Steve McQueenin toinen pitkä elokuva Shame tuli ensi-iltaan Suomessa tammikuussa. Heti aluksi on pakko huomauttaa, että ohjaaja ei siis ole tuo 1960- ja 70-lukujen Hollywood-tähti, joka kuoli keuhkosyöpään vuonna 1980. Jopa elokuvakriitikot ovat todistettavasti sekoittaneet McQueenit keskenään, joten hirvittää ajatellakin, kuinka yleinen sekaannus on yleisön keskuudessa. Kalle Kinnunen kirjoitti Suomen Kuvalehden verkkosivuilla:
Jokainen tekee virheitä, mutta moinen laajaa välinpitämättömyyttä heijastava nuijalla päähän -luokan sekaannus yksinkertaisesti laskee kritiikin arvostusta (entisestään). Mcqueengatea käsitelleessä Facebook-keskustelussa eräs elokuvantekijä totesi, että eipä tosiaan tarvitse kauheasti välittää siitä, mitä kriitikot sanovat.
Tämä on surullista, mutta surullinen on tietysti Shamen aihekin.
McQueen on nuoren polven brittiohjaaja, jonka elokuvat käsittelevät primaaritunteita. (Hänen nimensä ei ole postmodernisti vitsaileva taiteilijanimi, vaan aivan oikea ristimänimi.) Esikoisfilmi Hunger (2008) kertoi nimensä mukaisesti nälästä. Nouseva näyttelijätähti Michael Fassbender esitti IRA-aktivisti Bobby Sandsia, joka menehtyi nälkälakkoon brittivankilassa. Raa'an naturalistinen elokuva yltyi tutkielmaksi siitä, kuinka pitkälle yksilö on valmis rääkkäämään ruumistaan uskonsa ja asiansa puolesta.
Shamessa Fassbender esittää päinvastaista hahmoa: seksiaddiktiosta kärsivää newyorkilaista it-firman työntekijää Brandonia. Siinä missä Bobby Sands harjoitti tappavaa askeesia, on Brandon ottanut aistinautinnoissa rypemisen elämäntehtäväkseen. Kalseassa suurkaupunkihelvetissä hän etenee irtosuhteesta toiseen kuumeisella vimmalla, vaikka hänen intohimonsa seksiin on selvästi jo aikaa sitten latistunut pelkäksi tottumukseksi, joka ei tuo sisältöä onttoon elämään. Hän on kätkenyt katkeruutensa, pelkonsa ja raivonsa coolin ulkokuoren alle ja hukuttanut ne eroottisiin elämyksiin. Kuona alkaa tihkua pintaan vasta, kun Brandonin ihmissuhteissa pettynyt ja depressiivinen sisar muuttaa hänen luokseen asumaan.
William Faulkner sanoi joskus vanhoilla päivillään haluavansa syntyä uudelleen korppikotkaksi: "kukaan ei vihaa, kadehdi, halua tai tarvitse sitä. Sitä ei koskaan häiritä eikä se ole koskaan vaarassa, ja se voi syödä mitä tahansa." Juuri tällaista elämää Brandon elää. Hän "käy haaskalla" maksullisten ja maksuttomien seksuaalipartnereiden luona ja välttää visusti kaikkia syvällisiä ihmissuhteita. Sisaren ilmaantuminen paikalle uhkaa hänen rakentamaansa elämäntapaa ja nostaa Brandonissa esiin primitiivireaktioita, jotka hän on yrittänyt tuhkahduttaa.
On tietenkin vielä liian aikaista sanoa, onko Shame vuoden paras elokuvauutuus, mutta ainakin se kuuluu niin sanotusti vuoden elokuvatapauksiin. Sen visuaalinen puoli hipoo neroutta, ja Fassbenderin riskirajoilla tasapainotteleva roolisuoritus tuo mieleen Harvey Keitelin Pahassa poliisissa. McQueen ihailee kuulemma Andy Warholia, mutta onneksi se ei näy elokuvassa. Mutta elokuvan todellinen ansio on sen tinkimätön lähestymistapa.
