Kuluneen viikon puhutuin verkkokirjoitus lienee Aalto-yliopiston kampuksella työskentelevän Lotta Aarikan "Miten Otaniemi teki ihmisestä feministin". Otaniemen teekkareiden miespuolisia salaseuroja käsittelevä kirjoitus synnytti niin suuren mielenkiinnon, että Aarikan kotisivut kaatuivat kävijämäärän alla. Tänään Nyt-liite julkaisi Aarikan haastattelun otsikolla "Naisilta kielletty: teekkarimiesten kerhot kukoistavat, ja tämä nainen vaatii muutosta".
Jos Aarikan kirjoituksessaan esittämillä näkemyksillä on todellisuuspohjaa, on syytä olla toiveikas. Suomessa on edelleen miesten veljeskuntia omine tiloineen ja niiden synnyttämää elävää kulttuuria. Eikä pelkästään yläluokkaisten vaan tavallisten miesten, tässä tapauksessa teknisten alojen opiskelijoiden parissa. Aarikka kertoo, että TKK:lla on kaksi vain miehiä jäsenikseen ottavaa seuraa, Sitsimiesliitto ja Luolamiehet, joiden hallussa ovat myös tunnetut teekkarilehdet, Äpy ja Julkku. Myöskään Vapaateekkarit-järjestössä ei hänen mukaansa ole koko sen historian aikana ollut naisjäseniä.
Teekkarit ovat siis säilyttäneet akateemisten mieskerhojen tradition, josta ei omana opiskeluaikanani ollut tietoakaan ainakaan humanistisessa tiedekunnassa. Tämä perinne on historian saatossa saanut kunniakkaita ja vaikutusvaltaisia muotoja, joista maineikkain lienee Akateeminen Karjala-seura, joka vaikutti 1920-30-lukujen aatteelliseen ilmapiiriin luultavasti enemmän kuin mikään yliopistomaailman yhteenliittymä.
On selvää, että feministit näkevät tällaiset ryhmät uhkana. Ne ovat miespuolisia, valtaosin valkoisia ja hierarkkisia. Kun yhdistelmään lisätään mielikuvia eitismistä ja vallasta, tuloksena on täydellinen feministinen karikatyyri "patriarkaalisesta" järjestelmästä. Yhdysvalloissa yliopistojen veljeskunnat ovat jo pitkään olleet naisasiaväen hampaissa. Joidenkin yliopistokampuksilla sattuneiden epäiltyjen raiskausten jälkeen niitä on yritetty leimata "raiskauskulttuurin" tyyssijoiksi, joissa yhdessä juopottelu ja testosteronin läpitunkema iloittelu synnyttää naisvihamielistä ilmapiiriä. Muistettakoon, että itsensä kaatokänniin juominen ja seksuaalisesti provokatiivinen käytös on naisten tapauksessa vapauttavaa ja voimaannuttavaa, mutta miesten harrastamana se on uhka johon on syytä puuttua.
Tätä amerikkalaistyylistä henkeä Aarikka on nyt tuomassa Suomeen. Hän ei tosin puhu "raiskauskulttuurista", mutta kuten hän haastattelussa toteaa, herrakerhot ovat vahingollisia kaikille:
Sitä on vaikea selittää, miten orgaanisesti salakerhot liittyvät tähän kulttuuriin, joka on tosi maskuliininen. Siihen kuuluu kaikkien tuntema talkoo- ja jäynäosasto ja se vähän rasvainen kieli poskessa –huumori. Fuksit otetaan heti alusta asti mukaan. (...) Niiden kautta miehet oppivat etsimään lahjakkuuksia vain toisista miehistä, näkemään tekemisen meininkiä ja hyvää jätkyyttä vain sen maskuliinisen olemisen kautta.
Aarikan esittämä ratkaisu on miesten keskinäisen sosiaalisuuden ja miesten omien tilojen rikkominen. Hän usuttaa naisia "kääntämään pahimpien jäärien päät" ja vaatimaan "tasavertaista paikkaa teekkariyhteisössä". Toisin sanoen tunkea väkisin kaikille niille alueille, joissa miehet vielä saavat olla keskenään ja omilla ehdoillaan, ja tuoda sinne omat standardinsa.
Kaikki tietävät, miten miesporukan ilmapiiri muuttuu kun seuraan liittyy naisia. Miehet alkavat automaattisesti sensuroida puheitaan, rasvaiset vitsit ja kädenvääntökilpailut lakkaavat kuin katkaisijasta kääntäen. Lisäksi miehet menettävät vapauden puhua avoimesti naissuhteistaan ja naisista yleensä. Jos itse puhuisin naisista naisten läsnäollessa samaan tapaan kuin tuttujen miesten seurassa, joku naistutkimusta lukemalla itsensä aivopessyt alkaisi välittömästi raivota "esineellistämisestä" ja sen sellaisesta. Vähintäänkin vaivautunut ilmapiiri olisi käsinkosketeltava. Mies tarvitsee tilan, jossa voi sanoa naisista mitä haluaa, rumastikin. Ja kaikin mokomin suon naisille täyden rauhan puhua keskenään kuukautisistaan ja valittaa miesten kelvottomuutta. Tietenkin on myös naisia, jotka viihtyvät miesseurueissa niiden sosiaalisen rentouden takia ja pitävät miesten keskustelutyyliä viihdyttävänä, mutta he ovat aina eräänlaisia "ulkojäseniä", jotka mukautuvat seurusteluun miesten ehdoilla. Ja hekin varmasti turhautuisivat ennen pitkää, jos joutuisivat olemaan vailla oman sukupuolensa keskinäistä seuranpitoa ja sosiaalisia verkostoja.
