Kun Kim Jong-Il kuoli viime joulukuussa ja "suureksi seuraajaksi" nimitettiin hänen poikansa, kuului jonkin verran varovaisia pohdintoja Pohjois-Koreassa mahdollisesti tapahtuvista muutoksista. Kenties maa alkaisi avautua hiljalleen, onhan se pyrkinyt lisäämään sinne suuntautuvaa turismiakin. Itse en usko, että mitään olennaista muutosta tapahtuu. Pohjois-Korean kaltaisessa tiiviisti suljetussa poliisivaltiossa liberalisointi johtaisi järjestelmän nopeaan luhistumiseen, ja ennen pitkää Kim-dynastian jäsenet istuisivat syytetyn penkillä jossakin ihmisoikeustuomioistuimessa. Niin todellisuudesta vieraantuneita kuin maan johtajat saattavatkin olla, he tuskin ovat niin tyhmiä, etteivät tätä tajuaisi.
Jos muutos Pohjois-Koreassa tapahtuu, sen on lähdettävä armeijan piiristä. Kansa on liiaksi nälän heikentämää ja liiaksi keskittynyt silkkaan hengissä selviytymiseen kapinoidakseen. Kansannousu tuntuu mahdottomalta myös siksi, että yksityishenkilön on Pohjois-Koreassa mahdoton hankkia tuliasetta. Poliittinen johto on pyrkinyt pitämään armeijan hyvin ruokittuna ja muutenkin tyytyväisenä välttääkseen sotilasvallankaappauksen. Siitä huolimatta joitakin korkea-arvoisia upseereja on loikannut etelään pitkin 2000-lukua, ja puolue on joutunut silloin tällöin suorittamaan puhdistuksia kenraalikunnassa.
Viime syksynä ilmestyi suomeksi amerikkalaisen journalistin Barbara Demickin kirja Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - Ordinary lives in North Korea). Teos koostuu Pohjois-Koreassa asuneiden ja sittemmin maasta loikanneiden ihmisten kertomuksista ja tarjoaa harvinaisia näkökulmia arkielämään maailman ankarimmassa totalitaarisessa valtiossa. Kaikki toki tuntevat Pohjois-Korean kummallisena, vähän huvittavana maana, jossa koko yhteiskuntaelämä tuntuu rakentuvan johtajien palvonnalle, iskulauseiden hokemiselle ja prameille sotilasparaateille. Mutta perin vähän tiedetään ja puhutaan siitä, miten maan tavalliset kansalaiset asuvat, hoitavat työnsä, perheensä ja ihmissuhteensa, viettävät vapaa-aikansa.
Tällaisesta näkökulmasta diktatuureihin on ilmeisesti tullut suosittu, sillä samanaikaisesti Suljetun maan kanssa ilmestyi suomeksi Orlando Figesin Kuiskaajat, joka tarkastelee yksityiselämää Stalinin Neuvostoliitossa. Ajankohtaisuussyistä keskityn nyt Suljettuun maahan, vaikka Kuiskaajat onkin moniulotteisempi, tarkempi ja muutenkin parempi teos.
Kirjassa kuvatut tapahtumat ajoittuvat pääosin 1990-luvun alusta nykypäivään. Siis vaiheeseen, jolloin reaalisosialismi luhistui lähestulkoon kaikkialla ja Pohjois-Korea jäi yhtenä harvoista pitämään kiinni vanhoista opeistaan. Ei niin, että se olisi alun perinkään ollut mikään tyypillinen kommunistimaa. Kim Il-Sung perusti 1950-luvulla Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestelmän kotikutoiseen juche-aatteeseensa, joka on sekoitus marxismia, nationalismia, kungfutselaisuutta ja herätyskristillisyyttä. Sen ydinajatus oli, että korealaiset ovat erityistä valittua kansaa, jonka piti luottaa itseensä eikä tukeutua Kiinan ja Neuvostoliiton kaltaisiin kommunistimahteihin. Perinteisen sosialistisen kansainvälisyyden hylkäävä oppi vetosi ylpeisiin korealaisiin, jotka olivat vuosisatoja olleet naapurimaiden miehityksen tai sanelupolitiikan alaisuudessa.
Marxilaisuudesta valikoitiin suunnitelmatalous, maatalouden kollektivointi ja taloudellisen tasa-arvon eetos. Kungfutselaisuudesta Kim Il-Sung lainasi tiukan, kastijakoa muistuttavan sosiaalisen hierarkian. Kristinuskon (Kimillä oli jonkin verran protestanttisia sukulaisia) kuvastoa hän sovelsi henkilökulttiinsa. Stalin, Mao ja Ceausescu eivät sentään esittäneet itseään ihmisjumalina, mutta Kim sekoitti peittelemättä uskonnollista ja taikauskoista ainesta henkilökulttiinsa. Virallisten tiedonantojen mukaan diktaattorin ja hänen jälkeläistensä merkkipäiviin ja julkisiin esiintymisiin liittyy yliluonnollisia ilmiöitä. Hänen 60-osaiset kootut teoksensa ovat pyhiä esineitä, joita ei saa myydä eteenpäin. Kun Kim kuoli vuonna 1994, hänet nimitettiin "ikuiseksi presidentiksi" ja eräässä propagandaelokuvassa väitettiin, että hän saattaisi vielä herätä henkiin, jos pohjoiskorealaiset surisivat häntä tarpeeksi syvästi.
