Elämäni likasankona

Joitakin vuosia takaperin eräs kollega sanoi jossakin paneelikeskustelussa, että ”Timo Hännikäisen maailmankuva muistuttaa likasankoa.” En tiedä, tarkensiko hän heittoaan mitenkään, mutta selitykseksi hän olisi pyydettäessä epäilemättä tarjonnut litanian termejä kuten ”rasismi”, ”fasismi”, ”seksismi”, ”ihmisviha” jne. Ylipäätään lause ilmentää punavihreän liberaalin ikuista autismia. Heikäläisten on mahdoton käsittää, että joku ei jaa heidän mielipiteitään tai arvomaailmaansa. Niinpä sellaisessa ihmisessä on oltava jotakin patologista, likaista ja kavahdettavaa.

Mutta itse vertausta miettiessäni olen tajunnut, että siinä on kuin onkin jotakin osuvaa. Minä todellakin olen jonkinlainen likasanko, tai sellainen minusta on tullut elämäni ja urani mittaan. Siis sanko, johon pehmeiden arvojen nimiin vannovat, sotaa ja riistoa vastustavat, Tahdon-profiilikuvia käyttävät, Voima-lehteä lukevat, Maailma kylässä -festivaaleilla käyvät, heikkojen puolella olevat Hyvät Ihmiset voivat kaataa vihamielisyytensä, inhonsa ja halveksuntansa. Eli juurikin ne tunteet, jotka heidän mukaansa motivoivat pahoja kaljamahaisia punaniskarasisteja. Havaintomateriaalia löytyy jo pelkästään internetin onkaloista melkoinen määrä: satojen painosivujen verran henkilöäni koskevaa pohdintaa, jonka sisältö ulottuu sukupuolielämääni koskevista spekulaatioista väkivaltafantasioihin. Minua ei kutsuta näiden ihmisten juhliin, mutta minusta puhutaan siellä. Ja niin kiivaasti he hokevatkin että minut pitäisi vain vaieta kuoliaaksi, he eivät osaa olla puhumatta minusta.

En surkuttele osaani likasankona. Astuin siihen rooliin aivan tieten tahtoen, mikä oli käsittämättömän typerästi tehty. Olisin luultavasti saanut saman statuksen pelkästään kirjoittamalla mitä asioista ajattelen, mutta sen lisäksi olen jonkinlaisen hybriksen vallassa sortunut ärsyttämään tiedostavuuteensa tukehtuvia kaikenlaisin ulkokirjallisin tempauksin. Kenties olin naiivi ja kuvittelin, että voisin jotenkin vähentää tekopyhyyttä houkuttelemalla esiin henkisten kääpiöiden omahyväisen raivon. En tajunnut, että tekopyhyys on läpitunkematonta materiaa, jonka määrä on maailmassa vakio ja jota vastaan avoimeen sotaan ryhtymällä tekee vain itsestään narrin. Tai ehkä en vain voinut hillitä katkeruuttani siitä, että olin hyvin nuorena ja hyvin typeränä uskonut (tai yrittänyt uskoa) samoihin satuihin kuin Hyvät Ihmiset: epätasa-arvoisuudet johtuvat vääränlaisista olosuhteista, ihmiset ovat jaettavissa uhreihin ja sortajiin, yhteinen ihmisyys voittaa etniset ja sukupuoliset erot, sodat johtuvat äveriäiden valtapelistä, ihmiset tulevat järkiinsä vapautuessaan vanhoista taikauskoisista käsityksistä ja niin edelleen. Huomattuani miten valheellisia, latteita, kaunaisia ja vallanhimoisia joskus arvossa pitämäni ihmiset olivat, kävin heidän kimppuunsa petetyksi tulleen rakastajan raivolla. Oli miten oli, öykkäröintini on tuonut minulle pelkkää harmia.

No, ehken nyt ole aivan rehellinen. Toki lapsellinen transgressiivinen häiriköinti on omalla tavallaan hauskaa. Minulle on tuottanut suurta hupia tervehtiä Jarkko Tonttia natsitervehdyksellä, puristaa tunnettua feministiä takapuolesta Ylioppilaslehden kekkereissä ja kirjoittaa ”hevosen kyrpä” (1) vasemmistopoliitikkojen Facebook-sivuille. Ja ovathan humalaisten päähänpistojeni nostattamat julkisen pahennuksen aallot tuottaneet kiinnostavaa dataa tietyn ihmisryhmän kollektiivisesta sielunelämästä, joten ehkeivät ne sittenkään ole olleet tyystin turhia.

Kun pohtii urbaanin punavihreän liberaalin – joka tässä on kehittämäni myyttinen vihollishahmo muttei tyystin vailla todellisuuspohjaa – sielunelämää, kannattaa muistaa mitä E. M. Cioran kirjoitti Katkeruuden syllogismeissaan:

Kaikesta siitä, mitä teologit ovat kirjoittaneet, ainoat luettavat sivut ja ainoat todet sanat on omistettu Viholliselle. Miten heidän äänensä muuttuukaan, miten heidän innostuksensa syttyykään, kun he kääntävät selkänsä Valolle askarrellakseen Pimeyden kanssa! Voisi luulla että he palaavat omaan elementtiinsä, että he löytävät uudelleen itsensä. Lopultakin he voivat vihata, heillä on lupa siihen: enää ei ole kyse ylevästä hyrinästä eikä hartaaksi tekevistä saivarteluista. Viha voi olla alhaista; siitä vapautuminen on kuitenkin vaarallisempaa kuin sen väärinkäyttö. Kirkko korkeassa viisaudessaan on säästänyt omansa sellaisilta riskeiltä; tyydyttääkseen heidän viettinsä se houkuttelee heidät Paholaista vastaan; he tarrautuvat häneen ja järsivät häntä: onneksi se on ehtymätön luu... Jos se otettaisiin heiltä pois, he sortuisivat paheeseen tai apatiaan.