Romaanissaan, jonka nimi sattuu myös olemaan Häpeä, Jouko Turkka kirjoitti:
Miksi kirjoissa kaikki on herkkää? Kerrotaan hirvittävänä asiana että miehen kalu on juuri mennyt naisen läpeen. Miksei kerrota että se tulee sieltä myös pois? Ensin se menee siellä edestakaisin ja sitten se tulee pois. Ja petetyllä miehellä tai naisella on vielä yhtä vaille koko toinen puolikas ihmiskuntaa. Yhtä vaille puolikkaan ihmiskunnan sukuelimet ja niiden sielulliset yhteydet siihen mikä ihmisessä parasta on, tai olisi jos maailma olisi ihmisen.
Samaa olen miettinyt itsekin. Shamen nerokkuus piilee siinä, että se on elokuva seksistä muttei lainkaan seksikäs. Se on valovuosien päässä "Sinkkuelämää" -sarjasta ja niistä lukemattomista tekeleistä, jotka ovat ironisoivinaan sinkkukulttuuria mutta antavat siitä sähäkän ja trendikkään kuvan. McQueenin elokuvassa ei ole tilaa ironialle, tuolle akateemiselle väistöliikkeelle. Sen maailma on puhdasta eksistentiaalista kauhua. Sen seksissä ei ole mitään kiihottavaa, sitä harrastavien ihmisten kasvot ovat tuskan ja inhon irveessä. Tällaista teosta olen odottanut pitkään.
Shame on harvinainen nykyelokuva, sillä se rikkoo oikeita ja yleisiä tabuja, ei kuviteltuja eikä Yhdysvaltain keskilännen raamattuvyöhykkeelle rajoittuvia. Yksi seksuaalisen vallankumouksen jäljelle jättämä tabu on yksinäisyys, joka on yhteistä sekä niille, jotka eivät saa seksiä koskaan että niille, jotka saavat sitä koko ajan.
Toinen on häpeä. Voidaan sanoa, että seksuaalinen vallankumous kielsi häpeän. Sitä ei sovi tuntea, jos haluaa noudattaa jokaista eroottista oikkuaan. 60-luvulta saakka meille on uskoteltu, että häpeä on vain "systeemin" keino tehdä meistä kuuliaisia ja estää meitä toteuttamasta itseämme, ja Brandon on ottanut uskottelut todesta. Silti hän tuntee häpeää. Hän häpeää kun ei saa erektiota haluamansa naisen kanssa, ja pakkomielteinen seksin saalistus ajaa hänet häpeällisiin tilanteisiin. Mustasukkainen mies hakkaa tyttöystäväänsä vikitelleen Brandonin, eikä hän pääse yökerhoihin kasvot ruhjeilla. Turhautuneena hän menee tuhruiseen homoseksuaalien tapaamispaikkaan ja harrastaa seksiä tuntemattoman miehen kanssa. Kohtaus olisi helppo tulkita siten, että Brandon on latentti homo, ja naisten metsästäminen on vain keino piilotella sitä. Mutta pikemminkin kyse on seksin muuttumisesta itseisarvoksi: kun emotionaalinen mukanaolo on olematon, on aivan sama mihin mättääseen miekkansa työntää. Vain seksittä jäämisen häpeää on mahdoton kestää.
Tämä on klassinen kuva langenneesta maailmasta. Hyvän ja pahan tiedon puusta on syöty, ja paljastuttuaan ihmiset kyyristelevät yksinäisinä ja häpeissään. Mutta toisin kuin Aatami ja Eeva, he osaavat hävetä vain kyvyttömyyttään nauttia tarpeeksi. He eivät koe rikkoneensa jumalallista lakia vastaan, sellainenhan on uskovaisten höpinöitä.
On selvää, että McQueen kuvaa miehistä seksuaaliviettiä tuhoisimmillaan. Mutta hän pidättäytyy selittämästä, miksi Brandonista on tullut kyyninen saalistaja. Tämä viisas ratkaisu jätti minulle tilaa miettiä, että kenties hän on entinen herkkä poika, jonka romanttiset kuvitelmat naisista ovat haaksirikkoutuneet. Kuten monet sellaiset nykyään, hän on valinnut pelimiehen elämäntavan. Hän on harjaannuttanut itsensä viettelyn mestariksi, joka ei osoita haluavansa naisia vaan saa heidät haluamaan häntä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan.