Uskontoon viittaa myös yhteiskunnan tiukka sukupuolimoraali. Demick kirjoittaa, että Kim Il-sung "sulautti perinteisen korealaisen vanhoillisuuden kommunistiseen näkemykseen seksuaalisuuden tukahduttamisesta." Konservatiivisessa siveellisyydessä sukupolielämällä on sentään oma paikkansa ja aikansa, mutta Kimin yhdistelmä on synnyttänyt äärimmäisen puritaanisen kulttuurin, jossa kaikki paitsi silkka lisääntymiseen tähtäävä seksi on vähintäänkin epäilyttävää. Valtaan päästyään Kim lakkautti ilotalot, teloitti pornografian kaupustelijat ja kielsi alle 30-vuotiaana solmitut avioliitot. Lisäksi Pohjois-Koreassa ei suvaita polvipituutta lyhyempiä hameita eikä julkista suutelua. Demickin kirjassa on paljon kertomuksia nuorista pariskunnista, jotka joutuvat tapailemaan salaa (salaisetkin tapaamiset pysyvät yleensä varsin viattomina, sillä esiaviollisen seksin mahdollisuus tuntuu ylittävän pohjoiskorealaisten kuvittelukyvyn).
1990-luvulla alkoivat Pohjois-Korean todelliset vaikeudet. Talous romahti vuodessa, kun uusi Venäjä, Euroopan entiset kansandemokratiat ja autoritaariseen kapitalismiin siirtyvä Kiina alkoivat vaatia entiseltä veljesmaalta markkinahintaa tuotteistaan. Sitä ennen Pohjois-Korea oli voinut Neuvostoliiton talousavun ja halpojen elintarvikkeiden avulla taata kelvolliset aineelliset olosuhteet kansalaisilleen. Vielä 70-luvulla Pohjois-Korea saattoi ylpeillä poliittisesti epävakaata etelänaapuriaan suuremmalla bkt:lla. Useimmat pohjoiskorealaiset elivät brezhneviläisittäin mukavasti asunnoissaan, joiden jääkaapeissa oli ruokaa ja olohuoneessa televisio. Mutta vuoteen 1995 mennessä kokonaiset teollisuusalueet olivat lopettaneet toimintansa, sähköä riitti vain pariksi tunniksi vuorokaudessa eikä terveysasemilla käynyt potilaita laitteisto- ja lääkepulan takia.
(Sama kehityshän on tapahtunut toisessa marxismin viimeisessä linnakkeessa, Kuubassa. Castron saarelle myötämieliset vetoavat yleensä Kuuban ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon, joita ei muista Latinalaisen Amerikan maista löydy. Mutta Neuvostoliiton rahahanojen sulkeuduttua varsinkin terveydenhuolto on vajonnut nopeasti retuperälle. Havannassa vieraileva länsimainen vallankumousromantikko saattaa intoilla siitä, ettei sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ole jonoja - turhaahan jonotus olisikin, sillä vaivoihin ei ole tarjolla aspiriinia kummempaa rohtoa.)
Usein väitetään, että sosialistisessa järjestelmässä ihmiset passivoituvat, menettävät oma-aloitteellisuutensa ja kykynsä huolehtia itsestään. Työ- ja talouselämässä tämä toki pätee: miksi olla ahkerampi tai huolellisempi, kun palkka juoksee joka tapauksessa, samansuuruisena vuodesta toiseen, ja asuntokin tulee valtion puolesta. Mutta yksityiselämässä sosialistisen järjestelmän tehottomuus tuottaa sellaista aloitteellisuutta ja neuvokkuutta, joka on melkein tyystin kadonnut länsimaista. Koska järjestelmä jatkuvasti epäonnistuu kansalaisten perustarpeiden tyydyttämisessä, näiden on pakko keksiä monenlaisia keinoja hankkia tarvitsemansa omin avuin.
Pohjois-Korean nälänhädän aikana ihmiset virittelivät omatekoisia ansoja lintujen ja pienjyrsijöiden pyydystämiseksi, valmistivat pettuleipää, kaivoivat hiekasta simpukoita ja nostivat merestä levää. Lisäksi puute ruokki kaikentyyppistä laillista ja laitonta yksityisyritteliäisyyttä sekä pienviljelyä. Paljon syvempää saamattomuutta ruokkii markkinatalouden tuottama hyvinvointi: verrattuna oman yhteiskuntamme vähäosaisiin, jotka saavat täyden ylläpidon vain täyttämällä kaavakkeita sosiaali- tai työvoimatoimistossa, pohjoiskorealaiset ovat aivan toisesta maailmasta. Lisäksi keskivertosuomalainen on pitkälle viedyn työnjaon ja teknologian monimutkaistumisen vuoksi teknisiltä taidoiltaan reilusti neanderthalin ihmisen alapuolella - niinpä kuolleisuus olisi monin verroin suurempi, jos Suomen ruokahuolto pettäisi Pohjois-Korean tapaan.
