan, ja julkista kirjoittajaa vastaan oli helpompi kerätä todistusaineistoa kuin miehittäjiä auttaneita liikemiehiä vastaan. Lehdissä julkaistut kirjoitukset olivat kaivattua ”mustaa valkoisella”. Monet pitivät tällaista pikkukalojen onkimista tekopyhänä, ja kirjailija Francois Mauriac laati Brasillachin kuolemantuomiota vastustavan adressin, jonka allekirjoittivat mm. Albert Camus, Paul Claudel ja Paul Valéry.
Eriteltyään taitavasti Brasillachin syytteeseen asettamiseen johtaneita tekijöitä ja ajan henkistä ilmapiiriä Kaplan kompastelee itse oikeusprosessin analyysissä. Hän pitää puolustuksen taktiikkaa vääränä: asianajaja Isorni vetosi taiteelliseen vapauteen ja Brasillachin merkitykseen kirjailijoina – seikkoihin, joista työväenluokkainen ja vastarintaliikkeessä toiminut valamiehistö vähät välitti. Mutta Isorni tuskin edes yritti vedota valamiehiin. Luultavammin hän oli päätellyt, ettei armoa olisi kuitenkaan odotettavissa tuomioistuimelta, ja yritti puheenvuoroillaan vedota suoraan De Gaulleen. Isorni siis tarttui senhetkisissä oloissa viimeiseen oljenkorteen asiakkaansa pelastamiseksi.
The Collaborator yhdistelee tarkkaa ja asiallista historiankirjoitusta brittiläisen Antony Beevorin teoksista tuttuun tapahtumien dramatisointiin. Yhdistelmä on toimiva, vaikka terävimmin Kaplan kirjoittaa pitäytyessään ”kuivassa” aikalaisdokumentteihin perustuvassa lähestymistavassa. Brasillachin henkilökuva hahmottuu vähä vähältä kuin itsestään. Millainen oli mies, jonka tuomio pakotti Ranskan älymystön valitsemaan puolensa?
Kaplan luo kuvan älykkäästä ja lahjakkaasta, mutta jokseenkin todellisuudentajuttomasta miehestä. Brasillach ei selvästikään aina ymmärtänyt, millaisia seurauksia hänen kirjoituksillaan saattoi olla, ja hän osoitti myös kyvyttömyyttä ymmärtää oman tilanteensa vakavuutta. Vankeusaikanaan hän käyttäytyi luonnottoman huolettomasti ja kirjoitti runoja, joissa samaisti itsensä miehitysaikana vangittuihin vastarintaliikkeen jäseniin – ilmeisesti tajuamatta, että oli itse edesauttanut heidän vangitsemistaan. Brasillachissa oli paljon ilveilijää ja ikuista pikkupoikaa: asianajajalleen hän valitti, ettei päässyt sanomaan mitään huvittavaa oikeussalissa. Kujeilevan viattomuuden ja julmuuden yhdistelmä tekee Brasillachin henkilökuvasta häiritsevän ja paljastaa hänen moraalisten ongelmiensa ytimen. Kuolemaa Brasillach tervehti tyylilleen uskollisesti huutamalla teloitusryhmän edessä ”Vive la France quand même!” - ”Eläköön Ranska kaikesta huolimatta!”
Alice Kaplan: The Collaborator – The Trial and Execution of Robert Brasillach (The University of Chicago Press, 2001)
