Törmäsin vastikään osuvaan termiin, jota en ollut ennen kuullut: konditionaalinen pidättäytyminen. Se tarkoittaa tietyntyyppistä varmuutta omasta käyttäytymisestä tilanteessa, johon ei ole joutunut. Konditionaalinen pidättäytyminen on tyypillistä hyvin moralistisille ja idealistisille yksilöille, joiden mielestä tietyt teot ja tekemättä jättämiset ovat yksiselitteisen tuomittavia olosuhteista riippumatta. He ovat siten moraalisesti värisokeita, etteivät erota minkäänlaisia harmaita alueita, ja heiltä näyttää myös puuttuvan jonkinlainen syvempi kuvittelu- ja samaistumiskyky.
Tällaisia ihmisiä löytyy kaikilta poliittisilta ja aatteellisilta sektoreilta. Olen tavannut tiukan pasifistin, joka väitti pidättäytyvänsä väkivallasta siinäkin tapauksessa, että joku yrittäisi raiskata hänen tyttöystävänsä. Ultravapaan kapitalismin jyrkkä kannattaja saattaa puolestaan sanoa, että kannattaisi ilmaisen terveydenhuollon lakkauttamista silloinkin, jos hän itse tarvitsisi sydänleikkausta, johon hänellä ei olisi varaa.
Kuvaamani kaltaiset luonteet ovat pelottavia, kuten idealistit aina. Eniten pelkään sellaista ihmistä, joka luottaa vakaasti omaan rationaalisuuteensa ja uskoo käyttäytyvänsä joka tilanteessa samalla tavoin. Häneltä voi odottaa mitä tahansa.
Nykyeurooppalaisella on usein tapana pohtia, miten olisi toiminut natsi-Saksassa. Aihetta sivusi tänään Tommi Melender blogikirjoituksessaan. Luettuani kirjahyllyllisen kolmatta valtakuntaa käsittelevää tieto- ja kaunokirjallisuutta voin omasta puolestani vastata, etten tiedä. Sikäli kuin itseäni tunnen, olisin saattanut olla intomielinen natsi tai intomielinen antinatsi. Äärimmäisyydet vetävät minua puoleensa, joten on viime kädessä sattumankauppaa, olisinko ollut kaasukammioon marssivien vai heidän viimeistä matkaansa vartioivien joukossa. Nykyisen minäni mielestä uljainta olisi ollut kuulua Hitlerin murhayritykseen osallistuneihin konservatiivisiin upseereihin, jotka vastustivat natsien kansanmurhapolitiikkaa mutta halusivat jatkaa saksalaisen Völkisch-nationalismin perinteitä. Mutta tämä on silkkaa jälkiviisautta.
Jonathan Littellin Hyväntahtoiset -romaanin päähenkilö, entinen SS-upseeri Maximillian Aue, on oikeastaan sanonut jo kaiken konditionaalisesta pidättäytymisestä, ja hänen sanoihinsa tämäkin kirjoitus on hyvä päättää:
Ette voi koskaan sanoa: En tapa koskaan - se on mahdotonta, voitte korkeintaan sanoa: Toivon etten tapa koskaan. Niin minäkin toivoin, halusin elää hyvän ja hyödyllisen elämän, olla ihminen toisten joukossa, muiden kanssa tasa-arvoinen, halusin kantaa korteni yhteiseen kekoon. Mutta toiveeni eivät toteutuneet, ja vilpittömyyttäni käytettiin hyväksi työssä, joka osoittautui pahaksi ja sairaaksi, ja ylitin pimeän rajat, ja kaikki se paha tuli minun elämääni, eikä mikään voi sitä koskaan korjata. Sanoistakaan ei ole hyötyä, ne katoavat kuin vesi hiekkaan, ja se hiekka täyttää suuni. Elän, teen sen mikä on mahdollista, ja sama koskee kaikkia, olen ihminen siinä missä muutkin, olen ihminen kuten tekin. Sanon, että olen kuten te!