Muutettavat muuttaen Cioranin mietelmä voisi kertoa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureista, amerikkalaisperäistä termiä käyttääkseni. Sekularismistaan huolimatta he ovat nykypäivän uskovaisia, uusia kirkkotätejä. Heillä on myös omat lahkolaisensa: anarkistit ja muut radikaalit aktivistit ovat eräänlaisia vasemmiston Jehovan todistajia, jotka pitävät aatteen valtavirtaa turmeltuneena ja vastustavat yhteistyötä ”systeemin” kanssa. Punavihreän kuplan sisällä uskotaan Jumalan kaltaiseen kyseenalaistamattomaan premissiin, jota kutsutaan tasa-arvoksi. Siellä uskotaan myös syntiin, jota vain kutsutaan rasismiksi, suvaitsemattomuudeksi, homofobiaksi, islamofobiaksi, transfobiaksi, milloin miksikin. Ja syntiin hairahtuneita vihataan yhtä tulisesti kuin fundamentalistisimmat uskovaiset vihaavat rienaajia ja oikeasta opista poikenneita. Heidät pitää häväistä, eristää sosiaalisesti, erottaa työpaikoistaan, vaientaa, leimata.

En moiti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureita siitä, että he ovat vihamielisiä, kaunaisia ja häijyjä. Sekään ei haittaa, että he ovat vihamielisiä, kaunaisia ja häijyjä minulle. Tiedän kyllä mitä vihaaminen on, usein se on minusta jopa hauskaa, ja olisi jokseenkin outoa juuri minulta tuomita ketään vihaamisesta. Vastenmielisiä näistä maailmanparantajista tekee se, että he ovat joko täysin tiedottomia vihastaan tai oikeuttavat sen aina jollakin jalolla syyllä. He ovat pullollaan vihaa ja luultavasti repeäisivät sen paineesta elleivät voisi välillä käydä oksentamassa sitä johonkin kaltaiseeni likasankoon.

Ja mikä tympäisevintä, he eivät koskaan suostuisi kutsumaan vihaansa vihaksi. Tasa-arvon esitaistelijat etsivät alituiseen ihmisiä – heidän tapauksessaan ”natseja”, ”naisvihaajia” ja ”rasisteja” - joita voivat katsoa alaspäin, sylkeä ja pilkata, mutta kieltäytyvät itsepintaisesti tunnustamasta tarvettaan. Joillakin heistä tämän aiheuttaa pelkuruus yhdistyneenä vinoon luonteenlaatuun, joka osaa kohottaa itseään vain käyttämällä muiden kasvoja astinlautana. Joillakin toisilla sen aiheuttaa ideologia, joka paitsi pakottaa sulkemaan silmät epämiellyttäviltä tosiasioilta, myös kieltää ilmaisemasta tunteita silloin kun ne ovat epäkorrekteja. On varmasti vaikea myöntää ylenkatsetta, kun uskoo kaikkien olevan ainutlaatuisia lumihiutaleita jotka jostain selittämättömästä syystä ovat myös tasa-arvoisia keskenään. On vaikea tunnustaa vihaavansa, kun oma ideologia väittää tarjoavansa pelkkää hyvää jokaiselle maapallon seitsemästä miljardista ihmisasukkaasta.

Mutta hyväksyttävän kohteen löytäessään punavihreät liberaalit osaavat ylenkatsoa ja vihata aivan moitteettomasti. He käyttävät ruokotonta kieltä, puhuvat ”kuvottavasta saastasta” ja ”epäihmisistä”, toivovat moraalisen tuohtumuksensa kohteelle tuskallista kuolemaa. Kultivoituneemmat heistä käyttävät mieluummin hapanta sarkasmia, josta kuitenkin tihkuu sama inho ja pillastuneen hyvinvointikapinallisen sadistinen hekuma. Koska heidän maailmankuvansa ei kaikista heidän vakuutteluistaan huolimatta ole johdonmukainen, vaan kyseenalaistamattomille ja usein keskenään ristiriitaisille uskonkappaleille perustuva, he eivät myöskään näe tällaisen käytöksen ja humanistisen arvomaailmansa välillä mitään kognitiivista dissonanssia. Eikä tämä ole erityisen ihmeellistä, sillä enemmistö ihmisistä ei koskaan välitä käsitteiden sisällöstä: kuullessaan taikasanat ”tasa-arvo” ja ”ihmisoikeudet” he ovat valmiita vaikka kiduttamaan ja joukkomurhaamaan.

Viime juhannuksena tarjosin maailmanparantajille erinomaisen tilaisuuden vihata sydämensä kyllyydestä. Kuten kaikki edesottamuksiani seuraavat varmasti tietävät, intouduin pikkutunneilla syvässä humalatilassa erinäisten yksityishenkilöiden ja organisaatioiden Facebook-seinille kommentteja, joita Pekka Siitoin -vainaa olisi nimittänyt rivologisiksi. Vaikea sanoa mitä päässäni tuolloin liikkui, todennäköisesti halusin vain sikailla sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka olivat kuluneen vuoden aikana heittäneet lokaa päälleni sosiaalisessa mediassa. Tiesin heidän joka tapauksessa pitävän minua vastenmielisenä tyyppinä, joten päätin antaa heille vastenmielisyyttä koko rahan edestä. Touhu oli riistäytynyt käsistä ja olin sitten mellastanut hyvin sattumanvaraisesti, sellaistenkin tahojen seinillä joilla ei ollut mitään suoraa osuutta ympärilleni kehkeytyneisiin kohuihin. Jälkikäteen en muistanut tapahtuneesta mitään, vyyhti alkoi purkautua vasta seuraavana päivänä kun ystäväni viestitti minulle, että olen todennäköisesti sosiaalisen median vihatuin henkilö.

Kaikki olisi luultavasti kuitattu minulle tyypillisenä humalakäyttäytymisenä, ellen olisi sattunut kirjoittamaan törkeyksiä myös raiskausten uhreille vertaistukea tarjoavan Naisten linja -järjestön seinälle. Kun minulle kerrottiin jälkeenpäin asiasta, en edes tiennyt mikä tuo järjestö oli ja mitä sen toiminta piti sisällään. Olin luultavasti päätynyt sen sivulle sattumalta jonkin linkin kautta, luullut sitä joksikin yleiseksi feministiseksi keskustelufoorumiksi ja kirjoittanut sitten mitä siinä tilassa mieleeni tuli. Tunnen itse seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita naisia, enkä tunne tarvetta loukata sellaista kokeneita. Tästä syystä päädyin paria päivää myöhemmin esittämään anteeksipyynnön järjestölle, vaikken julkisia katumuksenosoituksia sinänsä kannatakaan. Mutta olennainen raja oli jo ylitetty, eikä sellaista voi korjata jälkikäteen, minkä toki tiesinkin.