Tällaisia yksilöitä on ollut kaikkina aikakausina, Casanova lienee tunnetuin historiallinen esimerkki elämäntapaviettelijästä. Mutta pelimiehen hahmossa on jotakin juuri omalle ajallemme tyypillistä. Tärkeää on huomata, että pelimieskulttuuri on syntynyt ja kukoistaa juuri seksuaalisen vapauden oloissa, tiedostavien ja emansipoituneiden naisten aikakaudella. Se on jonkinlainen vastaisku naisasialiikkeen peräänkuuluttamalle tasa-arvofilosofian sisäistäneelle pehmomiehelle (saksalaiset kutsuvat tällaista miestyyppiä "istualtaanpissaajaksi"), joka ei lopulta kelvannutkaan vapautuneelle modernille naiselle.
Brandonin kaltainen pelimies tietää, että sisimmässään useimmat naiset haluavat maskuliinista ja itsevarmaa miestä, valitsevat "jännittävän" kumppanin kunnollisen ja turvallisen sijaan ja ovat valmiita pettämään puolisoaankin tällaisten alfaurosten kanssa. Hän käyttää hyväkseen juuri näitä raadollisia piirteitä, joita naiset eivät yleensä myönnä itselleenkään. Hän tekeytyy naisten salaisten haaveiden kohteeksi ja saa mitä haluaa itsensä kätkemisen hinnalla. Pelimies on vastenmielinen olento, mutta nykymaailmassa hänen toimintansa on aivan rationaalista.
Eräs tuttu tietokirjailija totesi äskettäin, että feminismi ei onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, vaan ainoastaan sen sivistyneet muodot. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta miehet eivät ole astuneet säyseän profemistikuhnurin rooliin. Enemmän tämän hetken miestä viehättää karkea lad- tai äijäkulttuuri tai pelimiestyyppinen seksihurjastelu, jonka ihanteet on noukittu pornoteollisuuden tuotteista.
Loputtoman pitkään ja alati täydentyvään feminististen harhakäsitysten listaan kuuluu kuvitelma, että pornoteollisuus pönkittäisi traditionaalisia sukupuolirooleja. Tyrkyttävätkö Playboy ja Hustler siis elämäntapaa, jossa mies on suojeleva, vaimolleen uskollinen perheen elättäjä? Päin vastoin, näiden julkaisujen ihanneuros on hedonistinen, kukasta kukkaan hyppivä rattopoika, muodin ja seksin suurkuluttaja. Lienee turha sanoakaan, kuinka paljon niin sanotun aikuisviihteen naiskuva poikkeaa vaikkapa 1950-luvun naisihanteesta.
Brandonin kaltaisia miehiä syntyy en masse kulttuurissa, joka jättää miehet oman onnensa nojaan. Heillä ei ole roolia johon he voisivat astua ja jonka käytös- ja kunniakoodit samalla hillitsisivät heidän pahimpia ominaisuuksiaan. Perinteinen herrasmiehen käytös ei enää vetoa naisiin: feministien mielestä se on paternalisoivaa, muiden mielestä toivottoman tylsää ja vanhanaikaista. Ja ennen kaikkea, miksi mies olisi kohtelias ja kunnioittava näille sofioksasille ja annemoilasille, jotka vuodesta toiseen haukkuvat häntä kaikin kuviteltavissa olevin sanankääntein ja leimaavat hänet raiskaajaksi, pahoinpitelijäksi ja juopoksi?
Samaan tapaan on merkityksensä menettänyt avioliitto. Tuon instituution sosiaalinen ja biologinen tehtävä on pohjimmiltaan ollut hillitä miehen taipumusta hylätä puolisonsa ja lapsensa seksuaalisen seikkailunhalun takia. Nyt kun avioliiton miehelle tuomat edut ovat kaventuneet lähes olemattomiin, hänellä ei enää ole syytä rajoittaa viettejään. Miksi hän perustaisi perheen, kun se todennäköisimmin hajoaa muutaman vuoden sisällä? Miksi hän olisi uskollinen vaimolle, joka ennen pitkää kyllästyy ja lähtee etsimään jännittävämpää elämää jälkikasvu mukanaan?
Jos miehellä ei ole sofistikoitunutta ja arvostettua tapaa toteuttaa maskuliinisuuttaan, hän toteuttaa sitä kierolla, karkealla ja itsetuhoisella tavalla. Shamen Brandon on tulevaisuuden mies, ja juuri se tekee elokuvasta hyytävän.
