Opetuslapsi kysyi: Mikä on naisvihaaja?
Mestari vastasi: En tiedä, mutta sanaa käyttävät pelkurit niistä, jotka sanovat sen mitä jokainen ajattelee. Pelkurit ovat miehiä, jotka eivät osaa lähestyä naisia menemättä päästään pyörälle. He ostavat naisten suosion tarjoilemalla muiden miesten päät hopealautasella. He imevät itsensä täyteen feminiinisyyttä, jonka he näkevät silmillään ja kokevat tunteillaan. Totta kyllä, on asioita joita ei pidä nostaa esiin jokapäiväisessä keskustelussa, eikä naiselle ole soveliasta puhua hänen sukupuolensa perimmäisestä olemuksesta ääneen, mutta joskus siitä on sallittua kirjoittaa.
- August Strindberg
Misogynia eli naisviha on käsite, jota käytetään selittämään lukuisia asioita. Feministien mukaan naisviha motivoi laajaa ja sekalaista joukkoa miehiä blondivitsien kertojista abortin vastustajiin. Käytännössä naisvihasyytöksien kohteeksi joutumiseen riittää jo se, että sanoo mitä tahansa mitä joku tai jotkut naiset voivat pitää kielteisenä. Yksittäisen naisen ulkonäköä halventavat kommentit ilmentävät naisvihaa, samoin ”naisten euro” -myytin kyseenalaistaminen.
Naisvihasta puhutaan kuin se ei olisi tunne tai yksilöllinen ominaisuus, vaan kollektiivinen ilmiö ja kulttuurinen virtaus. Se ”velloo” internetissä, se on ”kärjistynyt” julkisessa keskustelussa. Se kytkeytyy sellaisiinkin ilmiöihin, joilla ei päällisin puolin näytä olevan mitään tekemistä sen kanssa. Tulva-lehdessä (2/2014) Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aro kirjoitti, että ”rasismi, anti-islamismi ja naisviha” ovat internetin ”vihakulttuurin kolme pääpilaria”, joita ei voi erottaa toisistaan.
Naisvihalla ei näytä myöskään olevan feminiinistä vastinetta. Yksikään feministi tai profeministimies ei ole puhunut miesvihasta tai miehiin kohdistuvasta ”vihapuheesta”. Ilmeisesti kaikki miesten ulkonäköön ja seksitaitoihin kohdistuvat halventavat puheet, suomalaisten miesten mieltäminen umpimielisiksi naistenhakkaajiksi, feminismin kriitikoiden nimittely ”munattomiksi” ja ”peräkammarinpojiksi” jne. kumpuavat rakkaudesta tai ilmentävät sorrettujen oikeutettua suuttumusta.
Nykyinen häly naisvihasta on mahdollinen vain feministisen ideologian puitteissa. Ajatuksessa kollektiivisesta naisvihasta on järkeä vain jos oletetaan, että elämme ”patriarkaalisessa” yhteiskunnassa ja ”fallosentrisessä” kulttuurissa, joka korottaa miehiset ominaisuudet säännönmukaisesti naisellisten yläpuolelle ja jossa naisiin kohdistuva viha ja halveksunta on institutionalisoitu.
Naisvihan käsitteestä kiistellessä yksi puoli yleensä väittää, että naisvihaa on kaikkialla ja toisen mielestä sitä ei ole olemassakaan. Molemmat ovat tavallaan väärässä. Henkilökohtaisesti voin todeta, että minulla on paljonkin tunteita ja luonteenpiirteitä, joita voi sanoa naisvihamielisiksi. En pidä useimmista naisista, ja monet heistä saavat minut pahalle tuulelle. Löydän naisista helposti pikkusieluista moralismia, epäluotettavuutta, henkistä latteutta, huumorintajuttomuutta, passiivis-aggressiivista kieroutta, solipsistista itseriittoisuutta ja muita viheliäisiä ominaisuuksia. Näen heissä myötäsyntyistä pikkuporvarillisuutta joka korottaa mukavuuden ylimmäksi arvoksi, keskinkertaisuutta joka yrittää keskinkertaistaa kaiken muun. Tartun verraten harvoin naisten kirjoittamiin kaunokirjallisiin teoksiin koska suurin osa niistä joko ärsyttää minua tai jättää minut välinpitämättömäksi, ja olen yhä uudelleen tullut siihen johtopäätökseen, että mitä naisvaltaisempaa kulttuurielämä on, sitä valjumpaa ja merkityksettömämpää se on. Olen usein, varsinkin nuorempana, pyrkinyt tieten tahtoen ärsyttämään ja loukkaamaan naisia, niitäkin jotka eivät ole antaneet siihen mitään varsinaista aihetta.
