Kesän ja syksyn aikana olen julkaissut suhteellisen vähän omaa tekstiä tavanomaisten kanavieni kautta, ja jotkut varta vasten lupaamanikin kirjoitukset ovat viivästyneet. (Olkoon tämä siis myös anteeksipyyntö niille, jotka ovat joutuneet tai joutuvat yhä odottelemaan.) Syynä ovat työkiireet uuden kirjan parissa, josta kerron nyt lyhyesti.
Tekeillä oleva kirja on nyt loppuvaiheessa, valmistunee kokonaan vuodenvaihteeseen mennessä ja ilmestyy alkuvuodesta. Sen nimeksi olen pannut Agricolan mukaan
ABC-kirja. Se on muodoltaan tietosanakirja eli ensyklopedia, ja sisältää siis aakkostettujen hakusanojen mukaan järjestettyjä lyhyitä kirjoituksia. Mistään tavanomaisesta valistavasta tietopaketista ei luonnollisesti ole kysymys, vaan vertailukohtia ovat vaikkapa sellaiset teokset kuten Ambrose Biercen
Saatanan sanakirja ja Gustave Flaubertin
Valmiiden ajatusten sanakirja.
Hollantilainen Matthijs van Boxsel kirjoitti teoksessaan Tyhmyyden ensyklopedia, että modernina aikana satiiri ja ensyklopedia ovat kaksi keskeistä todellisuuden järjestämisen tapaa. Ne pyrkivät kaikenkattavaan ja systemaattiseen maailmankuvaan, mutta vastakkaisin tavoin: ensyklopedia punnitsee maailmanjärjestystä tiukasti määrätyssä mittakaavassa, satiiri taas maalaa ylösalaisen kuvan maailmasta. Viime vuosisadan myötä molemmat kirjallisuudenlajit joutuivat kuitenkin vaikeuksiin. Informaation lisääntymisen myötä ensyklopedialta katosi metodi, jolla todellisuutta voisi mielekkäästi järjestää. Tietosanakirjaa lukemalla ei voinut enää sivistää itseään tai muuttaa maailmankuvaansa, siitä oli tullut vain rahvaanomaisen typistämisen väline. Satiiri puolestaan kadotti tehtävänsä korjata epäkohtia, kun arvot muuttuivat ambivalenteiksi ja yleiseen rationaalisuuteen vetoaminen kävi mahdottomaksi.
Boxsel löytää ratkaisun satiirin ja ensyklopedian yhdistämisestä. Satiiri alkaa käyttää ambivalenssia aseenaan kaikkia vanhoja ja uusia totuuksia vastaan, joiden tehtävänä on typeryyden verhoaminen. Ensyklopedia ryhtyy jäsentämään epäonnistumisia, joihin yritykset hallita ja ymmärtää todellisuutta väistämättä päätyvät. Näiden kombinaatiosta syntyy satiirinen ensyklopedia, jossa keskeistä on tiedon keräämisen sijaan todellisuuden lähestymisen menetelmä ja joka tekee pilaa paitsi ulkoisesta todellisuudesta, myös itsestään.
Oma lähestymistapani on vastaavanlainen. Yhdeksi epäkiitolliseksi tehtäväkseni on muodostunut aikalaiskuvauksen laatiminen aikana, jolloin todellisuus on parodiaa räikeämpää eikä karikatyyriä enää erota esikuvasta. Haasteeseen olen nyt vastaamassa sanakirjalla, jonka hakusana-artikkelien muoto vaihtelee lyhyehköstä esseestä lauseen parin mittaiseen kiteytykseen. Sävyt liikkuvat päällisin puolin asiallisesta mietelmästä absurdiin huumoriin. Yhdessä mielessä ABC-kirja on jatkoa muutaman vuoden takaiselle muistelmakirjalleni Lihamylly: pyrkimyksenä on ajankuva ja varsinkin aikalaishulluuden kuva, mutta metodi on tyystin eri.
