(Kirja-arvostelu, julkaistu Kerberoksen numerossa 3/2013)
Metsästyksen kadottua elinkeinona ja vähennyttyä harrastuksena se on saanut synkän ja barbaarisen leiman. Moni kaupunkilainen, joka syö nikottelematta tehotuotetun kyljyksensä, kavahtaa ajatusta vapaana eläneen eläimen surmaamisesta kiväärin tai haulikon laukauksella. Viimeistään ajatus lämminverisen eläimen suolistamisesta ja nylkemisestä aiheuttaa inhon väristyksiä. Sellaiset asiat kuuluvat tehokkaan ja hygieenisen teurastamon seinien sisälle, jonne yleisön ei kuulukaan nähdä. Vähintäänkin metsästys nähdään vähän tunkkaisena puuhana, joka sopii keskustalaiselle maalaisisännälle muttei sivistyneelle ihmiselle.
Nykylukijasta voikin tuntua oudolta, että joku ottaa asiakseen lähestyä metsästystä filosofisesti. Näin on kuitenkin tehnyt merkittävin 1900-luvun espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset (1883-1955). Ortegaa on pidetty niin eksistentialistina, fenomenologina kuin pragmatistinakin, ja maailmanmaineeseen hänet nostivat sellaiset suomeksikin käännetyt teokset kuten Taiteen irtautuminen inhimillisestä (1925), Massojen kapina (1930) ja Historian kriiseistä (1942). Vuonna 1942 Ortega kirjoitti laajan esipuheen ystävänsä kreivi Eduardo Yebesin kirjaan Veinte Años de Caza Mayor ("Kaksikymmentä vuotta suurriistanmetsästäjänä"). Esipuhe julkaistiin muutaman vuoden kuluttua itsenäisenä teoksena ja on sittemmin käännetty lukuisille kielille. Viimeksi se ilmestyi englanniksi nimellä Meditations on Hunting.
Ortegan filosofian keskeinen teema on ihmisen dynaaminen suhde ympäristöönsä. Elämä on vuorovaikutusta ihmisen ja ympäröivän maailman välillä, ja tähän ympäröivään maailmaan kuuluvat myös ihmisen emotionaaliset ja älylliset vastaukset hänen kohtaamiinsa ongelmiin. Yo soy yo y mi circunstancia, Ortega kirjoitti, "minä olen minä ja ympäristöni".
Tämän perusteella on ymmärrettävää, että metsästys kiehtoi Ortegaa niin harrastuksena kuin ilmiönä. Tutkielmassaan hän tarkastelee metsästystä toimintana: mitä se vaatii ihmisyksilöltä ja mitä se merkitsee hänelle hänen elämänpiirissään. Historia kuuluu olennaisesti Ortegan näkökulmaan. Ymmärtääkseen, mitä metsästys merkitsee modernille ihmiselle, on ymmärrettävä mitä se on merkinnyt hänen edeltäjilleen historian eri vaiheissa.
Mutta aluksi on määriteltävä, mitä metsästys on. Metsästys samaistetaan usein luonnonvaraisten eläinten tappamiseen, mutta tämä on virhepäätelmä. Hyönteisten myrkyttäminen tai hiirien loukuttaminen ei ole metsästystä. Metsästyksessä on Ortegan mukaan kyse toiminnasta, jossa ravintoketjussa ylempi eläin yrittää surmata alemman, muttei välttämättä onnistu. Määritelmän mukaan metsästystä harjoittavat niin ihminen kuin muutkin lihaa syövät eläinlajit, vaikka jälkimmäisten kohdalla puhutaankin suomen kielessä yleensä saalistuksesta. Olennaista on, että metsästäjällä on saaliiseen nähden etulyöntiasema, muttei absoluuttista sellaista. Saalis voi selviytyä pysymällä loitolla, pakenemalla tai piiloutumalla.
