torstai 8. maaliskuuta 2012

Liebestod














Kaikkien täytyy kuolla. Tämä tosiasia on näkökulmasta riippuen joko äärimmäisen epäreilu tai huojentava. Mutta onko se täysin kiistämätön tosiasia? Jorge Luis Borges kirjoitti, että kuolema on vain tilastollinen todennäköisyys, eikä kukaan voi välttää mahdollisuutta olla ensimmäinen kuolematon. Tällaiselle runolliselle skeptisyydelle on tiettyjä biologisiakin perusteita. Kirjassaan Kuoleman toiset kasvot. Vanhenemisen ja kuoleman biologiaa (1996, suom. 1998) William R. Clark toteaa, että kuolema ei liity erottamattomasti elämän määritelmään. Orgaanisen elämän historiassa kuolema väistämättömänä kohtalona ilmestyi näyttämölle vasta arviolta miljardi vuotta sitten.

Kuoleman synty on kytköksissä suvullisen lisääntymisen syntyyn - siis hetkeen, jolloin varhaiset yksisoluiset eliöt kehittyivät monimutkaisemmiksi elämänmuodoiksi. Kun maapallon kaikki elämä koostui yksisoluisista, esitumallisista eliöistä, kaikki lisääntyminen tapahtui jakaantumalla. Solu kopioi DNA:nsa itsenäisesti ja jakautui sitten kahdeksi klooniksi alkuperäisestä. Jos tällaiselle yksisoluiselle bakteerille järjestettäisiin ihanteelliset olosuhteet, se jatkaisi kloonautumista loputtomiin. Tosielämässä tällaisia olosuhteita ei tietenkään ole, vaan jossakin vaiheessa ravinto tai lebensraum loppuu, tai eliö joutuu pedon saaliiksi. Silloin se kuolee tapaturmaisesti, mutta vanhenemiskuolema ei ole sen ennalta määrätty kohtalo.

Suvullisen, seksin avulla tapahtuvan lisääntymisen kehittyminen tarkoitti, että lisääntymiseen käytettävä DNA eristettiin kehossa muutamaan erikoistuneeseen soluun eli itusoluun. Itusolujen ainoa tehtävä on siirtää DNA sukupolvesta toiseen. Muiden solujen DNA vain pitää yllä niiden perustoimintoja, ja ennen pitkää siitä tulee ylimääräistä ja merkityksetöntä. Vanheneminen ja kuolema ovat korkeampien elämänmuotojen osa, elämä voi jatkua vain jälkeläisissä. Clark:

(...) ainoastaan itusoluissa on jäljellä kuolemattomuuden mahdollisuus. Jossakin kohdassa yksilön elinkiertoa ne saattavat jättää kehon, yhdistyä muihin itusoluihin ja jatkaa jakautumista tuottaakseen jälkeläisiä, jotka jakautuvat ja tuottavat uuden monisoluisen eliön, jolla on uudet itusolut. Tämän tapahtuessa itusolujen vanhenemiskello nollautuu, aivan kuten tohvelieläinten konjugaation jälkeen. Muut kehon solut, somaattiset solut, on tuomittu - ohjelmoitu - vanhenemaan ja kuolemaan. Kun ne kerran ovat suorittaneet tehtävänsä, itusolujen eloonjäännin varmistamisen, niitä ja niiden ylimääräistä DNA:ta ei enää tarvita.

Rakkaus ja kuolema ovat siis yhtä muuallakin kuin Wagnerin oopperoissa.

Elämän perustavimmista asioista, erotiikasta ja kuolemasta, on omana aikanamme toinen niin räikeästi esillä ettei sitä pääse pakoon, toinen taas visusti kätketty. Pukeutuminen, mainonta ja viihde ovat erotiikan läpitunkemaa. Kuolemasta modernissa katukuvassa muistuttavat enää kirkot, joiden katoilla seisoo tyylitelty antiikin aikainen teloitusväline.

Sanotaan, että kuollessaan länsimainen ihminen haihtuu usvaan ja tuntemattomuuteen. Ruumiiden kanssa työskenteleminen on ulkoistettu patologien ja oikeuslääkärien ammattikunnalle. Tämä ammattikunta on tullut minulle tutuksi viime aikoina, sillä tuleva vaimoni työskentelee yliopiston oikeuslääketieteen osastolla. Häneltä olen saanut paljon tietoa työstä, jonka luonne on useimmille tuntematon. Hän myös suositteli minulle Valtteri Suomalaisen erinomaista kirjaa Kuolet vain kahdesti, joka sisältää obduktiopreparaattorin eli oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen suorittajan muistelmia työstään.

Kuolet vain kahdesti pitää sisällään sekä asiallista informaatiota kirjoittajansa työnkuvasta että hirtehisiä anekdootteja eriskummallisimmista tapauksista joihin hän on ammatissaan vuosien varrella törmännyt. Monet ikäpolveni ihmiset eivät ole kertaakaan nähneet edes "tavallista" vainajaa, mutta Suomalaisen ja hänen kollegoidensa työsarkana on kuoleman ja lahoamisen koko kirjo. Laitokselle tuodaan jättimäisiksi turvonneita vesivainajia ja kesähelteellä päiväkausia maastossa lojuneita ruumiita, joiden sisältä löytyy kilokaupalla kärpäsentoukkia. Kaiken kaikkiaan ihmisen asteittainen muuttuminen tomuksi ei ole esteettistä katsottavaa.

