Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa kesäkuun alkupuolelta saakka. Asiaa selittää osin se, että olen keskittynyt uuden käsikirjoituksen laatimiseen. Tekeillä on kauhua ja kauhufiktiota käsittelevä esseekokoelma, joka saanee lopullisen muotonsa vuodenvaihteen tienoilla tai alkuvuodesta, ja jonka on tarkoitus ilmestyä Hexen Pressin kustantamana ensi kevään loppupuolella. Kirja jakaantuu kolmeen osioon, joista ensimmäinen sisältää kaksi yleisluontoista esseetä aihepiiristä, toinen koostuu yksittäisten teosten ja tekijöiden analyyseistä ja kolmannessa on kaksi kääntämääni H. P. Lovecraftin novellia. Kirjan perustana on pitkäaikainen harrastuneisuuteni kauhuelokuvan ja -kirjallisuuden parissa, ja se kiteyttää joitakin keskeisiä ajatuksiani aihepiiristä. Julkaisen tässä makupalaksi katkelman kirjan ensimmäisestä luvusta "Mitä kauhu on?" Enemmän tietoa kirjasta, julkaisuaikataulusta ym. laitan tänne vuodenvaihteen jälkeen.
***
Mitä kauhu on?
Joitakin vuosia sitten kävin itäisen Berliinin Tierparkissa, eläintarhassa joka perustettiin DDR:n aikana Friedrichsfelden palatsin maille. Alfred Behm -rakennuksessa, josta eläintarha on erityisen tunnettu, oli näytillä isoja kissapetoja, ja huomioni kiinnittyi siperiantiikeriin. Valtava eläin loikoi välinpitämättömän oloisena panssarilasin takana ja haukotteli välillä paljastaen hampaansa, jotka oli kuin mittatilaustyönä valmistettu lihan lävistämiseen ja repimiseen. Uneliaisuudessaankin tiikerin olemus uhkui vastustamatonta raakaa voimaa, eikä minulla ollut vaikeuksia ymmärtää, että tilaisuuden saadessaan se voisi surmata minut yhdellä tassun sivalluksella.
Eläintä katseli lisäkseni kymmenkunta muuta ihmistä. Yksi heistä oli eläkeikäinen nainen, jolla oli sylissään pieni koira. Koira vapisi kauttaaltaan ja painautui koko ajan tiukemmin vasten emäntäänsä, joka oli sille käsittämättömästä syystä uskaltautunut kädenmitan päähän hirmuisesta pedosta. Se ei ymmärtänyt panssarilasin suomaa turvaa, vaan uskoi olevansa kuolemanvaarassa.
Tiikerin läheisyys aiheutti minussa elähdyttäviä väristyksiä; tunsin saaneeni muistutuksen villin luonnon pidäkkeettömyydestä joutumatta kuitenkaan sen armoille. Koirassa se puolestaan aiheutti sietämätöntä pelkoa. Koira oli niin kuin ne Lumièren veljesten elokuvien varhaiset katsojat, jotka luulivat valkokankaalla kulkevan junan ajavan heidän päälleen.
Havainto toi mieleeni sen, mitä filosofi Edmund Burke kirjoitti subliimin eli ylevän kokemuksesta, jonka hän erotti kauniin kokemuksesta: "subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy kun pystymme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa, ilman että se on suoraan vaaraksi itsellemme." Subliimi eroaa kauniista rikkomalla harmonian. Se tuo ulottuville jotakin ylivoimaista, käsittämätöntä ja rajoja venyttävää, josta ihminen samanaikaisesti kauhistuu ja lumoutuu. Kyse on pelon ja viehtymyksen sekoituksesta, joka myös pitkälti selittää ihmisten taipumusta lukea ja katsoa kauhufiktiota.