Koska päämääriään ja menetelmiään ei ole hyväksi selittää liikaa, varsinkaan ennen kirjan ilmestymistä, laitan lopuksi näytille muutaman hakusana-artikkelin. Niistä saanee konkreettista osviittaa siitä, mitä odotettavissa on.
***
AITOUS
Aitouden käsitteellä voidaan myydä mitä tahansa. Kaupan pakastealtaasta löytyy ”aitoja poimutettuja ranskanperunoita”. Millaisia olisivat epäaidot ranskanperunat? Väärennettyjä ranskanperunoita? Halpoja ranskanperunakopioita? Piraattiperunoita? Voidaanko ranskanperuna sijoittaa aidon ja epäaidon olemisen janalle samalla tavoin kuin Kierkegaard ja Sartre tekivät ihmiselle?
Pohdintani on osittain retorista. Valmistajat tietenkin tarkoittavat, että heidän ranskanperunansa on valmistettu kokonaisista perunoista eikä prosessoidusta perunamössöstä. Joka tapauksessa tämäkin tuote osoittaa, että aitous on kulttuurinen fetissi, jonka merkitys kasvaa sarjatuotannon ja kopioinnin ylivallan vahvistuessa.
On lukemattomia pienryhmiä ja alakulttuureita, joiden mielestä vallitseva yhteiskunta kiistää heidän arvonsa ja tukahduttaa heidän kokemistapansa. Niiden itsemäärittelylle on keskeistä ajatus, että johonkin aitoon ja puhtaaseen on perustavanlaatuisesti kajottu. Luonnonsuojelija etsii koskematonta erämaata, extremeurheilija autenttista vaaran tuntua, uskonlahkolainen puhdasoppisuutta, uusnatsi rotuyhteisön puhtautta, streittari puhdasta elimistöä. Mutta aivan tavalliseen tallaajaankin halu aitouden kokemukseen on tarttunut niin tiukasti, että sitä voidaan hyödyntää ranskanperunoiden ja shampoon kaltaisten bulkkituotteiden markkinoinnissa. Kukaan ei halua kuulua massaan tai olla valtavirtaa – niistä on tullut teennäisyyden synonyymejä aikana, jolloin vieraantuminen on normi.
Vakavimmin ja neuroottisimmin ajatuksen aitoudesta ottavat niin sanotut hipsterit. Kyseessä on maailman ensimmäinen nuorisokulttuuri, joka perustuu pelkälle edeltäjiltä lainattujen ainesten yhdistelylle. Hipsterin univormu koostuu sieltä täältä poimituista kappaleista, jotka on irrotettu historiallisesta yhteydestään ja sulautettu osaksi loputonta nykyhetkeä. Tukkijätkän punamustaa ruutupaitaa ja muhkeaa partaa nykyään käyttävä ei luultavasti ole koskaan kaatanut ainuttakaan puuta. Lainat ovat tietoisia, ”ironisia”, mutta varsinaisena päämääränä on säilyttää turmeltumattomia osia aikanaan kumouksellisista ja sittemmin kaupallistuneista alakulttuureista. Näistä osista vain tulee ajan mittaan yhä ennalta-arvattavampia ja asiaankuuluvampia, toisin sanoen valtavirtaisempia. Niinpä hipsterien aitousjahti on Sisyfoksen työtä joka tekee yhä uudelleen itsensä tyhjäksi. Ei ole olemassa alkuperäistä hipsteriä jonka esimerkkiin tukeutua, vaan vääjäämätön kaupallistuminen ja valtavirtaistuminen on sisäänrakennettu hipsterismiin siinä määrin, etteivät hipsterit edes suostu kutsumaan itseään hipstereiksi.