Pohjois-Korean infrastruktuurin surkeassa tilassa voi nähdä sen hyvän puolen, että tehtaiden pysäyttäminen on laskenut saastepitoisuudet monilla alueilla käytännössä nollaan. Teollisuuskaupunkien taivas on jälleen kirkas ja kasvillisuus rönsyilee betoniseinillä, eikä jätteitä synny lainkaan, koska kaikki käytetään hyödyksi. Syväekologisesti ajattelevien ei kuitenkaan kannata innostua liikaa. Suljetussa maassa kuvataan, miten kukkuloiden puuraja vetäytyy yhä kauemmas asukkaiden hakatessa metsät polttopuiksi. Pohjois-Koreassa saattaakin olla käynnissä yksi Aasian pahimmista metsäkuolemista. Maassa vuosia sitten vieraillut ystäväni kertoi, että Kiinan puolelta junalla tullessa rajalle saapumisen huomaa siitä, että metsävyöhyke muuttuu suunnattomaksi raiskioksi.
Viime päivityksessäni kirjoitin länsimaisen vasemmiston nykytilasta ja käytin Paavo Arhinmäen hahmoa kuvana sen surkuhupaisasta eksyneisyydestä. Pohjois-Koreaa voi puolestaan pitää eräänlaisena vanhan sosialismin rapistuneena vahakabinettina. Maassa kello on pysähtynyt stalinismin aikaan, kaikki on vain ruosteisempaa ja kulahtaneempaa kuin 1950-luvulla. Tuo museovaltio on karikatyyri keskusjohtoisesta suunnittelusta, sotilaallisesta kurista ja valtiollisesti luodusta kansallisesta yhtenäiskulttuurista - lyhyesti sanottuna kaikesta siitä, minkä tämän hetken vasemmisto mieluummin unohtaisi.
Jotkut oikeistolaiset - varsinkin sellaiset, joille jopa Kokoomus on liian "sosialistinen" - väittävät vasemmistolaisten havittelevan neuvostotyyppistä totalitaarista valtiososialismia. Nämä ihmiset elävät joko menneisyydessä tai, kuten Pohjois-Korean johtajat, silkoissa harhakuvitelmissa. Nykyvasemmisto (Kansansota-ryhmää lukuunottamatta) ei ole enää kiinnostunut väkivaltaisesta vallankaappauksesta, proletariaatin diktatuurista ja valtiollisesta talouskontrollista. Se on maailmankuvaltaan globaali, kaikkea hierarkkisuutta vieroksuva ja arvorelativistinen. Itse asiassa sen tavoitteita on jo vaikea erottaa taloudellista vapautta ihannoivan liberaalin oikeiston tavoitteista: vapaa liikkuvuus, yksilönvapaus, seksuaalinen vapaus, vapaus yhtenäiskulttuureista, perinteisistä elämänmalleista ja rajoituksista.
Vasemmisto eroaa vihollisistaan uusliberalisteista vain sinisilmäisyydessään: se haluaisi tässä ihmeellisessä vapauden maailmassa säilyttää raskaan valtiokoneiston suurine sosiaalisektoreineen ja tulonsiirtoineen - vaikkei itsekään tiedä, millä konstilla. Kansainvälisissä talouskokouksissa liituraitamiehet ja rastatukkaiset vasemmistoaktivistit seisovat eri puolella mellakka-aitaa, mutta he mahtuisivat aivan hyvin saman neuvottelupöydän ääreen. Eivät heidän arvomaailmansa niin paljon toisistaan poikkea.
Pohjois-Korean vahakabinetti on vasemmistolle kiusallinen, mutta markkinatalousmaiden kannalta on taas sen parempi mitä pidempään se pysyy pystyssä. Varsinkin Etelä-Korealle Koreoiden yhdistyminen olisi vielä pahempi taloudellinen katastrofi kuin Karjalan palauttaminen Suomelle. Etelä-Korea saisi yhdistymisen seurauksena 24 miljoonaa rutiköyhää uutta kansalaista, käyttökelvottomat tai toivottoman vanhentuneet teollisuuslaitokset, tyhjiin pumpatut luonnonvarat... Moista ei kestäisi suurempikaan kansantalous. Pohjois-Korean ydinaseuhitteluista huolimatta lännen on siis siedettävä sen olemassaoloa ja toivottava, että sen uudistuminen tapahtuu hyvin hitaasti ja hallitusti.