Niin sanotun some-julkisuuden mekanismeihin kuuluu, että kun joku tekee töppäyksen, nilviäiset ryömivät koloistaan valmiina heittämään ensimmäisen kiven. Internetkansan moraalisen raivon jano, keskinkertaisuuksien ehtymätön kostonhimo lahjakkaita kohtaan, on niin suuri että jo hyvinkin viattomat kommentit pyritään tulkitsemaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Niinpä harjoittamani avoin törkeys oli kuin taivaan lahja näille moderneille puritaaneille: heillä oli vihdoinkin oikea syy loukkaantua, heidän viheliäiselle elämälleen oli löytynyt tarkoitus. Virtuaalisesta lynkkaussakista nousi esiin moniakin erityisen analyysin ansaitsevia kommentaattoreita, mutta otan tässä vain pari valaisevaa esimerkkiä.

Yksi ensimmäisistä, jotka saapuivat riekkumaan Facebookin kirjailijasivuni keskusteluketjuihin, oli vasemmistolainen toimittaja Ville Ropponen. Hän oli epäilemättä odottanut tilaisuutta kieli pitkällä, koska jo paria viikkoa ennen skandaalia hän oli lähetellyt minulle natsiaiheisia pornovideolinkkejä sisältäviä yksityisviestejä ja kirjoittanut niiden oheen, ettei minulla ole mitään syytä valittaa vasemmistoaktivistien minuun kohdistuneesta painostuksesta, koska itse ”painostan” maahanmuuttajia ja muita ihmisryhmiä kaiken aikaa.

Ropponen on tyypillinen kulttuurimaailman pyrkyri, jonka ilmeisen kirjallisen lahjattomuuden korvaa hänen kykynsä luoda suhteita. Hän mielistelee niitä joista uskoo hyötyvänsä ja tuomitsee äänekkäästi ne jotka ovat joutuneet epäsuosioon. Siten hän toimi myös minun suhteeni: esimerkiksi Sarastus-lehden alkuaikoina hänkin tarjosi sinne juttuideoita kunnes ilmeisesti tajusi etten ollut niistä erityisen innoissani. Hänen kaltaisensa tuulenhaistelijat selviäisivät loistavasti missä tahansa totalitaarisessa järjestelmässä. Ja jos kuulemillani tarinoilla Ropposen humalatoilailuista ja naisten kohtelusta niiden yhteydessä on mitään todellisuuspohjaa, hän kuuluu viimeisiin ihmisiin joilla on varaa moralisoida minun toimintaani.

Vähän myöhemmin sosiaalisessa mediassa avautui Tampereen yliopiston sotahistorian tutkija Jussi Jalonen. Hän kirjoitti tapauksestani julkisen päivityksen, jonka myöhemmin poisti tai muutti yksityiseksi, koska ilmeisesti itsekin tajusi sen täyttävän kirkkaasti kunnianloukkauksen kriteerit. Kirjoituksessaan hän luonnehti minua muun muassa ”kasaksi paskaa” ja totesi että vaimollani olisi syytä desinfioida minut glykolilla. Joitakin tuntemiani kirjailijoita ja kääntäjiä hän taas kutsui ”alkoholilla järkensä turmelleiksi ihmissaastoiksi” ja taivasteli puhtaaseen stalinistityyliin sitä, että he kehtaavat olla Facebook-kavereitani.

Mitä Jalosen taustaan tulee, kenties hänen vaatimattomat akateemiset saavutuksensa ovat saaneet hänet etsimään laajempaa julkisuutta eräänlaisena internetin poliittisena kommentaattorina. Hänen ongelmansa on vain se, ettei ketään näytä kiinnostavan muu kuin se, mitä hän kirjoittaa ”äärioikeistosta”. Hänestä on tullut aihetta käsittelevien ajankohtaisohjelmien puhuva pää ja muukalaisvihan noususta kohkaavien hysteerikkojen innokkaasti siteeraama ”asiantuntija”. Jalosen oma poliittinen ura ei ole saanut tuulta alleen: vuoden 2012 kunnallisvaaleissa hieman kyseenalaisemmassa maineessa oleva tamperelainen historioitsija Seppo Lehto sai 61 ääntä keskustan ehdokkaana olleen Jalosen 31 ääntä vastaan.

Jalosen moraali on niin sanottua keskitysleirivartijan moraalia. Hän perustaa moraalikäsityksensä virallisesti tunnustettuihin auktoriteetteihin ja hänen ajoittainen poleeminen räväkkyytensä kumpuaa innosta osoittaa, että hän on läksynsä parhaiten opetellut mallioppilas. Jos hänen kirjoituksistaan on hahmotettavissa jokin poliittinen ihanne, se lienee 70-80-lukulainen vanhojen puolueiden konsensus. Erityisen huvittavaa tässä pahansisuisessa valtavirran myötäilijässä on se, että hän heristeli monessa yhteydessä sormeaan asiallisen internetkäyttäytymisen puolesta, kunnes meni minun internetkäyttäytymiseni innoittamana suoltamaan edellä mainitun rehevän alatyylisen verbaalisen oksennuksen.

Tällaisia ovat siis öykkäröintini nostattaman lynkkaussakin sivistyneemmät jäsenet. Vähemmän sivistyneet eivät tyytyneet vain lähettämään seksuaalissävytteisiä solvausviestejä minulle, vaan lähettivät niitä myös vaimolleni ja lemmikkikoirani (!) Facebook-sivulle.

On tietenkin typerää kirjoittaa tällainen tilitys juhannuksen tapahtumista ja niiden jälkipyykistä. On selvää, miten tähänkin reagoidaan: taas tuo rääväsuinen kryptofasisti yrittää selitellä tekojaan, säälii itseään ja syyttää virheistään muita... Median ja sosiaalisen median toimintaa pintapuolisestikin tunteva tajuaa kyllä, että itseään puolustavaa pidetään ruikuttajana eikä roskaväen verenhimoa tyydytä mikään muu kuin pään painaminen säyseästi mestauspölkylle. Mutta väliäkö tuolla. En kirjoita tätä vaikuttaakseni kenenkään näkemyksiin, vaan huvin vuoksi / itserakkaudestani / kostonhimostani / kyvyttömyydestäni olla hiljaa – valitkaa mieleisenne vaihtoehto. Olen kerrostalon katonreunalla seisova mies, joka kieltäytyy hyppäämästä koska liian moni taputtaisi.