Hipsterismistä onkin tullut monille epäaitouden synonyymi, osoitus niin tietoisesta aitouden tavoittelusta että se muuttuu teennäiseksi. Jotkut tekevät kaikkensa etteivät vaikuttaisi hipstereiltä. He eivät missään tapauksessa osta pienpanimo-oluita tai vinyylilevyjä. Fanaattisimmat hipsterileiman välttelijät pukeutuvat ”juntti”-tekstillä varustettuun t-paitaan, jonka joku markkinaraon huomannut on suunnitellut. Junttipaidan tehtävä on julistaa: tämän käyttäjä on aito ihminen ja vapaa ulkoasunsa hienostelevasta pähkäilystä. Oikeasti ihminen ei ole vapaa ulkoasunsa pähkäilystä edes nudistirannalla, mutta käänteishipstereille liekkipipoineen ja asennepaitoineen mielikuva on tärkein. Ja mielikuviahan meille ensi sijassa myydään.
DARWIN-PALKINTO
Darwin-palkinto myönnetään yksilölle, joka on poistanut itsensä ihmislajin geenipoolista huomattavan typerällä tavalla ja näin edistänyt lajin keskimääräistä älykkyyttä ja pitkän aikavälin selviytymismahdollisuuksia. Geenipoolista poistaminen tarkoittaa kuolemaa tai itsensä hedelmättömäksi tekemistä. Valovoimaisimpiin palkittuihin kuuluvat teksasilaismies, joka pelasi ystävänsä kanssa venäläistä rulettia automaattipistoolilla, sekä irakilainen terroristi, joka unohti liimata riittävästi postimerkkejä lähettämäänsä kirjepommiin ja paketin palauduttua lähettäjälle avasi sen itse. Palkituissa on varsin vähän naisia, mikä vahvistaa tutkimustuloksia, joiden mukaan miehillä on yliedustus älykkyysjanan molemmissa päissä.
Palkinnon funktio on lähinnä yleisön viihdyttäminen, sillä jos Darwin-raati oikeasti pyrkisi parantamaan väestönlaatua ja lajin selviytymismahdollisuuksia, se perustaisi myös kannustuspalkinnon, joka myönnettäisiin suuren lapsikatraan hankkineille älykkäille. Tällaista palkintoa pitäisi myöntää ensi sijassa naisille, koska älykkäimmät heistä usein keskittyvät uran rakentamiseen kunnes ovat jo ohittaneet aktiivisen lisääntymisiän. Kulttuurimme on kuitenkin niin allerginen kaikelle rodunjalostukselta haiskahtavalle, että lempeimmätkin yritykset kasvattaa valioyksilöiden osuutta populaatiossa aiheuttaisivat raivokasta paheksuntaa. Jostakin syystä tyhmien kuolemaan johtaville toilailuille on kuitenkin sallittua nauraa.
FUNDAMENTALISMI
Nykyään yleinen fundamentalistisen ajattelun ilmentymä on väite, että terrorismi tai kunniamurhat eivät edusta oikeaa islamia. Väitteen esittäjä olettaa, että uskonnot ovat oppijärjestelmiä joista on olemassa vain yksi oikea, kaikille elämänalueille ulottuva tulkinta. Hän heittää romukoppaan uskontososiologian ja -antropologian, jotka tarkastelevat kutakin uskontoa sitä harjoittavan ihmisyhteisön tuotteena, jonka opinkappaleisiin ja käytäntöihin sisältyy keskenään ristiriitaisia aineksia. Niin ikään fundamentalisti on vakuuttunut, että naispappeuden tai homoavioliittojen vastustus on ”epäkristillistä” - vaikkei hän yleensä tunnusta kristinuskoa tai muutakaan järjestäytynyttä uskontoa. Häntä voisikin kutsua sekulaariksi tai ajallisesti käänteiseksi fundamentalistiksi. Siinä missä perinteinen fundamentalisti etsii uskonnon alkuperäistä ja turmeltumatonta perusnäkemystä vuosituhansien takaa, uudenlainen fundamentalisti löytää sen 1900-luvun jälkipuoliskolla kehittyneistä sekulaareista yhteiskunnista, joissa uskonto on yksityistä hartaudenharjoittamista. Tutkijat eivät ole toistaiseksi lainkaan huomioineet tätä laajalle levinnyttä ja omaleimaista fundamentalismin muotoa.