En ole tarkkaan selvillä siitä, mistä oma naisvihani kumpuaa. Yhtä erillistä syytä tuskin löytyykään. Se saattaa olla synnynnäinen taipumus, tai peruja ajalta jolloin olin turhautunut naisten eroottisen huomion puutteesta. Tai sitten olen suuttunut naisille, koska typeryyttäni uskoin joskus heistä kerrotut viralliset valheet ja totuuden paljastuttua järkytyin. Tai kenties olen nähnyt niin paljon rappeutunutta ja vääristynyttä naiseutta, että se on vaikuttanut koko naiskuvaani. En toisaalta kuvittele, että kielteiset käsitykseni naisista vastaisivat kaikilta osin todellisuutta, eivätkä ne ole estäneet minua näkemästä naisissa hyviäkin puolia tai luomasta positiivisia suhteita heihin. Mutten myöskään tunne tarvetta peitellä näitä käsityksiä tai kiistää niiden olemassaoloa, pidettiinpä niitä miten sopimattomina hyvänsä.
Joka tapauksessa kyse on yksilöpsykologisesta ominaisuudesta. Väite, että misogynia olisi yleinen miesten ominaisuus tai kulttuurinen käytäntö, on poliittisesti tarkoitushakuista sumutusta. Se leimaa tietyt miesten asenteet ja käyttäytymismallit naisvihan ilmentymiksi, ja sitten ”selittää” naisvihan ”patriarkaalisilla valtarakenteilla” - abstraktiolla, jonka ainoa tarkoitus on näiden asenteiden ja käyttäytymismallien selittäminen. Kehäpäätelmä on ilmeinen: patriarkaaliset valtarakenteet synnyttävät naisvihamielisiä asenteita, ja patriarkaaliset valtarakenteet ovat seurausta naisvihamielisistä asenteista.
Usko ”patriarkaatin” ja yhteiskuntaan juurtuneen naisvihan olemassaoloon on uskoa miesten kollektiiviseen vihamielisyyteen, joka alati uhkaa naisten vapautumispyrkimyksiä. Tällä näkymättömällä mutta pahantahtoisella voimalla on feministisissä yhteiskuntateorioissa sama asema kuin paholaisella kristinuskossa. Sen katsotaan olevan läsnä varsinkin silloin kun sen olemassaolo kiistetään – tämä on paholaisen oveluutta. Tieteellisenä esiintyvä feminismi on pitkälti uskonto, ja feministiset teoreetikot ja aktivistit ovat pappeja, joiden tehtävä on paljastaa ja tuomita metafyysistä pahuutta edustava naisviha missä sitä sitten esiintyykin.
Paitsi että feministit eivät koskaan ole onnistuneet todistamaan kulttuuris-yhteiskunnallisen naisvastaisuuden olemassaoloa, he eivät myöskään ole kyenneet selittämään tyydyttävästi, mistä sellainen olisi voinut saada alkunsa. Jos puoliuskonnollinen ajatus miessukupuolen olemuksellisesta naisvastaisuudesta ei kelpaa, naisvihan synnyn voi selittää vain salaliittoteorialla. Aivan kuin ammoisina aikoina miesjoukko olisi kerääntynyt leiritulen ympärille ja päättänyt keskenään, että tästä lähin miehen roolia metsästäjänä ja soturina pidetään ihmislajin saavutuksista suurimpana ja synnyttäminen leimataan heikoksi ja häpeälliseksi. Siitä lähtien uskonnot ovat rajoittaneet naisten käyttäytymistä ja taideluomukset ovat esittäneet naisen kielteisessä valossa. Ennen miesten suurta kollektiivista vehkeilyä on ilmeisesti vallinnut harmoninen tasa-arvon tila tai lempeä matriarkaalinen järjestys.