Metsästyksen lopputulos ei ole koskaan ennaltamäärätty, ja tämä pätee kaiken tyyppisen ja kokoisen riistan metsästykseen. Sepelkyyhkyä, jota itse metsästän alkusyksystä, voisi urbaanin lähisukulaisensa kesykyyhkyn eli pulun perusteella pitää älynlahjoiltaan vähäisenä ja helppona saaliina, mutta todellisuudessa sen metsästys on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Nopeasti ja ketterästi lentävää sepelkyyhkyä on lähestulkoon mahdoton ampua lennosta, ja tarkkanäköisenä se huomaa heti huonosti kätkeytyneen metsästäjän. Saalista saadakseen on käytettävä oikealla tavalla aseteltuja houkutuskuvia, naamioitava itsensä ja passipaikkansa huolellisesti, otettava huomioon auringon sijainti, tuulen suunta ja parven lentoreitit, ja ennen kaikkea maltettava odottaa tuntikausia paikallaan lintujen laskeutumista. Eikä jahti välttämättä silloinkaan tuota tulosta.
Lopputuloksen ennalta-arvaamattomuus on osa metsästyksen tuottamaa iloa, ja ilon takia metsästys on säilynyt harrastuksena sen jälkeen kun se lakkasi olemasta ravinnonsaannin kannalta välttämätöntä. Niin aristokraatit kuin rahvas ovat aina halunneet metsästää, vaikka aristokraateilla onkin ollut siihen huomattavasti enemmän aikaa. Metsästyksen suosion takia on myös säädetty sitä rajoittavia lakeja: suurriistan metsästys oli ennen aatelin etuoikeus, sillä jos se olisi sallittu kaikille, kenelläkään ei olisi pian ollut enää metsästettävää. Yksi Ranskan vallankumouksen käynnistymiseen vaikuttaneista tekijöistä olivat liian ankarina pidetyt metsästyssäädökset, ja jokaisen kapinan ja vallankumouksen aikana alhaiso on ensi töikseen rynnännyt ylhäisön maille metsästämään.
Ortegan mukaan etuoikeuden käsite liittyy kaikkeen metsästykseen, ei pelkästään ylemmille yhteiskunnan kerroksille varattuun. Metsästyksen säätely ei suinkaan päättynyt tiukan luokkajaon murtumiseen. Tämän hetken Suomessa metsästää saavat ne, jotka ovat suorittaneet metsästäjäntutkinnon ja joilla on oikeus tai lupa metsästää jollakin maa-alueella. Tämän etuoikeuden voi myös menettää rikkomalla jotakin lukemattomista muista metsästystä koskevista laeista. Käytännössä vain valtion omistamilla mailla voi metsästää kuulumatta johonkin metsästysseuraan, joilla on omat kirjoitetut ja kirjoittamattomat sääntönsä siitä, missä ja millä tavoin metsästystä sopii harjoittaa.
Lait, säännöt ja tavat suojelevat riistaeläinkantoja, mutta pyrkivät myös varmistamaan, ettei metsästys ole liian helppoa silloinkaan kun käytössä on huippuluokan teknisiä välineitä. Varsinkin Suomen lainsäädäntö on pyrkinyt kitkemään liian helpot metsästystavat kieltämällä muun muassa saaliin ampumisen ajoneuvosta ja valonheitinten käytön metsästyksessä. Perinteiset metsästäjien herrasmieskoodit ovat vielä yksityiskohtaisempia puuttuessaan esimerkiksi siihen, kuinka pian koiran ajamaa jänistä on soveliasta ampua ajon alettua.
Ortega korostaa, että metsästys ei ole passiivista nautintoa, tarpeen tyydytystä. Sen tuottama ilo perustuu vapaaehtoiseen alistumiseen rasituksille ja rajoituksille: "Hyvän metsästäjän tapa metsästää on kovaa työtä, joka vaatii paljon: hänen on pidettävä itsensä kunnossa, kestettävä äärimmäistä uupumusta, hyväksyttävä vaara. Se sisältää kokonaisen ja arvokkaan eettisen koodin: metsästäjä, joka hyväksyy urheilijamaisen etiikan noudattaa sääntöjään täydessä yksinäisyydessäkin, kun paikalla ei ole muuta yleisöä eikä todistajia kuin vuorten terävät huiput, vaeltava pilvi, tuima tammi, värisevä kataja ja ohikulkeva eläin."