HENKILÖ
Henkilö on fennomaani Wolmari Kilpisen kehittämä uudissana vuodelta 1857. Se on johdettu ikivanhasta ja suomen kirjakielessä Agricolasta saakka esiintyneestä henki-sanasta. Kilpinen itse ei ollut keksintöönsä aivan tyytyväinen, koska lopun ö-kirjain sai sen hänen mielestään kuulostamaan pilkkasanalta. Hän ehdotti sen muuttamista muotoon henkile, mutta ajatus ei saanut kannatusta. Nykyään sanalla on pikemminkin virallinen kuin pilkallinen sävy, ja tavallaan siinä tiivistyy yhteiskunnan virkakoneiston kaikkivaltius. Kantasanan mukaisesti henkilö on ihminen, joka elää ja hengittää. Jopa sukupuolta on mahdollista vaihtaa leikkauksella – ja tulevaisuudessa kenties pelkästään asiasta ilmoittamalla – mutta jokainen meistä on ja pysyy henkilönä kunnes kuolee. Henkilöitä on myös romaaneissa ja näytelmissä. Kun jostakusta puhutaan asiakirjassa henkilönä, välittyy siis viesti, että hän on jonkun toisen luomus ja kokonaan tämän ohjailtavissa.
IDIOOTTI
Ennen muuttumistaan yleiseksi haukkumasanaksi idiootti oli lääketieteellinen termi, jolla tarkoitettiin vaikeasti vajaaälyistä ihmistä. Termin juuret ovat kuitenkin antiikin Ateenassa, jossa se tarkoitti yleisistä ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostumatonta yksilöä. Kantasana on ἴδιος (idios), ”yksityinen”, ”itselleen kuuluva”. Etymologia on valaiseva, sillä idiotismille ominaista on kaiken olevaisen näkeminen joukkona ainutlaatuisia, sokean sattuman tuottamia ilmiöitä. Idiotismi ei tarjoa mitään kiinnekohtaa, mitään jäsentelyperiaatetta. Niinpä maailma tarjoaa idiootille loputtomasti ihmettelyn ja haltioitumisen aiheita, ja lapsenomaisen innostuksensa takia häntä sanotaan välillä myös riemuidiootiksi.
Nykyiselle humanistiselle älymystölle on luonteenomaista eräänlainen ohjelmallinen idiotismi. Sen mukaan on olemassa vain ainutkertaisia yksilöitä, joista on paitsi virheellistä myös loukkaavaa tehdä yleistyksiä. Käytännössä tällainen lähtökohta tarkoittaa ajattelun kieltoa, sillä kognitiiviset prosessit perustuvat pitkälti yleistyksille ja ennakkoluuloille, joiden paikkansapitävyyttä sitten testataan. Samalla se häivyttää tyystin formaalin logiikan maailman ja empirian maailman välisen rajapinnan: mitään yleistystä ei voi hyväksyä, ellei siitä ole muotoiltavissa aukotonta luonnonlakia.
Humanistin olettama yksilö on ainutkertainen mutta samalla merkillisen piirteetön: henkilö vailla ominaisuuksia. Hänen sukupuoltaan, ikäänsä, sosiaalista tai etnistä taustaansa tai muutakaan ei saisi olettaa etukäteen. Tässä ohjelmallinen idiotismi eroaa tavanomaisesta idiotismista: oikea idiootti yleensä tunnistaa totutusta poikkeavan ihonvärin, koon, ruumiinrakenteen ja niin edelleen. Ohjelmallinen idiotismi on siis tietoista tyhmäksi tekeytymistä, joka edellyttää verraten korkeaa älykkyysosamäärää. Sen hallinnollinen huipentuma nähtiin keväällä 2020, kun valtiovarainministeriön asettama työryhmä esitti, että Suomessa otettaisiin käyttöön ”uudenmuotoinen henkilötunnus, josta ei enää kävisi ilmi henkilön ikä, syntymäaika, sukupuoli tai muuta henkilöön liittyvää tietoa.” Siis henkilötunnus, josta ei enää kävisi ilmi henkilöön liittyvää tietoa.