Halu kokea fiktiivisyyden panssarilasin takaa asioita, jotka ilman tuota välimatkaa tuhoaisivat fyysisesti tai musertaisivat henkisesti, on luultavasti sisäänrakennettu ihmislajiin. Ainakin kauhukertomus lajityyppinä on yhtä vanha kuin tuntemamme inhimillinen kulttuuri, ja sen edustajat kansanperinteen kummitustarinoista Teksasin moottorisahamurhien ja Hellraiserin kaltaisiin elokuviin palvelevat olennaisilta osin samoja tarkoitusperiä. On kuitenkin yksilöitä, jotka eivät lainkaan kestä vaikkapa kauhuelokuvien tai väkivaltaisten kohtausten katsomista. Kenties he ovat tässä asiassa lähempänä eläintarhan koiraa, joka ei kyennyt tuntemaan oloaan turvalliseksi.
Voidaan huomauttaa, että edellä sanottu pätee vain sellaisiin teoksiin, jotka menevät niin sanotusti ihon alle ja herättävät todellista levottomuutta. Moni klassinen kauhuelokuva ei enää pelota nykykatsojaa vaan tuntuu koomiselta tai miellyttävän nostalgiselta. Lisäksi jotkut katsovat kauhuelokuvia vain niiden estetiikan takia; ne tarjoavat heille kiehtovaa kuvastoa ja vaikuttavaa mielikuvituksen lentoa, mutteivät häiritse henkisesti. Huomautus on täysin oikeutettu, mutten itse ole kiinnostunut tällaisista motiiveista. Se, mitä kukakin yksittäinen ihminen saa tai on saamatta irti kauhusta, jääköön psykologien päänvaivaksi.
Minua kiinnostaa sellainen kauhu, joka täyttää varsinaisen tarkoituksensa, ainakin omalla kohdallani. Toisin sanoen ne melko harvinaiset teokset, jotka H. P. Lovecraftin sanoin herättävät "hienovaraisen tunteen siitä kuin kuuntelisi hämmentyneenä mustien siipien iskuja tai ulkopuolisten muotojen ja olentojen raaputusta tunnetun maailmankaikkeuden kauimmaisimmalla reunalla." Otan siis kauhun vakavasti ja etsin taidetta siitä mitä monet pitävät puhtaana ajanvietteenä, syvyyttä siitä mitä monet pitävät silkkana roskana.
Olen toki tietoinen, että etsintä tuottaa tulosta perin harvoin. Jos kaikesta fiktiosta 80% on jätettä, kauhusta sitä on 90-95%. Verenkarvaisilla kansikuvilla ja mauttomilla nimillä varustetut kirjat ja dvd-levyt sisältävät todennäköisimmin lipevällä tusinaproosalla tai hutiloidulla kuvakerronnalla toteutettuja tarinoita, joiden kaikki muunnelmat voi sijoittaa muutamaan kliseekategoriaan. Poikkeuksia on kuitenkin lukuisia ja jotkut niistä ovat tehneet niin suuren vaikutuksen, että hukkatyötä niiden etsiminen ei ole.
Lisäksi hakemani kaltaista kauhua löytyy myös teoksista, joita kukaan tuskin luokittelisi kauhuksi: Strindbergin ja Tennessee Williamsin näytelmistä, Dazain ja Faulknerin romaaneista, Dreyerin ja Bergmanin elokuvista... Yksi kauhun viehättävimmistä piirteistä onkin se, ettei se ole science fictionin, dekkareiden tai romanttisen viihteen kaltainen tarkasti rajattu genre, joka on eristettävissä kioskien telineisiin ja kirjakauppojen erikoishyllyihin. Kauhu on tietyn mielentilan perustalle rakentava taiteenlaji, ja rakennusaineksia on runsaasti kaikkialla.
***
Lähestulkoon kaikissa kauhun määritelmissä ilmiö yhdistetään rajojen rikkoutumiseen ja maailman perusteiden järkkymiseen. Kauhun tunne kumpuaa siitä, että maailma odottamatta näyttäytyy toisenlaisena kuin sen haluttiin tai uskottiin olevan. Paineen alla eivät ole ainoastaan moraaliset, vaan myös ontologiset rajat, itse terve järki ja luonnonlait: kuolleet nousevat haudoistaan, henkiolennot ottavat elävän ihmisen valtaansa, televisio-ohjelma aiheuttaa katsojissaan mutaatioita, katkaistut jäsenet liikkuvat itsestään, universumi paljastuu muinaisten pahantahtoisten jumalolentojen luomukseksi. Kauhufiktio ei ole silkkaa mielikuvitusta, vaan keskustelee tai pikemminkin kiistelee konkreettisen todellisuuden kanssa. Se paljastaa maailmankatsomuksemme itsestäänselvyydet ja niiden mahdollisen haurauden. Se esittää älyllisen haasteen näyttämällä jotakin, mitä ei pitäisi tai saisi olla.