Ajatus on paitsi huvittava, myös selvästi virheellinen. Synnyttämiseen ja äitiyteen on kaikissa kulttuureissa liittynyt niin paljon tabuja, myyttejä ja sääntöjä, ettei kyse ole ainakaan mistään heikkona ja vähäpätöisenä pidetystä asiasta. Kristinuskon neitsyt Maria -kultti ja kreikkalaisen mytologian Gaia ovat esimerkkejä siitä, että synnyttävän naisen hahmo on saanut keskeisen aseman monen muuten miesvaltaisen kulttuurin koko maailmankuvassa, ja äidin vahingoittamista on pidetty raskaana rikoksena todennäköisesti kaikissa ihmisyhteisöissä. ”Patriarkaatti” on toki todellinen ilmiö siinä mielessä, että lähestulkoon kaikissa historian tuntemissa yhteiskunnissa ylin taloudellinen ja poliittinen valta on ollut miehillä. Sen sijaan mikään ei todista, että patriarkaalinen järjestelmä olisi automaattisesti ja läpikotaisin naisvihamielinen.
Yhtä hatara on väite, että maskuliininen identiteetti ja miesten keskinäinen sosiaalisuus rakentuisivat naisvihan varaan. Se, että mies välttää paljastamasta itsestään feminiinisiä piirteitä kuten haavoittuvuutta ja tunteellisuutta, ei ole naisvihaa – se on perusteltua varovaisuutta. Naiset moittivat miehiä siitä, etteivät he puhu tunteistaan heille, mutta moni mies on saanut kokea miten naiset käyttävät miesten heikkoja kohtia hyväkseen ja kääntävät ne miehiä vastaan konfliktin tullessa. Moni mies on satuttanut itsensä ollessaan liian avoin. Niinpä mies valikoi tarkkaan, kenelle ja milloin hän paljastaa heikot kohtansa.
Se, että mies ei halua olla naisen kaltainen, mielletään nykyään vihaksi. Mutta yksi syy sille, miksi mies tahtoo korostaa voimaa ja urheutta herkkyyden ja haavoittuvuuden kustannuksella on se, että hän rakastaa lähellään olevia naisia. Jokainen mies tuntee sisimmässään puolisonsa olevan hänen suojeluksessaan, ja haluaa olla valmis uhrautumaan tämän puolesta jos on tarpeen. Jos mies paljastaisi heikkoutensa naiselle liian helposti, nainen saattaisi ryhtyä opastamaan, opettamaan ja holhoamaan häntä. Ja kuinka holhoojaansa voisi suojella? Mitä mieltä olisi uhrautua itseään vahvemman puolesta?
En ole kuullut yhdenkään feministin tunnustavan sitä tosiseikkaa, että talvisodassa noin 70 000 suomalaista miestä kuoli tai haavoittui suomalaisten naisten puolesta. He valjastivat thumoksensa, kovettivat luontonsa ja asettivat itsensä vaaraan, jotta heidän vaimonsa ja tyttärensä välttyisivät vihollismiehitykseltä ja vainolta. Oliko se naisvihaa? Ja kiinnostaisiko tämän päivän suomalaista miestä istua 105 päivää hangessa häntä väheksyvien ja demonisoivien tasa-arvonaisten puolesta? Tässä hieman mietittävää.
Yksi miehen keskeisistä paradokseista on se, että hän rakastaa eniten sitä jonka kaltaiseksi ei halua tulla. Nainen ei ole miehen silmissä huonompi vaan erilainen, ja niin paljon kuin hän naista saattaakin rakastaa, hänen on paikkansa löytääkseen ja olemassaolonsa oikeuttaakseen oltava mies. Tätä ristiriitaa luulevat vihaksi ne, jotka vihaavat erojen luomaa moninaisuutta ja haluavat muuttaa maailman yhtä laimeaksi ja ennalta-arvattaviksi kuin he itse ovat.