Myös vaistonvaraisempi idiotismi on yleistä. Se ilmenee julkisessa keskustelussa halukkuutena arvioida väitteen todenperäisyyttä hyökkäämällä sen esittäjää vastaan: tuon ihmisen täytyy olla väärässä, koska hän on persu / vasemmistolainen / vihreä / talousrikollinen / vanha / hyvätuloinen / alkoholisti... Jos väite on erityisen epämiellyttävä, esittäjästä pengotaan esiin kaikki henkilökohtaiset viat ja jopa keksitään sellaisia, jotta väitteen virheellisyys kävisi varmasti ilmi. Kyseessä on taantuminen aikaan ennen symbolifunktion kehittymistä. Alle vuoden ikäinen lapsi jää katsomaan osoittavaa sormea eikä käännä päätään osoitettuun suuntaan. Mutta tämä tuskin on juuri meidän ajallemme tyypillinen ilmiö, vaan koskettaa ihmisten suurta enemmistöä kaikkina aikoina.
Joka tapauksessa idiotismissa on vetovoimaa, jota yleisen regressiivisyyden leimaama kulttuurimme ei voi olla tunnistamatta. Idiootin kyky hämmästellä ja innostua on usein kadehdittavaa. Ulosteellaan leikkivä heikkojärkinen voi olla vaivaannuttava näky, mutta hän selvästikin saa arkisista ja profaaneista asioista irti jotakin sellaista mitä me muut emme saa. Idiotismissa on myös samaa viehätystä kuin kuolemassa. Kuolleena ihminen ei tiedä olevansa kuollut, ja kaikki ahdistus ja murhe on muiden harteilla. Sama pätee, kun ihminen on riittävän typerä.
KITSCH
Milan Kunderan mukaan kitschin määritelmässä on keskeistä universaalius. Kitsch esittää välittömästi ymmärrettävässä muodossa tunteita, johon kaikki tai ainakin mahdollisimman monet voivat samaistua. Kitschin ystävä liikuttuu ensin pörröisistä koiranpennuista, hehkuvista auringonlaskuista tai nurmikolla leikkivistä lapsista, sitten siitä että hänen liikutuksensa jakaa koko ihmiskunta. Kitschin peruskuvaston rinnalla on kuitenkin erikoistuneempaa kitschiä, joka pyrkii vetoamaan laajaan mutta esimerkiksi uskonnollisesti tai poliittisesti rajattuun ryhmään. On katolista kitschiä muovisine neitsytmarioineen ja paavikalentereineen, sosialistista kitschiä työläissankaripatsaineen, Jehovan todistajien kitschiä ylivalotettuine paratiisikuvineen ja niin edelleen.
Myös nykyhetken joukkoliikkeet ovat synnyttäneet omanlaistaan kitschiä. Nationalistista kitschiä edustavat leijonapaidat ja -korut sekä kuvat raikkaista nuorista neidoista kansallispuvuissa. Vasemmistolaista kitschiä ovat Che-paidat, feminististä kischiä vaginan muotoiset hatut ja We Can Do It -julisteet. Selkeimpiä esimerkkejä liberaalista kitschistä lienevät Euroviisut ja Brysselin EU-parlamentin eteen pystytetyt lapsipatsaat, jotka näyttävät Pienen Merenneidon ja Manneken Pisin kehitysvammaisilta jälkeläisiltä.