Suomalainen tuo esiin lukemattomia tapoja, joilla ihminen voi päästä hengestään. Hän kertoo rakennustyömaan panostajasta, joka teki itsemurhan räjäyttämällä itsensä kahdella laatikollisella gelatiinidynamiittia. Ruumis kaasuuntui räjähdyksessä kokonaan lukuunottamatta toista korvaa, joka toimitettiin preparaattorien ja oikeuslääkärien ihmeteltäväksi. Eräs lähemmäs 300-kiloinen vainaja oli puolestaan kuollut keuhkojen painuttua kasaan massan painosta.

Clarkin ja Suomalaisen kirjojen vaikutus on samankaltainen: ne riisuvat kuoleman yltä epätietoisuutta ja mystiikkaa, tekevät sen proosallisemmaksi. Silti kumpikaan teos ei ole epäkunnioittava. Edes makaaberin huumorin kyllästämä Kuolet vain kahdesti ei anna ymmärtää, että kuolema olisi kepeä juttu. Se vain tuo esiin, millaisena kuolema näyttäytyy sille, joka on sen kanssa ammatikseen päivittäin tekemisissä. Se näyttää, miten arkinen asia kuolema on silloinkin, kun se tapahtuu epämiellyttävällä tai erikoislaatuisella tavalla.

Paljon epäkunnioittavampaa on pyrkimys piilottaa kuolema, maskeerata se tunnistamattomaksi. Evelyn Waugh on romaanissaan Rakkaamme (1948, suom. 1981) kuvannut antiseptistä kulttuuria, jossa kuoleman murheelliset ja rujot piirteet retusoidaan pois. Kerätessään aineistoa kirjaansa Waugh tutustui mm. amerikkalaiseen Forest Lawnin yksityiseen hautausmaahan, jonka tarjoamia palveluita (joihin kuului mm. palsamointi) hän kuvaili näin:

Forest Lawn on tietoisesti kääntänyt selkänsä 'vanhoille kuoleman tavoille', Taivaan ja Helvetin armottomille vaihtoehdoille, ja lupaa asiakkailleen välitöntä ikuista onnea. (...) Ruumis ei mätäne; se elää kuolemassa tyylikkäämpänä kuin koskaan aikaisemmin, tuhoutumattomassa A-luokan teräksestä ja betonista tehdyssä kuoressaan; sielu menee suoraa päätä Unihuoneesta Paratiisiin, missä se nauttii loputtomasta lapsuudesta...

Lapsekas toive kuoleman kesyttämisestä elää esimerkiksi niissä, jotka nykyään valittavat (kristillisten) hautajaisseremonioiden vakavuutta ja synkkämielisyyttä. Näillä ihmisillä ei useinkaan ole selvää näkemystä siitä, millaisia hautajaismenojen sitten pitäisi olla, mutta yleensä he viittaavat johonkin ei-länsimaiseen kulttuuriin, jossa "kuolemaa ei pidetä negatiivisena asiana" - aivan kuin mystisen Orientin tai alkukoti Afrikan asukkaat eivät lainkaan surisi läheistensä kuolemaa.

En tiedä, miten nämä hauskojen hautajaisten peräänkuuluttajat suhtautuisivat, jos todella alkaisimme omaksua vaikutteita vaikkapa intialaisten hindujen tavasta käsitellä vainajiaan. Siellähän polttohautauksessa puoliksi palaneet vainajat lasketaan Gangesvirran vietäviksi, eivätkä rantaan ajautuneet ruumiit tai niiden osat ole mitenkään tavaton näky. Eikä tämä johdu siitä, että intialaiset olisivat jotenkin meitä kevytmielisempiä kuoleman suhteen, vaan siitä että suureksi osaksi esimodernissa ja esiteollisessa maassa kuolema on paljon näkyvämpi osa jokapäiväistä elämää.

Kuolemaan kohdistuvaa modernia länsimaista häveliäisyyttä vastaan kapinoi väkivaltaviihde, jossa yleisölle esitellään murhia, onnettomuuksia ja mätäneviä ruumiita. Sellaista on sanottu kuoleman pornografiaksi, joka eroottisen pornografian tavoin tuo tabuna pidetyn asian liioiteltuna esiin. Tietoisempaa kapinaa edustavat tietyt nykytaiteen ilmiöt, kuten venäläiset nekrorealistit tai kuvataiteilija Andres Serrano, jonka valokuvanäyttelyissä on ollut esillä otoksia mm. tulipaloissa kuolleiden ruumiista. Tällaiset virtaukset ovat minusta perin pinnallisia, tietyistä oivalluksistaan huolimatta. Kuolemalla elämöivien taideteosten laskelmoiva shokkitehojen haku syö niiden tavoitteleman syvällisyyden. Sen sijaan että saisivat katsojan ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan ja kuoleman arkipäiväisyyttä, ne herättävät herkemmissä taivastelua ja parkkiintuneemmissa haukotuksia. Niinpä ne kuuluvat rappioilmiöihin siinä missä kuoleman kulttuurinen kieltäminenkin.