Ortegan sanat ymmärtää, jos on joskus palannut tuntikausien metsästysretkeltä ilman saalista, kylmissään ja kolottavin jäsenin mutta iloisin mielin. On selvää, ettei tällainen asenne sovellu kaikille eikä ole kaikkien tavoitettavissa. Metsästys on Ortegan tarkoittamassa muodossa etuoikeus niille, jotka kykenevät osoittamaan kurinalaisuutta, kestävyyttä ja rohkeutta. On tietenkin oma kysymyksensä, kuinka moni metsästäjä käytännössä täyttää nämä vaatimukset tai kuinka moni edes pyrkii täyttämään niitä. Metsästys on myös alkanut valitettavan paljon muistuttaa välineurheilua, jossa tärkeintä ovat uudenaikaisimmat varusteet ja mittavat saaliit. Mutta metsästäjän eettisen koodin silkka olemassaolo on perin vierasta demokraattiselle ja helppoutta korostavalle aikakaudellemme. Kenties metsästystä ei kavahdetakaan sen "julmuuden", vaan sen sisäänrakennetun hierarkkisuuden, traditionaalisuuden ja elitismin takia.
Metsästyksen eettiset koodit ovat myös kehittyneet ajan myötä. Käpälälaudat, paalusakset ja muut erityisen tuskalliset pyyntivälineet on kielletty, harvinaisia lajeja on rauhoitettu, riistaeläinkantojen kokoa seurataan ja ylläpidetään. Kuitenkin metsästäjän muodollinen tavoite on edelleen saaliseläimen surmaaminen, vaikka varsinainen metsästys muodostuukin kaikesta, mitä tehdään ennen tätä huipentumaa. Ortegan mielestä näin pitää ollakin, sillä vasta saaliin kuolema tekee metsästysprosessista todellisen. Hän tuomitsee omana aikanaan harrastetun aseettoman ja riistaeläimen valokuvaamiseen tähtäävän ”metsästyksen” naurettavana manierismina. Kuitenkaan hän ei kiistä tappamiseen liittyvää moraalista ongelmaa. ”Jokainen hyvä metsästäjä tuntee omantuntonsa syvyyksissä levottomuutta ajatellessaan kuolemaa, jonka hän aikoo aiheuttaa lumoavalle eläimelle.” Metsästäjä ei koskaan voi olla varma, tekeekö hän oikein. Näin siksi, että eläin pysyy ihmiselle ikuisena arvoituksena: emme tiedä mikä se oikeastaan on ja miten se kohtaa kuoleman. Vain kaiken tappamisen tuomitsevat moralistit ja eläimiä koneina pitävät kartesiolaiset luulevat ratkaisseensa tämän arvoituksen.
Paradoksaalista kyllä, juuri metsästäjä onnistuu väliaikaisesti ylittämään tämän eksistentiaalisen kuilun ihmisen ja eläimen välillä. Jäljittäessään, väijyessään tai tähdätessään saalistaan metsästäjä näkee maailman saaliinsa tavoin. Luonnossa elävä eläin on alituisesti varuillaan, ja saadakseen sen saaliiksi on saavutettava sama valppaustila, so. tunnettava ja ajateltava kuin eläin luopumatta kuitenkaan omasta näkökulmastaan. Kyseessä on lähes mystinen yhteys, jossa metsästäjä ”tuntee olevansa maan välityksellä sidoksissa jahtaamaansa eläimeen, olipa se näkyvissä, piilossa tai poissa.” Tämän lienevät ymmärtäneet parhaiten esihistorialliset metsästäjät, jotka verhosivat itsensä peurannahoilla päästäkseen lähelle saalistaan.
Näin päästäänkin siihen, mitä metsästys Ortegan mielestä pohjimmiltaan on. Ihminen on paennut luonnosta historiaan, hänen olemassaolostaan ja toiminnastaan on tullut ajan myötä yhä rajatumpaa, yhä erikoistuneempaa. Metsästys, ihmisen varhaisin toimenkuva, tarjoaa historiassa elävälle sivilisaatioihmiselle mahdollisuuden paeta reppuineen, koirineen ja kivääreineen muutamaksi tunniksi tai päiväksi historian ulkopuolelle. Se avaa mahdollisuuden palata ihmisyyden alkumuotoon, josta itse historia on saanut alkunsa. Tämä atavistinen halu kuuluu todennäköisesti ihmisen pysyviin ominaisuuksiin, vaikka modernissa maailmassa sen tyydyttäminen vaatii päivä päivältä suurempia ponnistuksia.
José Ortega y Gasset: Meditations on Hunting (English translation by Howard B. Wescott, Wilderness Adventures Press 2007)