Selvästi tunnistettavana ilmiönä kitsch syntyi teollisen massatuotannon myötä, ja jotkut sosiologit ovat sanoneet sitä globalisaation aikakauden vallitsevaksi tyylisuunnaksi. Kitsch välittää esteettiseen muotoon puettuja totuuksia maailmassa, jossa totuudet eivät enää synny kulttuurien sisäisen kehityksen vaan nopean tuotantoprosessin tuloksena. Niinpä kitsch läpäisee kaiken, jopa sellaiset alakulttuurit jotka pyrkivät kaikin keinoin välttämään sievyyttä ja kiiltokuvamaisuutta. Hyvä esimerkki on black metal -kulttuuri, joka nykymuodossaan on kitschin kyllästämä. Ylösalaiset ristit, kuolonkalpeiksi meikatut kasvot, niittirannekkeet ja patruunavyöt ovat automaattisia tunnesignaaleja ihanteiksi korotetuille pimeydelle, pahuudelle ja kaaokselle.
KREATIONISMI
Vuoden 2018 presidentinvaalien suurin kiistanaihe oli Laura Huhtasaaren kreationismi. Moni piti kertakaikkisen pöyristyttävänä sitä, että ”Suomessa vunna 2018” voi presidenttiehdokkaaksi päästä ihminen, joka ei usko evoluutioon. Ei kuitenkaan käynyt ilmi, mitä vaikutusta Huhtasaaren kreationismilla olisi ollut yhteiskuntaan, jos hänet olisi valittu presidentiksi. Presidentin päätösvallassa ei ole esimerkiksi se, opetetaanko kouluissa kehitysoppia vai luomiskertomusta, ja lisäksi Huhtasaari sanoi haastattelussa, ettei hänellä ole haluakaan puuttua opetusohjelmaan tai tieteentekoon. Hänen uskoaan luomiskertomukseen voidaan pitää vastaavanlaisena kuin joidenkin ihmisten uskoa telepatiaan, eli yhteiskunnallisesti yhdentekevänä.
Kohun keskellä jäi huomaamatta, että käytännössä kukaan suomalainen poliitikko ei usko evoluutioon tietyissä yhteiskunnallisesti merkittävissä asioissa. Sellaisia ovat ennen kaikkea väestöryhmien väliset älykkyyserot ja sukupuolten väliset psykologiset erot. Osa poliitikoista saattaa yksityisesti uskoa evoluution vaikutukseen näissä asioissa, mutta varoo sanomasta tätä ääneen, sillä se tarkoittaisi vahvan tabun rikkomista ja poliittista itsemurhaa.
Kreationismi on kattotermi, jonka alle voidaan niputtaa erilaisia uskomuksia. Suomessa yleisesti hyväksytyn kreationismin muodon mukaan ihminen on lajina syntynyt evolutiivisen prosessin tuloksena, mutta välittömästi ensimmäisten homo sapiens -yksilöiden putkahdettua maailmaan evoluutio on lakannut vaikuttamasta meihin. Vähintäänkin sellaiset yksilöiden ja ryhmien väliset erot, joilla näyttää olevan merkitystä kognitiivisen suoriutumisen tai nykyaikaisessa yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta, ovat ehdottomasti ja yksinomaan ympäristötekijöiden tuotetta. Toisin kuin Huhtasaaren kreationismi, joka selvästikin on tietoisen ajatteluketjun tulosta, tällainen kreationismi on pikemminkin passiivisesti ja tunteenomaisesti omaksuttua. Sen lähtökohtana on torjua ajatus, että evoluutio on saattanut tuottaa osalle ihmisistä myös heikkouksina ja puutteina ilmeneviä ominaisuuksia. Näin ei voi eikä saa olla, sillä jos näin olisi, elämä olisi epäreilua, mikä olisi tietenkin mahdotonta.
