Janten laki, norjaksi Janteloven, on pohjoismainen käyttäytymiskoodi jonka tarkoituksena on suitsia yksilöllisyyttä ja kunnianhimoa. Kuten kaikki epäviralliset lait, Janten laki on mahdoton kumota ja sen olemassaolo tulee ilmi vain rikkomusten yhteydessä. Sen muotoili tanskalais-norjalainen kirjailija Aksel Sandemose romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Laki sisältää kymmenen kohtaa:
1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voit opettaa meille jotain.
Sandemosen romaanin kertoja-päähenkilö viittaa vielä yhdenteentoista kohtaan, joka muodostaa Janten rikoslain: ”Älä luule, että on jotain mitä me emme jo tietäisi sinusta.” Siihen sisältyy kätketty uhkaus: jos et noudata edellä mainittuja pykäliä, meiltä löytyy kyllä keinoja palauttaa sinut ruotuun.
Vaikka Sandemose keksi Janten lain satiirisessa tarkoituksessa, jotkut poliitikot ja sosiologit ovat käyttäneet sitä vertauskuvana sille, miten Pohjoismaille ominainen sosiaalinen kontrolli on luonut vakaan yhteiskunnan ja toimivan hyvinvointivaltion. Libertaarit ovat taas tulkinneet sen kuvaukseksi pohjoismaisen sosiaalidemokratian vihamielisyydestä kaikkea yksilöllisyyttä ja oma-aloitteisuutta kohtaan. Mutta Sandemosen alkuperäinen tarkoitus oli luultavimmin pikkupaikkakuntien hengen tai yleisemmin yhteisöelämän tukahduttavien piirteiden kuvaaminen. Romaanin päähenkilö kertoo huomanneensa, että laki ei suinkaan rajoittunut Janten kylään vaan ”oli kaikkialla, se oli Kanadan preerioilla, se levittäytyi yli USA:n, se kukoisti Jevnakerissa ja rehotti Jyllannissa.”
Jotakin leimallisen pohjoismaista Janten laissa kuitenkin on. Pohjoismaisten yhteiskuntien luja konformismi paitsi pitää niitä koossa, myös tunkeutuu syvälle jäsentensä psyykeen. Se kiteytyy naljailevaksi ja nalkuttavaksi sisäiseksi ääneksi, vihamieliseksi yliminäksi, jonka alituisen läsnäolon takia suomalainenkaan ei ole koskaan aivan yksin. Jotkut tutkijat ovat yhdistäneet Jante-mentaliteetin Pohjoismaiden verraten korkeisiin itsemurhalukuihin, ja itsemurha onkin lopullinen vastaus mitätöivälle sisäiselle äänelle – osoitus, että kyllä minä sentään johonkin pystyn.
Janten laki ei varsinaisesti suuntaudu poikkeavuutta tai lahjakkuutta vastaan, sen tarkoitus on pikemminkin estää sitä toteutumasta. Kuten Erno Paasilinna totesi, Suomen pikkupaikkakunnilla kyllä arvostetaan kaunista lauluääntä, hyvää päässälaskutaitoa tai taitavaa piirtämistä. Samoin nykyään arvostetaan Idolsin tai X Factorin voittajaa, niin kauan meille on tolkutettu että luovat alat ovat kansantaloudellisesti hyödyllisiä. Mutta jos lahjakkuuteen sisältyy konfliktiaineksia, sitä ei siedetä pienissä eikä suurissa piireissä. Lahjakkuus hyväksytään varauksetta vain jos sillä on mahdollista saada titteli. Lääkäriä, insinööriä ja toimitusjohtajaa katsotaan aina ylöspäin.
Ellei lahjakkuudella ole suojanaan titteliä, hän joutuu kehittämään mutkikkaampia puolustusmekanismeja Janten lakia vastaan. Jotkut, kuten minä tai edesmennyt Jörn Donner, kehittävät raa'an, miltei patologisen ylimielisyyden, joka antaa ulospäin läpitunkemattoman vaikutelman. Se viestittää: ei kannata yrittää, tähän tyyppiin ei pure mikään. Toiset, kuten Veikko Huovinen, valitsevat haarniskakseen humoristin roolin. Kukaan ei tapa kylähullua, ja jos saa ihmiset nauramaan, he unohtavat olevansa itse pilanteon kohteena. Paavo Haavikko keräsi turvakseen mittavan omaisuuden. Pentti Linkola taas selviytyi ryhtymällä sijaiskärsijäksi. Suomalainen voi kunnioittaa jopa kunniallista ihmistä, jos tämä kärsii, ja Linkola otti kantaakseen – vieläpä korkojen kera – kaiken sen surun, jota hyvinvointi-Suomen asukki sisimmässään tuntee lapsuuden maisemien katoamisesta puupeltojen, moottoriteiden ja krääsävuorten tieltä.
On myös mahdollista kiertää lakia teeskentelemällä mukautuvansa siihen. Jos pysytään kirjallisuuden piirissä, tämän strategian valinneista tunnetuin lienee Hannu Raittila. Hän väheksyy alati itseään ja tuhahtelee neromyytille päästäkseen toisaalla kehuskelemaan, miten on jo ammoisista ajoista ollut mukana kulttuuripiireissä ja tuntee ne kuin omat taskunsa. Tällainen tekonöyryys ja kaupankäynti on vaivaannuttavin muoto siitä skitsoidista ajattelumallista, johon Janten laki itse kunkin väistämättä ajaa.
Jotkut välttävät silkkaa sinnikkyyttään musertumisen laintaulujen alle. Jos kirjailija tai kuvataiteilija tekee laajan tuotannon, hän saattaa saada osakseen arvostusta, sillä työssä on tärkeintä määrä eikä laatu. Tai sitten hän vain elää niin vanhaksi, ettei hänestä ole enää varsinaista haittaa, ja hänet saatetaan jopa palkita. Kun hän on turvallisesti kuollut, häntä voidaan muistella sanomalla ”Hän oli erikoinen ihminen” tai ”Häntä ei ymmärretty omana aikanaan”.
