Nykyään akateemisissa ja jopa useissa lehtiteksteissä kulttuuri ja sivistys on tapana laittaa lainausmerkkeihin. Sillä kai korostetaan sen ajatuksen naurettavuutta, että jokin voisi olla korkeampaa sivistystä tai laadukkaampaa kulttuuria kuin jokin muu. Korkean ja matalan raja on lakannut olemasta – matalan hyväksi. On aivan korrektia sanoa, että Nightwish on merkittävämpi musiikki-ilmiö kuin koko suomalainen oopperataide, mutta suvaitsematonta elitismiä on väittää, että Thomas Mannin teokset ovat Harry Pottereita laadukkaampaa kirjallisuutta.
Kaikki matalana yleisesti pidetty kelpaa etenkin kulttuuriväelle. Vuonna 1974 Norman Mailer ylisti graffiteja kirjassaan The Faith in Graffiti ja nosti New Yorkin tagit Giotton teosten rinnalle. Töhryjen ylistämisen kunniakasta perinnettä ovat Suomessa jatkaneet mm. vasemmistopoliitikko Paavo Arhinmäki ja taiteilija Teemu Mäki. Voima -lehdessä (10/2008) ilmestyneessä kolumnissaan ”Graffitin politiikka” jälkimmäinen mäki kirjoittaa:
Graffititaide on eräs kriittisen taiteen muoto. Jotkut graffitit ovat kuvinakin oivaltavia, radikaaleja ja hauskoja, mutta lähes kaikki graffitit ovat poliittisesti haastavia vertauskuvallisina tekoina – myös ne graffitit, jotka kuvina ovat harmitonta hömppää, katu-uskottaviksi naamioitu versio äärikaupallisen kulttuurin ja mainonnan kuvastosta – sillä graffiti on aina yhteiskunnallinen kannanotto, jos se on maalattu laittomaan paikkaan.
Pelkkä lainvastaisuus siis riittää tekemään teosta ”poliittisesti haastavan”. Koska Mäki ilmaisee asiansa selkeästi ja suoraan, minun täytynee uskoa, että hän todella pitää jokaista sähkökaappiin, punatiiliseinään tai maalaamattomaan betonipintaan suihkemaalilla töherrettyä väkkyrää kriittisenä taiteena. Ne ovat hänestä poliittisesti haastavaa keskustelua, vaikka useimmat niistä ovat pelkkiä nuorisorikollisten reviirimerkkejä tai väärin kirjoitettuja kirosanoja.
Sitä, miltä kriittisten katutaiteilijoiden haltuunottama kaupunkitila useimmissa tapauksissa näyttää, voi tarkastella vaikkapa tästä linkistä löytyvästä hirtehishumoristisesta kuvasarjasta.
Jos Mäki ja hänen kaltaisensa pitävät Korson ja Koivukylän kaltaisia täyteen töhrittyjä kaupunginosia ”kaupunkitilan haltuunoton” tai ”luovan kaupunkitilan” malliesimerkkeinä, he voivat onnitella itseään siitä, että ovat päässeet lähemmäs utopiaansa. Sääli vain, että virkavalta yrittää pilata kaiken Stop töhryille -kampanjoillaan, jotka ovat Mäen kolumnin mukaan ”pääoman puolesta ihmisiä vastaan”. Ihmisiksi hän ei ilmeisesti laske niitä mainitsemieni kaupunkialueiden aikuisia asukkaita, jotka joutuvat elämään katutaiteilijoiden koristelemassa ympäristössä ja joilla saattaa olla toisenlainen näkemys poliisin graffitinvastaisista toimista.
Toisaalta totta on myös, että vandalismia on harjoitettu myös paljon laajemmassa, virallisessa mittakaavassa, ja töhertäjien virallista kunnioitusta nauttimaton vandalismi on tämän suoraa seurausta. Suomensin ensi viikolla ilmestyvään Kerberokseen Theodore Dalrymplen esseen "Architect as a totalitarian", joka kertoo Le Corbusierin arkkitehtuurin tuhoisasta vaikutuksesta Euroopan ja muunkin maailman kaupunkikuvaan. Siinä lääkäri-kirjailija toteaa, että kun corbusiaanisten betonikuutioiden lähellä on laadukasta arkkitehtuuria, töhrijät jättävät sen yleensä rauhaan ja keskittyvät maalaamattomiin betonipintoihin.
Kuin vaistonvaraisesti nämä kouluttamattomat slummien asukit ovat ymmärtäneet virheettömästi sen, minkä ymmärtämisen välttämiseksi niin monet arkkitehdit ovat kuluttaneet valtavia älyllisiä voimavaroja: että Le Corbusier oli ihmiskunnan vihollinen.
Mitä tästä voi päätellä? Sen, että rumuus vetää puoleensa rumuutta ja vandalismi synnyttää lisää vandalismia. Le Corbusierin tuhovimma hakee vertaistaan jopa destruktiivisella 1900-luvulla. Hän suunnitteli repivänsä maan tasalle ja uudelleenrakentavansa mm. Pariisin, Moskovan, Barcelonan, Algerin ja Buenos Airesin. Hänen valtansa ei onneksi ollut yhtä suuri kuin hänen tahtonsa (ainoa hänen lopulta rakentamansa kaupunki oli Intian Chandigarh), mutta hänen opetuslapsensa valitettavasti jatkoivat siitä, mihin mestari jäi. Jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta, moderneja arkkitehteja vastaan järjestettäisiin Nürnberg-tyyppinen oikeudenkäynti, jossa arvioitaisiin juurta jaksain heidän vastuunsa mielenhäiriöiden, itsemurhien ja ilkivallan räjähdysmäisestä kasvusta.
Ironisinta on, että Le Corbusierin ja hänen seuraajiensa keinoja - täydellistä purkamista ja uudelleen rakentamista - pitäisi käyttää juuri heidän omiin luomuksiinsa. En ole kerta kaikkiaan keksinyt keinoa, miten niistä voisi parantelemalla saada esteettisiä. Modernistiset kolossit eivät sovi yhteen minkään muun kuin itsensä kanssa.