MORALISTI
Ihminen, joka ei osaa vihata yksin. Moralisti haluaa koko maailman yhtyvän tuomioonsa, ja lopulta myös tuomitun tuomitsevan itsensä. Mielenkiintoinen kysymys on, leppyisikö ja rauhoittuisiko moralisti jos tuomittu myöntäisi kaikki syytökset oikeiksi, ripottelisi tuhkaa päälleen ja alistuisi mielihyvin mihin tahansa rangaistukseen? Tietenkin moralisti siirtyisi ennen pitkää seuraavaan kohteeseen, mutta olisiko hän edes hetken aikaa tyytyväinen? Luultavasti ei, sillä väkijoukon sammutettua verenjanonsa se hajaantuu ja moralisti jää jälleen yksin. Hän tuntee elävänsä vain lietsoessaan omaa raivoaan ja paheksuntaansa muissa.
SOTA
Joukkueurheilua jäljittelevä kanssakäymisen muoto.
TUKHOLMA-SYNDROOMA
Psykologinen tila, jossa feministinaisen aviomies tai miesystävä alkaa myötäillä puolisonsa mielipiteitä. Miehen alkuperäinen motiivi on riitojen välttäminen ja seksin saanti, mutta suhteen pitkittyessä hän alkaa vakavissaan samaistua naisen maailmankatsomukseen. Miesseurassa ollessaan hän lakkaa nauramasta rasvaisille vitseille ja huomauttelee naisten esineellistämisestä. Jos mies on julkisuuden henkilö, hän alkaa valistaa yleisöä intersektionaalisuudesta ja patriarkaatista. Selviytymisstrategiana alkanut toiminta on tällöin muuttunut pyrkimykseksi miehisyyden säilyttämiseen: psykologisen kastraation uhka väistyy, kun puolison mielipiteet tuntuvat omilta. Tutkijoiden mukaan syndrooman kehittymiseen vaikuttavat suhteen intensiivisyys ja kesto, miehen henkinen ja taloudellinen riippuvuus puolisosta sekä hänen etäisyytensä tervejärkisiin ihmisiin. Usein syndrooman kehittyminen johtaa suhteen päättymiseen, sillä ajan mittaan nainen alkaa pitää vapaaehtoisesti alistuvaa ja myötäilevää miestä liian haasteettomana kumppanina. Lievemmissä tapauksissa Tukholma-syndrooma paranee itsestään eron jälkeen, vakavammissa tapauksissa toipuminen saattaa vaatia psykologin tai psykiatrin apua. Tunnettuja tapausesimerkkejä: sarjakuvapiirtäjä Pertti Jarla, toimittaja Jussi Ahlroth.
VIDEO
Sana video on latinaa ja tarkoittaa ”minä näen”. Ilmaus on luultavasti ymmärrettävä hurmioituneena huudahduksena, sillä videoformaatti nauttii tällä hetkellä huomattavasti suurempaa suosiota kuin VHS-nauhureiden aikaan. Yksinkertaisimmankin toiminnon käyttöohje on löydettävissä internetistä helpommin video- kuin tekstimuodossa. Erityisen suosittuja ovat videoblogit ja YouTube-videot, joissa puhuvat päät kertovat asioita. Tällaisten videoiden kuvanlaatu on yleensä kehno, eivätkä ne usein sisällä muuta kuin yhdestä kulmasta kuvattua monologia. Lisäksi useimpien monologinpitäjien ääni sopii hädin tuskin kaupassa asiointiin, saati sitten monimutkaisten ajatuskokonaisuuksien suulliseen välittämiseen. Siitä huolimatta monet mieluummin katsovat niitä kuin lukevat saman asian pelkkänä tekstinä, mikä olisi lisäksi huomattavasti nopeampaa.
Kenties video välittää tunteen, että ”hän puhuu juuri minulle”. Videoblogien suosio saattaa olla vastalause jälkistrukturalistiselle teesille tekijän kuolemasta. Roland Barthesin mukaan kirjailija oli metaforisesti kuollut merkityksen autenttisena lähteenä ja lukija jäänyt yksin tekstin kanssa. Videoblogissa tekijä on puolestaan ilmielävänä lukemassa tekstiään ja vahvistamassa haluamiaan merkityksiä ilmeillä ja äänenpainoilla. Video on antipostmoderni yritys olla jotakin sanomisen ja sanoman lisäksi.