Osa kauhukertomuksista antaa lopussa tapahtumille rationaalisen selityksen: outoudet ovatkin vaikkapa päähenkilön mielisairauden tuotetta eivätkä oikeita yliluonnollisia ilmiöitä. Klassinen esimerkki on Sheridan Le Fanun novelli "Vihreää teetä", jossa pastori Jenningsiä piinannut pahansuopa apinahahmo ei olekaan hänen okkulttisten harrastustensa avaaman "kolmannen silmän" tuote, vaan myrkytystilan aiheuttama harhanäky. Vaikka tällaiset ratkaisut saattavatkin tuntua mieltymyksistä riippuen latistavilta tai huojentavilta, ne eivät sinänsä mitätöi kauhufiktion esittämää haastetta. Vaikka maailman järjestys palautuu, se on paljastunut perin hauraaksi ja voi milloin tahansa järkkyä uudelleen.
Kauhun ontologista puolta valaisee hyvin eräs teksti, jota harvemmin mainitaan kauhun filosofisia perusteita käsiteltäessä. Saksalainen kirjailija Ernst Jünger, yksi koko 1900-luvun monipuolisimmista kulttuuripersoonista, kuvasi varhaistuotannossaan sitä vaikutusta, joka ensimmäisen maailmansodan rintamakokemuksella oli hänen omaansa ja hänen sukupolvensa maailmankatsomukseen. Jüngerin laajaan esseeseen "Taistelu sisäisenä kokemuksena" (Der Kampf als inneres Erlebnis, 1922) sisältyy luku nimeltä "Kauhu", joka alkaa:
Myös kauhu kuuluu siihen tunteiden kirjoon, joka on pitkään uinunut syvällä mielemme sopukoissa, mutta murtautuu suurten mullistusten yhteydessä alkuvoimaisena esiin. Sen synkkä varjo yltää vain harvoin lankeamaan modernin mielen korkeuksiin.
Alkuihmiselle kauhu oli pysyvä, näkymätön seuralainen hänen matkallaan autioiden arojen mittaamattomuuden halki. Se näyttäytyi hänelle yön pimeytenä, ukkosena ja salamoina, pakotti hänet polvilleen kuristavalla otteellaan - hänet, esi-isämme, joka vaivaista kivenmurikkaa nyrkissään puristaen kohtasi luonnon koko mahdin. Ja kuitenkin juuri tämä hänen suurimman heikkoutensa hetki kohotti hänet eläimen yläpuolelle. Sillä eläin voi kyllä säikähtää, kun jokin peto käy äkkiä sen kimppuun, se voi pelätä, kun sitä jahdataan ja se ahdistetaan nurkkaan, mutta kauhun tunne on sille vieras. Se on järjen ensimmäinen tunnusmerkki.
Lukemattomien ikätovereidensa tavoin Jünger kohtasi maailmansodan taistelukentillä asioita, jotka mullistivat täysin hänen käsityksensä sodankäynnistä. Kyse ei ollut ainoastaan romanttisten illuusioiden pirstaloitumisesta oikeassa sodassa, vaan asioista joita kukaan tuon ajan ihminen ei osannut odottaa. Sirpalekranaatit aiheuttivat irvokkaita vammoja, joita saaneita sotilaita piiloteltiin sairaaloiden suljetuilla osastoilla vielä sodan jälkeenkin. Tykistö myllersi maiseman huuruihin kietoutuneeksi kraaterikentäksi, jonka kätköissä vilisi rottalaumoja. Tuntikausia jatkuva rumputuli musersi tasapainoisimmankin miehen hermot, konekivääri ja taistelukaasut muuttivat kuoleman sattumanvaraisesta todennäköiseksi. Tällaiseen maailmaan valmistautumatta joutunut luultavasti tunsi olevansa keskellä painajaisunta, jossa mikään arkielämän logiikka ei pätenyt.