Kaikesta päätellen näyttää siltä, että elämäni likasankona jatkuu, vaikka skandaalin käry onkin jo hälvennyt. Eikä se minua haittaa. Hyvät Ihmiset saavat kaikin mokomin käyttää minua pimeän puolensa purkautumiskanavana, kunhan minun ei tarvitse olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Epäilemättä vihaan ja halveksin heitä yhtä paljon kuin he minua ja olen tehnyt sen myös selväksi, joten olemme tässä mielessä sujut. Toivoisin vain heidän olevan rehellisempiä vaikuttimiensa suhteen. He olisivat silloin hauskempia ja heissä saattaisi jopa olla hiven arvostamisen aihetta.







Viitteet:

(1) Koska nyt otin tapauksen puheeksi ja asia epäilemättä kiinnostaa kaikkia, kerron mistä "hevosen kyrpä" -episodi sai alkunsa. Olin viime vuonna pikkujoulukaudella erään kollegani kirjanjulkaisujuhlissa. Kun siirryimme juhlavastaanotolta anniskeluravintolaan, illan isäntä alkoi olla niin tukevasti juovuksissa, että pystyi ajoittain hokemaan vain "Voi hevosen kyrpä". Tällainen kursailematon maalaisilmaisu (hän oli kotoisin alkujaan Hämeestä niin kuin minäkin) huvitti minua niin paljon, että mentyäni myöhään yöstä taksilla kotiin innostuin levittämään kyseistä meemiä pitkin sosiaalista mediaa. Aamulla "hevosen kyrpä" -tervehdyksen löysivät Facebook-seiniltään paitsi lukuisat ystäväni, myös monet poliitikot joilla oli avoin profiili.

Naisvihasta

Opetuslapsi kysyi: Mikä on naisvihaaja?

Mestari vastasi: En tiedä, mutta sanaa käyttävät pelkurit niistä, jotka sanovat sen mitä jokainen ajattelee. Pelkurit ovat miehiä, jotka eivät osaa lähestyä naisia menemättä päästään pyörälle. He ostavat naisten suosion tarjoilemalla muiden miesten päät hopealautasella. He imevät itsensä täyteen feminiinisyyttä, jonka he näkevät silmillään ja kokevat tunteillaan. Totta kyllä, on asioita joita ei pidä nostaa esiin jokapäiväisessä keskustelussa, eikä naiselle ole soveliasta puhua hänen sukupuolensa perimmäisestä olemuksesta ääneen, mutta joskus siitä on sallittua kirjoittaa.

- August Strindberg




Misogynia eli naisviha on käsite, jota käytetään selittämään lukuisia asioita. Feministien mukaan naisviha motivoi laajaa ja sekalaista joukkoa miehiä blondivitsien kertojista abortin vastustajiin. Käytännössä naisvihasyytöksien kohteeksi joutumiseen riittää jo se, että sanoo mitä tahansa mitä joku tai jotkut naiset voivat pitää kielteisenä. Yksittäisen naisen ulkonäköä halventavat kommentit ilmentävät naisvihaa, samoin ”naisten euro” -myytin kyseenalaistaminen.

Naisvihasta puhutaan kuin se ei olisi tunne tai yksilöllinen ominaisuus, vaan kollektiivinen ilmiö ja kulttuurinen virtaus. Se ”velloo” internetissä, se on ”kärjistynyt” julkisessa keskustelussa. Se kytkeytyy sellaisiinkin ilmiöihin, joilla ei päällisin puolin näytä olevan mitään tekemistä sen kanssa. Tulva-lehdessä (2/2014) Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aro kirjoitti, että ”rasismi, anti-islamismi ja naisviha” ovat internetin ”vihakulttuurin kolme pääpilaria”, joita ei voi erottaa toisistaan.

Naisvihalla ei näytä myöskään olevan feminiinistä vastinetta. Yksikään feministi tai profeministimies ei ole puhunut miesvihasta tai miehiin kohdistuvasta ”vihapuheesta”. Ilmeisesti kaikki miesten ulkonäköön ja seksitaitoihin kohdistuvat halventavat puheet, suomalaisten miesten mieltäminen umpimielisiksi naistenhakkaajiksi, feminismin kriitikoiden nimittely ”munattomiksi” ja ”peräkammarinpojiksi” jne. kumpuavat rakkaudesta tai ilmentävät sorrettujen oikeutettua suuttumusta.

Nykyinen häly naisvihasta on mahdollinen vain feministisen ideologian puitteissa. Ajatuksessa kollektiivisesta naisvihasta on järkeä vain jos oletetaan, että elämme ”patriarkaalisessa” yhteiskunnassa ja ”fallosentrisessä” kulttuurissa, joka korottaa miehiset ominaisuudet säännönmukaisesti naisellisten yläpuolelle ja jossa naisiin kohdistuva viha ja halveksunta on institutionalisoitu.

Naisvihan käsitteestä kiistellessä yksi puoli yleensä väittää, että naisvihaa on kaikkialla ja toisen mielestä sitä ei ole olemassakaan. Molemmat ovat tavallaan väärässä. Henkilökohtaisesti voin todeta, että minulla on paljonkin tunteita ja luonteenpiirteitä, joita voi sanoa naisvihamielisiksi. En pidä useimmista naisista, ja monet heistä saavat minut pahalle tuulelle. Löydän naisista helposti pikkusieluista moralismia, epäluotettavuutta, henkistä latteutta, huumorintajuttomuutta, passiivis-aggressiivista kieroutta, solipsistista itseriittoisuutta ja muita viheliäisiä ominaisuuksia. Näen heissä myötäsyntyistä pikkuporvarillisuutta joka korottaa mukavuuden ylimmäksi arvoksi, keskinkertaisuutta joka yrittää keskinkertaistaa kaiken muun. Tartun verraten harvoin naisten kirjoittamiin kaunokirjallisiin teoksiin koska suurin osa niistä joko ärsyttää minua tai jättää minut välinpitämättömäksi, ja olen yhä uudelleen tullut siihen johtopäätökseen, että mitä naisvaltaisempaa kulttuurielämä on, sitä valjumpaa ja merkityksettömämpää se on. Olen usein, varsinkin nuorempana, pyrkinyt tieten tahtoen ärsyttämään ja loukkaamaan naisia, niitäkin jotka eivät ole antaneet siihen mitään varsinaista aihetta.

