Nyt kun vuotta 2018 on jäljellä niin vähän, että suuria yllätyksiä ei liene odotettavissa, on aika tehdä yhteenveto sen huippukohdista kulttuurin saralla. Lista on puhtaasti subjektiivinen.
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Tartun harvemmin kirjaan, jota kaikki ylistävät varauksettomasti, koska yleensä sellaisissa on jotain vikaa. Tämän aloitin aiheen kiinnostavuuden vuoksi, ja pakko sanoa että on kyllä erittäin hyvä. Svetlana Aleksijevitš on kirjoittanut lukuisten ihmisten haastattelujen pohjalta moniäänisen, dokumentaarisen kirjan, joka asettuu samaan jatkumoon Sodan ja rauhan ja Vankileirien saariston kanssa. Kirjailija haastattelee eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksista tulevia ihmisiä, jotka ovat kasvaneet Neuvostoliitossa ja kokeneet sen hajoamisen. Ääneen pääsevät erityisesti "tarpeettomat", joiden on syystä tai toisesta mahdoton sopeutua henkisesti uuteen järjestykseen. Neuvostoihmisen loppu on traaginen, koominen ja brutaali. Varsinkaan niiden, jotka haluavat ymmärtää nyky-Venäjää ja sen mentaliteettia, ei kannata jättää tätä väliin.
John Gray: Seven Types of Atheism
Luultavasti älykkäin ateismista koskaan kirjoitettu kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Gray aloittaa esityksensä purkamalla osiin koko ateismin käsitteen: yksiselitteisesti määriteltävää ateismin perinnettä ei ole olemassa sen enempää kuin yksiselitteisesti määriteltävää uskonnollisuuttakaan. Se, mitä länsimaissa pidetään ateismina, on käytännössä sidoksissa monoteismiin. Uskon puute tai uskosta kieltäytyminen ei sekään kelpaa ateismin määritelmäksi, koska uskominen ei ole mitenkään olennaista monissa uskonnollisissa traditioissa. Näiden päätelmien jälkeen Gray käy läpi seitsemän erilaista ateistisen ajattelun tyyppiä, päättäen siihen joka on lähinnä hänen omaa näkemystään. Hän hylkää kaikki ateismin muodot, jotka korvaavat transsendentin uskonnon jollakin maallisella uskomusjärjestelmällä, kuten uskolla edistykseen, tieteeseen tai ihmisyyteen.
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
Keskisarja päivittää vakuuttavasti Aleksis Kiven elämän ja tuotannon tämän vuosituhannen lukijalle. Kirja on myös valaiseva ajankuva ja rakkaudentunnustus suomen kielen elinvoimalle.
Ari Aster: Hereditary
Arvostelin Ari Asterin kunnianhimoisen esikoiselokuvan tuoreeltaan tässä blogissa, ja uudelleen pääsin näkemään sen vasta vuoden loppumetreillä. Kuten aavistelin, Hereditary on aivan liian monimutkainen elokuva sisäistettäväksi ensimmäisellä katselukerralla. Hyvin vähän sanotaan suoraan, varsinainen idea perustuu vihjeille joita ripotellaan sinne tänne pitkin tarinaa. Ne pitää sitten koota itse, mitään loppuyhteenvetoa ei anneta. Jonkinlainen perehtyneisyys okkultismiin auttaa siinä, muttei ole välttämätöntä. Tarkkaavaisuus ja kyky sisäistää symbolista ilmaisua riittää. Tietysti monelta nykykatsojalta on liikaa vaadittu, että elokuvaa pitäisi omatoimisesti tulkita ja avata, mutta itse nostan tämän takia hattuani vielä vähän korkeammalle kuin aiemmin. "Hereditary" on todellinen helmi, joka kestää aikaa.
Neil Young: Songs for Judy
Archives-julkaisusarjaa jatkava tuplavinyyli koostuu legendaarisen vuoden 1976 kiertueen akustisista osuuksista ja kuulostaa äärimmäisen hyvältä. Kappalevalikoima on sekoitus vanhoja standardeja ja tuolloin vielä julkaisemattomia kappaleita, ja kaikesta kuulee että laulaja elää yhtä parhaista luomiskausistaan. On omanlaisensa taito esittää omia sävellyksiään riisuttuina versioina ja löytää niistä aina jotain uutta, ja sen Young hallitsee. Esimerkiksi pianolla esitetty "A Man Needs A Maid" kuulostaa paremmalta kuin mikään muu levyltä kuulemani versio.