Vaikka oli monta pitkää vuotta astellut hajalle poljetulla, myllätyllä taistelukentällä, hätkähti kuitenkin yhä edelleen joskus äkillisesti kuin hulluudesta ja hirveistä painajaisista heränneenä. Minne oli joutunut? Jonnekin kuun kraattereiden keskelle? Syöstyksi kadotuksen kuiluun? Maan päällä tämä maisema ei ainakaan voinut olla, tämä kuoleman helvetillinen tanssisali, jonka ympärillä löivät kellertävät lieskat! Yksikään tulisija ei luonut rauhaisaa hehkuaan, vain tuhon kirjavat merkkivalot lentelivät ilmaan jostakin maankolosta kuin korviahuumaavan verilöylyn tulisena alkusoittona.
Esseessään Jünger vyöryttää materiaalitaistelun painajaistodellisuuden esiin loisteliaana, puistattavana kuvaelmana. Hän kuitenkin yhdistää kauhun kokemukseen myös uteliaisuuden, hekuman ja leikittelyn halun. Hän nostaa esiin lapsuusajan kummitustarinat ja markkinapaikkojen kummajaisnäytökset, jotka houkuttelivat yleisöä esittelemällä näyteltyjä seksuaalimurhia, tautien runtelemien ruumiiden vahakuvia ja pöyristyttäviä anatomisia poikkeavuuksia:
Olen usein seissyt pitkiä aikoja tällaisten kojujen edessä ja tarkkaillut muiden katselijoiden kasvoja. Ilmassa raikui miltei alinomaa nauru, joka kuitenkin kuulosti niin omituisen hämilliseltä ja tukahdutetulta. Mitä tämän naurun oli tarkoitus kätkeä? Ja miksi minä seisoin siellä? Eikö se johtunutkin halustani kokea kauhua? Lasten ja rahvaan mielihalut eivät ole kenellekään vieraita.
Saman ristiriitaiselta tuntuvan uteliaisuuden Jünger löytää maailmansodan rintamamiehestä. Hän kertoo, miten hänessä ja hänen tovereissaan syttyi taistelun kokeneiden miesten karmaisevia tarinoita kuunnellessa kauhunsekainen halu päästä etulinjaan itsekin: "Jokaista ajoi halu tuijottaa Medusaa suoraan kasvoihin, vaikkei sydän ehkä sen jälkeen enää milloinkaan löisi."
Inhon tunteen sanotaan olevan yksi seikoista, jotka erottavat kauhun pelosta ja kauhukertomuksen jännityskertomuksesta. Kauhun kohde ei ole pelkästään uhkaava, vaan myös iljettävä. Olennaisempi erottava tekijä lienee kuitenkin outo puoleensavetävyys. Kauhun tavoin pelkokin voi lamaannuttaa, mutta se ei samalla tavoin vangitse kokijaa taikapiiriinsä. Kauhistuttava asia lumoaa, aivan kuin sen katsoja olisi samalla jonkin jumalallisen ilmestyksen tai perustavanlaatuisen oivalluksen äärellä. Kauhufiktio sisältää lukemattomia kuvauksia tällaisesta: Alienissa Harry Dean Stanton jähmettyy typertyneenä tuijottamaan eteensä ilmestyvää avaruushirviötä, Pirullisissa Vera Clouzot katsoo kylpyammeesta nousevaa kuollutta aviomiestään kunnes tuupertuu sydänkohtaukseen. H. P. Lovecraftin kertomusten päähenkilöitä eivät johdata tuhoonsa niinkään pahat jumalolennot vaan heidän oma sammumaton uteliaisuutensa, joka ajaa heidät tutkimaan hulluuden alkulähteitä.