En ole tarkkaan selvillä siitä, mistä oma naisvihani kumpuaa. Yhtä erillistä syytä tuskin löytyykään. Se saattaa olla synnynnäinen taipumus, tai peruja ajalta jolloin olin turhautunut naisten eroottisen huomion puutteesta. Tai sitten olen suuttunut naisille, koska typeryyttäni uskoin joskus heistä kerrotut viralliset valheet ja totuuden paljastuttua järkytyin. Tai kenties olen nähnyt niin paljon rappeutunutta ja vääristynyttä naiseutta, että se on vaikuttanut koko naiskuvaani. En toisaalta kuvittele, että kielteiset käsitykseni naisista vastaisivat kaikilta osin todellisuutta, eivätkä ne ole estäneet minua näkemästä naisissa hyviäkin puolia tai luomasta positiivisia suhteita heihin. Mutten myöskään tunne tarvetta peitellä näitä käsityksiä tai kiistää niiden olemassaoloa, pidettiinpä niitä miten sopimattomina hyvänsä.

Joka tapauksessa kyse on yksilöpsykologisesta ominaisuudesta. Väite, että misogynia olisi yleinen miesten ominaisuus tai kulttuurinen käytäntö, on poliittisesti tarkoitushakuista sumutusta. Se leimaa tietyt miesten asenteet ja käyttäytymismallit naisvihan ilmentymiksi, ja sitten ”selittää” naisvihan ”patriarkaalisilla valtarakenteilla” - abstraktiolla, jonka ainoa tarkoitus on näiden asenteiden ja käyttäytymismallien selittäminen. Kehäpäätelmä on ilmeinen: patriarkaaliset valtarakenteet synnyttävät naisvihamielisiä asenteita, ja patriarkaaliset valtarakenteet ovat seurausta naisvihamielisistä asenteista.

Usko ”patriarkaatin” ja yhteiskuntaan juurtuneen naisvihan olemassaoloon on uskoa miesten kollektiiviseen vihamielisyyteen, joka alati uhkaa naisten vapautumispyrkimyksiä. Tällä näkymättömällä mutta pahantahtoisella voimalla on feministisissä yhteiskuntateorioissa sama asema kuin paholaisella kristinuskossa. Sen katsotaan olevan läsnä varsinkin silloin kun sen olemassaolo kiistetään – tämä on paholaisen oveluutta. Tieteellisenä esiintyvä feminismi on pitkälti uskonto, ja feministiset teoreetikot ja aktivistit ovat pappeja, joiden tehtävä on paljastaa ja tuomita metafyysistä pahuutta edustava naisviha missä sitä sitten esiintyykin.

Paitsi että feministit eivät koskaan ole onnistuneet todistamaan kulttuuris-yhteiskunnallisen naisvastaisuuden olemassaoloa, he eivät myöskään ole kyenneet selittämään tyydyttävästi, mistä sellainen olisi voinut saada alkunsa. Jos puoliuskonnollinen ajatus miessukupuolen olemuksellisesta naisvastaisuudesta ei kelpaa, naisvihan synnyn voi selittää vain salaliittoteorialla. Aivan kuin ammoisina aikoina miesjoukko olisi kerääntynyt leiritulen ympärille ja päättänyt keskenään, että tästä lähin miehen roolia metsästäjänä ja soturina pidetään ihmislajin saavutuksista suurimpana ja synnyttäminen leimataan heikoksi ja häpeälliseksi. Siitä lähtien uskonnot ovat rajoittaneet naisten käyttäytymistä ja taideluomukset ovat esittäneet naisen kielteisessä valossa. Ennen miesten suurta kollektiivista vehkeilyä on ilmeisesti vallinnut harmoninen tasa-arvon tila tai lempeä matriarkaalinen järjestys.

Ajatus on paitsi huvittava, myös selvästi virheellinen. Synnyttämiseen ja äitiyteen on kaikissa kulttuureissa liittynyt niin paljon tabuja, myyttejä ja sääntöjä, ettei kyse ole ainakaan mistään heikkona ja vähäpätöisenä pidetystä asiasta. Kristinuskon neitsyt Maria -kultti ja kreikkalaisen mytologian Gaia ovat esimerkkejä siitä, että synnyttävän naisen hahmo on saanut keskeisen aseman monen muuten miesvaltaisen kulttuurin koko maailmankuvassa, ja äidin vahingoittamista on pidetty raskaana rikoksena todennäköisesti kaikissa ihmisyhteisöissä. ”Patriarkaatti” on toki todellinen ilmiö siinä mielessä, että lähestulkoon kaikissa historian tuntemissa yhteiskunnissa ylin taloudellinen ja poliittinen valta on ollut miehillä. Sen sijaan mikään ei todista, että patriarkaalinen järjestelmä olisi automaattisesti ja läpikotaisin naisvihamielinen.

Yhtä hatara on väite, että maskuliininen identiteetti ja miesten keskinäinen sosiaalisuus rakentuisivat naisvihan varaan. Se, että mies välttää paljastamasta itsestään feminiinisiä piirteitä kuten haavoittuvuutta ja tunteellisuutta, ei ole naisvihaa – se on perusteltua varovaisuutta. Naiset moittivat miehiä siitä, etteivät he puhu tunteistaan heille, mutta moni mies on saanut kokea miten naiset käyttävät miesten heikkoja kohtia hyväkseen ja kääntävät ne miehiä vastaan konfliktin tullessa. Moni mies on satuttanut itsensä ollessaan liian avoin. Niinpä mies valikoi tarkkaan, kenelle ja milloin hän paljastaa heikot kohtansa.

Se, että mies ei halua olla naisen kaltainen, mielletään nykyään vihaksi. Mutta yksi syy sille, miksi mies tahtoo korostaa voimaa ja urheutta herkkyyden ja haavoittuvuuden kustannuksella on se, että hän rakastaa lähellään olevia naisia. Jokainen mies tuntee sisimmässään puolisonsa olevan hänen suojeluksessaan, ja haluaa olla valmis uhrautumaan tämän puolesta jos on tarpeen. Jos mies paljastaisi heikkoutensa naiselle liian helposti, nainen saattaisi ryhtyä opastamaan, opettamaan ja holhoamaan häntä. Ja kuinka holhoojaansa voisi suojella? Mitä mieltä olisi uhrautua itseään vahvemman puolesta?