Miesten ja naisten sosiaaliset ja psykologiset tarpeet eroavat toisistaan enemmän tai vähemmän. Niinpä heillä on tarve ajoittain vetäytyä oman sukupuolensa edustajien seuraan ja liittoutua näiden kanssa. On selvää, että tällaiset liittoutumat myös poikivat käytännön keskinäistä avunantoa: kaveripiirin jäsentä voidaan auttaa taloudellisesti, hänelle voidaan järjestää työpaikka ja niin edelleen. Yhteiskunta, joka ei tällaista "sukupuolista nepotismia" hyväksy, on väistämättä tyrannia, jossa julkisen vallan on oikeaoppisuutta varjellakseen tungettava lonkeronsa joka kolkkaan.
Aarikan kirjoitus todistaa hienosti feminismin totalitaarisen pohjavireen. Lain takaama vapaa yhdistymisoikeus, johon kuuluu myös oikeus määritellä jäsenkriteerit haluamallaan tavalla, ei käy feministeille jos se tuottaa heille epämieluisia tuloksia. Kun he eivät suoraan kehtaa vaatia yhdistymisvapauden rajoittamista, he käyttävät julkista painostusta tukenaan myötämielinen valtamedia, joka esittää heidät ihmisoikeustaistelijoina. Teekkarimiesten järjestöissä ei edes ole kyse poliittisesti tai taloudellisesti vaikutusvaltaisista herrakerhoista, vaan aivan tavallisista opiskelijaporukoista, joiden syvin sisältö on hauskanpito ja yhteinen puuhastelu lehtien ja tapahtumien parissa. Mutta feministien näkökulmasta nekin levittävät väärää tietoisuutta, eivätkä he lepää ennen kuin heidät on päästetty valvomaan kaikkea mahdollista miesten yhdessäoloa.
Toinen todistettu seikka on se, että feminismi on sosiaalisesti loismainen toimintatapa. Itsenäisen ja omaehtoisen toiminnan sijasta feministit änkeävät miesten yhteisöihin ja muovaavat niitä haluamansa kaltaisiksi. Mikseivät ne teekkarinaiset, joita herrakerhot ärsyttävät, perusta omia kerhojaan tai sukupuolineutraaleja kerhoja? Ainoa keksimäni selitys on, että he eivät osaa - mitään ulkoisia esteitä heillä ei ole. Eivätkä he ilmeisesti edes halua: tärkeämpää näyttää olevan miesten syyttely ja heidän verkostojensa murentaminen. Pintaa raaputtamalla itsenäisestä ja ärhäkästä naisaktivistista paljastuu alemmuudentuntoinen kiukuttelija, jota kalvaa epäilys, etteivät naiset olekaan yhtä kyvykkäitä kuin miehet. Lotta Aarikan mielestä on vääryys, että mieskerhot eivät ota häntä jäsenekseen, koska hän on omasta mielestään maailman hauskin ihminen joka ansaitsee päästä kaikkialle.
Entäpä jos itse vaatisin pääsyä Vihreisiin Naisiin, antipatriarkaalisiin wiccamenoihin, ekofeministien kokouksiin tai Sylvia Plath -lukupiireihin? Ja niihin päästessäni vaatisin muita keskustelemaan kanssani aseista, pihvin sopivasta paistamisasteesta ja vapaapainista? Entä jos menisin muina miehinä naisten kuntosalille tai uimahallin naisten saunaan? Ei hätää, en tunne tarvetta moiseen. Naiset voivat aivan hyvin pitää nämä tilat itsellään, kunhan saan itsekin pitää omani.
Yhdestä asiasta olen Aarikan kanssa ehdottomasti samaa mieltä: suurin ongelma on se, että mieskerhot ja "miesnormatiivinen kulttuuri" Otaniemessä ovat tabu. Teknisten alojen miesopiskelijoiden pitäisi ylpeästi ja avoimesti puolustaa oikeuttaan omaehtoiseen järjestäytymiseen ja keskinäiseen yhdessäoloon. Aarikan blogikirjoitus sisältää huolestuttavia havaintoja heidän henkensä heikentymisestä:
Lopulta yksikään keskustelukumppanini ei ole pystynyt katsomaan minua silmiin ja sanomaan, että naisten kategorinen ulossulkeminen olisi oikein. Toiminnan epäoikeudenmukaisuus myönnetään, mutta toiminnan muuttaminen on vaivalloista ja ikävää.
Akateemisesti koulutetut miehet ovat kaikkein herkimpiä alistumaan naisasiaväen painostukseen. Tyypillinen humanistimies on jo kauan sitten lannistettu psykoanalyysillä, queer-teorialla, "Sukupuoli ja kirjallisuus" -luentosarjoilla, dekonstruktiolla ja muulla ideologisella rumputulella. Luonnotieteiden miesopiskelijaa uhkaa sama kohtalo, ellei hän tietoisesti sano selvää mutta rauhallista eitä kaikille, jotka haluavat kaventaa hänen liikkumavaraansa.
Lyhyesti sanottuna: pitäkää pintanne, teekkariveljeskuntien jäsenet! Teidän puolellanne ovat Suomen kaikki kuohitsemattomat miehet.