En ole kuullut yhdenkään feministin tunnustavan sitä tosiseikkaa, että talvisodassa noin 70 000 suomalaista miestä kuoli tai haavoittui suomalaisten naisten puolesta. He valjastivat thumoksensa, kovettivat luontonsa ja asettivat itsensä vaaraan, jotta heidän vaimonsa ja tyttärensä välttyisivät vihollismiehitykseltä ja vainolta. Oliko se naisvihaa? Ja kiinnostaisiko tämän päivän suomalaista miestä istua 105 päivää hangessa häntä väheksyvien ja demonisoivien tasa-arvonaisten puolesta? Tässä hieman mietittävää.

Yksi miehen keskeisistä paradokseista on se, että hän rakastaa eniten sitä jonka kaltaiseksi ei halua tulla. Nainen ei ole miehen silmissä huonompi vaan erilainen, ja niin paljon kuin hän naista saattaakin rakastaa, hänen on paikkansa löytääkseen ja olemassaolonsa oikeuttaakseen oltava mies. Tätä ristiriitaa luulevat vihaksi ne, jotka vihaavat erojen luomaa moninaisuutta ja haluavat muuttaa maailman yhtä laimeaksi ja ennalta-arvattaviksi kuin he itse ovat.

Kaksi traagista veljeskuntaa

Amerikkalainen journalisti Kyle Smith kirjoitti New York Post -lehden verkkosivuille joitakin viikkoja takaperin artikkelin, joka oli otsikoitu ”Women are not capable of understanding 'Goodfellas'”. Kirjoitus nostatti ennalta-arvattavan vastalauseryöpyn, jonka seassa oli niinkin älyllisiä argumentteja kuin että Mafiaveljien leikkauksesta vastannut Thelma Schoonmaker on nainen. Itse artikkeli on terävästi kirjoitettu, eikä sen ydinajatus suinkaan piile siinä, kykenevätkö naiset ”ymmärtämään” Mafiaveljiä tai onko olemassa ”miesten elokuvia” ja ”naisten elokuvia”. Smith on selvästi innoittunut elokuvasta ja pohtii, miten se vetoaa häneen erityisesti mieskatsojana.

Mafiaveljet kuuluu omiinkin elokuvasuosikkeihini, ja lasken sen Martin Scorsesen suurten töiden joukkoon. Oikeastaan Scorsese ei ole koskaan ennen sitä tai sen jälkeen onnistunut yhtä hyvin eeppisen filmin rakentamisessa. Ja samoin kuin toimittaja Kyle Smith, katson Mafiaveljiä ”miesten elokuvana”, siis kuvauksena miesten maailmasta, miesten yhteisöstä, miesten haaveista ja sielunmaisemasta. Smithin keskeinen oivallus on, että tarina kolmen mafian ”jalkaväkeen” kuuluvan miehen noususta ja tuhosta ei oikeastaan ole rikosdraama, vaan eräänlainen maskuliininen fantasia:

Syvällä liskonaivoissamme Henry Hill (Ray Liotta), Jimmy the Gent (Robert DeNiro) ja Tommy (Joe Pesci) ovat täsmälleen sitä mitä kundit haluavat olla: laiskoja mutta vaikutusvaltaisia, vaarallisia mutta hauskoja, kovia, epäsentimentaalisia ja ennen kaikkea omistautuneita veljilleen – pieni porukka kundeja, jotka turvaavat aina toistensa selustan. Naiset aistivat olevansa epäoleellisia tämän fantasian kannalta, ja se häiritsee heitä.

Keskushenkilö Henryn, joka toimii myös elokuvan kertojanäänenä, ensimmäinen repliikki kuuluu: ”Niin kauan kuin jaksan muistaa, olen halunnut olla gangsteri.” Henryn haave syntyy, kun hän varhaisteini-ikäisenä seuraa sivusta asuinalueensa mafiamiesten touhuja. Hänen arkeaan leimaavat nalkuttava äiti, arvaamaton ja väkivaltainen isä, koulu joka ei kiinnosta ja matalapalkkaista raatamista lupaava tulevaisuus. Gangsterina oleminen näyttäytyy jonakin aivan muuna: gangsterit eivät käy töissä, he syövät ja pukeutuvat hyvin, viettävät iltansa uhkapelien ja juhlinnan merkeissä, eikä kukaan uskalla soittaa heille suutaan. Henryn silmissä kulmakunnan rikolliset ovat vapaita miehiä, jotka määräävät itse elämästään, eivät alistu vaan johtavat, eivät pyydä vaan ottavat. Heistä tulee Henrylle positiivinen miehen malli.

Henry ryhtyy mafian juoksupojaksi ja etenee nopeasti rikollisten hierarkiassa. Samalla hän sisäistää miesjoukon eli veljeskunnan sosiaalisen koodin, jonka keskeinen elementti on lojaalisuus. Tätä lojaalisuutta testataan jatkuvasti karkealla leikinlaskulla: Mafiaveljien henkilöt pallottelevat keskenään loukkauksilla, sillä todellinen veli kestää sellaisetkin suuttumatta. Parhaiten tämä etiketti tiivistyy kuuluisassa, alunperin improvisoidussa kohtauksessa, jossa Tommy teeskentelee suuttuvansa Henrylle (”Do you think I'm funny, huh?”). Tunnelma kiristyy, kunnes Henry tajuaa Tommyn bluffin ja heittää pallon takaisin (”Get the fuck outta here!”), minkä jälkeen kaikki nauravat ja illanvietto jatkuu.

Tämä keskinäinen koettelu, josta Mafiaveljissä käytetään termiä ”ball-busting”, on olennainen sidosaine kaikessa miesten sosiaalisuudessa. Naisten on mahdoton kuvitella laskevan leikkiä toistensa ulkonäöstä tai nauravan häijyille herjoille. He ovat sellaiseen liian tosikkomaisia, liian sensitiivisiä, liian kiinnostuneita hienotunteisuudesta ja reiluudesta – he sanovat ilkeästi vain silloin kun todella haluavat loukata.

Miesten sosiaalisen säännöstön tärkimpiä kohtia puolestaan on ”älä suutu vaan anna takaisin”, tai kuten Smith asian artikkelissaan ilmaisee: ”be a man, be tough, and always keep the party going”. Tämän säännön Scorsese itse kertoo oppineensa jo lapsuusvuosinaan Manhattanin ”pikku-Italian” kaduilla:

Pojat joiden kanssa ystävystyin, asuivat Elizabeth Streetillä. Me tappelimme keskenämme – usein he löivät minua, iskivät muutaman kerran käsivarteen, ei sen kummempaa, vain testatakseen. Minä sanoin: ”Älä viitsi, minulla on astma.” Jospoika oli kovanaama, hän sanoi ”Ei sillä ole väliä” ja löi joka tapauksessa. Mutta minä pärjäsin heidän kanssaan, kestin rangaistukset. He pitivät siitä. He pitivät siitä, että osasin olla heidän kanssaan, suorittaa tietyt rituaalit, siirtymäriitit, ja kestin kivun. (Henri Beharin tekemä haastattelu, kirjassa Scorsese – A Journey Through The American Psyche)

Myös Henry, Tommy ja Jimmy osoittavat rituaaleja suorittamalla olevansa kestäviä ja luotettavia. Se avaa heille portit maailmaan, jossa heillä on kaikkea mistä heidän kaltaisensa slumminuorukaiset saattavatkin haaveilla: rahaa, valtaa, jännitystä, ystäviä turvaamassa selustan. Smith irvailee artikkelinsa lopussa, että jos Mafiaveljet olisi ohjannut nainen, tuloksena olisi ollut kyynelehtivä sosiaalidraama köyhän ja väkivaltaisen ympäristön traumatisoimista nuorukaisista, jotka etsivät rikollispiireistä korviketta perhe-elämälle. Scorsesen elokuva puolestaan kertoo tarinan päähenkilöiden omasta näkökulmasta, ja siten välittää rikollisen elämäntavan viehätyksen. Henryn, Tommyn ja Jimmyn elämäntapa näyttäytyy kiehtovana ja kiihottavana pelinä, jossa alati läsnä oleva väkivaltaisen kuoleman vaara vain nostaa panoksia ja tekee pelaamisesta entistä koukuttavampaa.

Mutta Scorsese kuvaa myös asian kääntöpuolen, jota Smithin artikkeli ei käsittele lainkaan. Kaikesta pintapuolisesta loistokkuudestaan huolimatta päähenkilöiden elämäntavassa on jotakin patologista. Se on pohjimmiltaan joutilasta rellestystä, joka perustuu tavallisten ihmisten loismaiselle ja väkivaltaiselle hyväksikäytölle. Rikolliselämän äärimmäinen kiihkeys tekee kaiken paikoilleen asettumisen ja pitkän aikavälin suunnittelun mahdottomaksi: gangsterit ovat liikkeellä kellon ympäri, hoitamassa hämäriä liiketoimiaan ja pitämässä hauskaa, perheitään he näkevät muutaman tunnin verran viikossa. Sellainen elämä ei voi levätä kestävällä pohjalla, ja väistämätön rappio vyöryy esiin Mafiaveljien jälkipuoliskolla.

Veljeskunta osoittautuu elokuvan mittaan joksikin aivan muuksi kuin miltä se aluksi näytti. Henry huomaa vankilassa ollessaan, etteivät hänen vapaalla olevat rikoskumppaninsa lupauksista huolimatta autakaan hänen perhettään, ja hän alkaa pyörittää muiden selän takana huumebisnestä taatakseen vaimolle ja lapsille elannon. Tommy taas osoittautuu yhä selvemmin psykopaatiksi, jonka ennakoimattomat väkivallanpurkaukset tuovat ongelmia hänen ystävilleen ja johtavat lopulta hänen kuolemaansa. Jimmy taas kadottaa luottamuksensa muihin ja alkaa murhauttaa rikoskumppaneitaan estääkseen poliisia pääsemästä hänen jäljilleen. Veljeys väistyy paranoian ja häikäilemättömän omanvoitonpyynnin tieltä, kun paras ystävä saattaa milloin tahansa ampua luodin takaraivoon. Lopullinen hajoaminen tapahtuu, kun Henry päättää itseään ja perhettään suojellakseen rikkoa veljeskunnan pyhintä lakia: hän ilmiantaa entiset rikostoverinsa ja menee mukaan FBI:n todistajansuojeluohjelmaan.

Kenties Mafiaveljien veljeskunnan kestämättömyys johtuu siitä, että se on alkujaankin rakennettu fantasialle – puoleensavetävälle mutta kovin puberteettiselle haaveelle elämästä vailla veljeskunnan ulkopuolisia sitoumuksia. Unelman toteuttamisyritys johtaa paitsi törmäyskurssille yhteiskunnan kanssa, myös sisäiseen hajaannukseen. Ahneus ja vainoharhaisuus vievät voiton keskinäisistä siteistä, sillä veljeskunnalla ei ole viime kädessä muuta tavoitetta kuin helppo rikastuminen ja hauskanpito.

Mafiaveljien miesyhteisön kuvausta on hedelmällistä verrata toiseen modernin amerikkalaisen elokuvan merkkiteokseen, Michael Ciminon Kauriinmetsästäjään. Myös se kuvaa tiivistä veljeskuntaa, jonka kasvualustana on teollisen Amerikan paikallisyhteisöllisyys ja joka joutuu käymään läpi traagisia vaiheita. Ratkaiseva ero on siinä, että Mafiaveljien veljeskunta hajoaa mutta Kauriinmetsästäjän kestää.

Kauriinmetsästäjän miesliittouma on toki muutenkin hyvin kaukana gangsterijoukosta. Sen jäsenet eivät ole työtä vieroksuvia eivätkä asetu yhteiskunnan ulkopuolelle, vaan vaikuttavat jokseenkin tyytyväisiltä vaatimattomaan mutta vakaaseen asemaansa. He ovat nuoria venäläistaustaisia miehiä, jotka työskentelevät pennsylvanialaisen pikkukaupungin terästehtaalla. Vapaa-aikanaan he käyvät keilaamassa ja kapakoissa, ja erityisen keskeiseen rooliin nousee yhdessä metsästäminen. Mutta muuten heidän yhteinen ajanviettonsa muistuttaa monella tapaa Mafiaveljien päähenkilöiden vastaavaa: he testaavat toisiaan keskinäisellä suunsoitolla, vaimot ja tyttöystävät eivät ole läsnä, juhliminen on usein riehakasta.

Veljeskunta on tiivis, mutta joukosta erottuu kiintoisalla tavalla kaksi miestä. Mike (Robert De Niro) on porukan harvasanainen individualisti: hän suhtautuu metsästysretkiin paljon vakavammin ja intohimoisemmin kuin muut ja toteaa elokuvan alkujakson aikana, että ellei hänen luotettu ystävänsä Nick (Christopher Walken) olisi mukana, hän metsästäisi mieluummin yksin. Mikessa on synnynnäisen johtohahmon yksinäisyyttä, ja hänen kykynsä pitää ryhmä koossa vaikeissa tilanteissa paljastuukin myöhemmin. Alusta saakka Mike on jonkinlainen maskuliininen ideaalityyppi. Hän on hiljainen muttei ujo, varautunut mutta lämmin, naisten suosima muttei naistenkaataja. Hän ottaa metsästyksen traditiot ja kunniasäännöt tosissaan eikä arvosta sellaisia metsästäjiä, jotka ampuvat olutpöhnässä kaikkea liikkuvaa. Hänen ja Nickin tyttöystävän Lindan (Meryl Streep) välillä on romanttinen jännite, mutta hän jättää naisen rauhaan koska tämä kuuluu toiselle miehelle. Kaiken kaikkiaan miehiset ominaisuudet ovat Mikessa optimaalisessa tasapainossa: hänessä ei ole mitään liiallista eikä teeskenneltyä.

Stan (John Cazale) on puolestaan heikko lenkki, joka ei osaa sisäistää joukon sosiaalista koodia. Hän suuttuu muiden naljailusta ja menee omassa suunsoitossaan liian pitkälle. Hän uhoaa ja pullistelee, mutta jättäytyy kuitenkin jatkuvasti toisten avun varaan. Stanissa on jotakin naismaista, mikä ilmenee etenkin jatkuvassa oman ulkonäön tarkkailussa, ja hänen mukanaan kanniskelemansa pieni revolveri symboloi oivallisesti hänen kömpelöitä yrityksiään olla miehekäs. Silti hänetkin hyväksytään mukaan joukkoon, vaikka muut pitävätkin häntä jokseenkin ärsyttävänä.

Kauriinmetsästäjän veljeskuntaa ei tee traagiseksi kestämätön ja tuhoisa elämäntapa, vaan ulkopuolinen voima: Vietnamin sota, johon Mike, Nick ja Steve (John Savage) joutuvat lähtemään. Sota rikkoo säännöstön, jonka mukaan he ovat tottuneet elämään rauhan aikana. Elokuva asettaa vastakkain metsästyksen ja sodan. Metsästyksessä väkivalta on kirjoittamattomien sääntöjen ja ikivanhojen perinteiden rajoittamaa. Elokuvassa usein toistuva hokema ”one shot” tarkoittaa metsästäjien kunniasääntöä, jonka mukaan kauris on kaadettava yhdellä laukauksella – jos ensimmäinen laukaus menee ohi, saalis on ansainnut henkensä ja se pitää päästää karkuun. Sodassa väkivalta on kaoottista, sattumanvaraista ja sääntelemätöntä. Sen symboliksi nousee venäläinen ruletti, jota mieskolmikko pakotetaan Vietcongin sotavankeina pelaamaan.

Sotakokemus vaikuttaa miehiin eri tavoin. Mike kohoaa sankariksi, joka pelastaa ystävänsä varmalta kuolemalta ja pakenee heidän kanssaan sotavankeudesta. Stevesta tulee raajarikko, joka kotiin päästyään yrittää eristäytyä ulkomaailmalta veteraanisairaalaan. Nick ei toivu vankeudessa saamistaan traumoista, vaan katoaa Saigonin salakapakoihin pelaamaan venäläistä rulettia rahasta. Elokuvan loppujakso kuvaa Miken kotiinpaluuta, hänen yritystään sopeutua jälleen rauhanajan elämään ja korjata se minkä sota on rikkonut.

Elokuvan loppupuoliskon metsästysjakso osoittaa, että painajaismainen sotakokemus ei ole murtanut Mikea sisäisesti. Hän saa vuorilla kauriin tähtäimeensä, mutta kivääri tärähtää ratkaisevalla hetkellä ja hän ampuu ohi. Hän pitäytyy vanhassa metsätäjän koodissa ja päästää eläimen menemään – nihilistinen väkivalta ei ole saanut hänestä otetta. Mike päättää myös lunastaa ystävilleen antamansa lupauksen, ettei jätä heitä pulaan. Hän tuo Steven sairaalasta kotiin ja palaa Saigoniin etsimään Nickiä. Vaikkei hän lopulta pystykään pelastamaan liian syvälle pimeyteen vajonnutta ystäväänsä, hän on tehnyt kaikkensa. Veljeskunnan sisäinen lojaalisuus ei ole pettänyt ankarassakaan kokeessa.

Kauriinmetsästäjä päättyy Nickin hautajaisiin, jossa veljeskunta on jälleen koolla yhtä jäsentä suppeampana. Nyt paikalla ovat myös puolisot ja lapset. Siinä missä Mafiaveljissä perheen ja veljeskunnan välillä vallitsee sovittamaton skisma, Kauriinmetsästäjässä veljeskunnan keskinäinen lojaalisuus tukee perhettä ja estää sitä hajoamasta. Steve on onnistunut palaamaan vaimonsa ja lapsensa luo, koska Mike ei ole hylännyt häntä. Monitulkintaiseksi jäävä katseenvaihto Miken ja Lindan välillä vihjaa, että koettu menetys saattaa tuoda heidät yhteen. Loppukohtauksen tunnelma on surumielinen, muttei lohduton.

Mafiaveljet ja Kauriinmetsästäjä ovat tyyliltään ja lähestymistavaltaan miltei toistensa vastakohtia. Scorsese aloittaa kiivasrytmisen elokuvansa rakentamisen ruohonjuuritasolta, pienestä ja konkreettisesta kohti yhä laajempia kokonaisuuksia. Cimino taas piirtää lavean traagisen kehyksen, jonka hän sitten täyttää verkkaiseen tahtiin yksityiskohdilla. Mutta molempia filmejä yhdistää miehisen toveruuden, male bondingin, ymmärtävä mutta sen pimeät puolet tiedostava analyysi. Ne kuvaavat oivaltavasti sitä, miten elinympäristö, historian mullistukset, sosiaalinen asema ja itse asetetut tavoitteet muovaavat veljeskunnan elämää ja kohtaloa. Yksi veljeskunta luo oman tragediansa, toinen luo puitteet tragediasta selviytymiseen.