tiistai 29. toukokuuta 2018

Mitä on huoneessa 237?


Yhtenä onnistuneen kauhuelokuvan tunnusmerkkinä pidetään lujaa henkistä otetta katsojaan. Katsoja houkutellaan vaivihkaa hyväksymään yliluonnolliset tai muuten tavattomat tapahtumat, ja jos temppu onnistuu, hän uppoutuu kuvitteelliseen maailmaan siinä määrin etteivät kauhufilmeissä usein esiintyvät epäjohdonmukaisuudetkaan häiritse. Ohjaaja Jacques Tourneur kiteytti asian näin: ”Kauhuelokuva, todellinen kauhuelokuva, näyttää meille, että me kaikki elämme alitajuisen pelon vallassa. (…) Kun yleisö istuu pimeydessä ja tunnistaa oman epävarmuutensa elokuvan henkilöhahmoissa, sille voi näyttää uskomattomia tilanteita varmana siitä, että se seuraa mukana.”

Yksi ikonisimmista moderneista kauhuelokuvista, Stanley Kubrickin vuonna 1980 ilmestynyt Hohto, ei tätä sinänsä käyttökelpoista edellytystä täytä. Sen ote on älyllinen ja etäännyttävä, se pikemminkin pyrkii pitämään katsojan ulkopuolisena tarkkailijana kuin imaisemaan hänet mukaansa. Henkilökuvaus on kylmää ja usein suurpiirteistä: keskushahmo Jack Torrance on tarkkailun eikä samaistumisen kohde, hänen poikansa Dannyn tehtävä on lähinnä kuljettaa juonta eteenpäin ja hänen vaimonsa Wendy on karikatyyri vailla syvempiä ulottuvuuksia. Perinteistä kauhuelokuvaa edustaa lähinnä vimmainen loppujakso, jossa muu perhe pakenee hulluuteen suistunutta isää pitkin kummitustaloksi muuttuneen hotellin käytäviä.

Hohdossa ote katsojaan kyllä syntyy, mutta eri tavalla kuin mihin kauhuelokuvassa on yleensä totuttu. Kubrick operoi symboleilla, lähes huomaamattomilla vihjauksilla ja uhkaavan latautuneilla kuvilla. Kuvakulmilla ja leikkauksilla luodaan jatkuvia siirtymiä todellisesta epätodelliseen, ulkoisesta mielen sisäiseen maailmaan. Hienoimpiin siirtymiin kuuluu kohtaus, jossa Jack katselee ulos työhuoneensa ikkunasta. Äkkiä kuva vaihtuu ilmaotokseksi pihan pensaslabyrintistä, jossa Wendy ja Danny kävelevät. Jack on eksynyt päänsä sisäiseen sokkeloon, ja samalla syntyy antiikin Minotauros-tarun variaatio, jossa Jack itse on labyrintin keskellä odottava hirviö.

Muodon latautunut mutkikkuus on tehnyt Hohdosta yhden 1900-luvun jälkipuoliskon tulkituimmista ja ylitulkituimmista elokuvista. Näitä analyysejä käsittelee Rodney Ascherin dokumenttielokuva Room 237 (2012), joka on nähty Suomenkin televisiossa useaan kertaan. Room 237 jakaantuu yhdeksään osioon, joissa haastatellut Kubrick-intoilijat selostavat käsityksiään elokuvan merkityksistä ja havainnollistavat tulkintojaan kohtauksia erittelemällä.

Yhtä dokumentin perushavainnoista ei käy kiistäminen: Hohto on ”ikävystyneen neron” tekemä elokuva. Se ajoittuu vaiheeseen, jolloin Kubrick oli jo tehnyt joukon mestarillisia ja keskenään hyvin erilaisia elokuvia. Kauhuelokuva oli hänelle kokonaan uusi aluevaltaus, ja hän rakensi sen leikittelemällä kaikella siihen saakka oppimallaan ja sisällyttämällä kokonaisuuteen mielikuvitusta kiihottavia yksityiskohtia. Hohto sisältää klaffivirheitä ja tilallisia epäloogisuuksia, jotka saattavat olla sattumaa, vitsikästä kikkailua tai vihjeitä elokuvan syvempiin merkityksiin. Erään kohtauksen aikana huoneen seinustalla oleva tuoli katoaa yhtäkkiä, toisessa Jackin kirjoituskone vaihtaa väriä, ja hotellin käytävällä kulkevien henkilöhahmojen liikkeitä tarkastellessa huomaa, että tapahtumapaikka on tilallisesti epälooginen. Tällaiseen ainekseen Room 237 pitkälti keskittyy.

Osa dokumentissa esitetyistä tulkinnoista on uskottavia ja Hohdon merkitysvyyhtiä taidokkaasti selventäviä. Jo aiemmin mainitsemani Minotauros-viittaus tuodaan esiin hyvin havainnollistettuna, ja tulkinnat tiheään esiintyvistä fallossymboleista ovat varsin lähellä sitä, miten itse olen elokuvaa lukenut. Katson Hohtoa pitkälti kuvauksena miehen sukupuolivietistä, sen rapistumisesta ja pimeästä kääntöpuolesta. Jackin viriliteetti on hiipumassa, hän tuntee olevansa loukussa hajoavassa avioliitossaan hiirulaismaisen passiivisen naisen kanssa ja hänen poikansa etääntyy koko ajan isästään. Tulehtunut mieli kuvittelee ympärilleen baarimiljöön, jossa miestä arvostetaan ja jossa piikki on aina auki. Eskapististen fantasioiden lopputuloksena on yritys palauttaa perhe väkivalloin ruotuun ja raivata kilpakosijat tieltä. Mutta tätä kaikkea pitäisi tietenkin käsitellä omassa erillisessä kirjoituksessaan.

Erikoisemmille alueille mennään tulkinnoissa, joissa Hohtoa pidetään allegoriana Amerikan intiaanien kohtalosta tai holokaustista. Tulkintoja tukemaan poimitaan kuvamateriaalia tavalla, jota voi pitää joko kekseliäänä tai pakkomielteisenä: useassa kohtaa toistuva intiaanipäällikön kuva säilyketölkin etiketissä, hotellin sijainti entisellä intiaanien hautausmaalla, Jackin kirjoituskoneen saksalainen merkki, kirjoituskoneiden käyttö juutalaisten joukkotuhoon kytkeytyneessä byrokratiassa, baarin kylpyhuoneen punavalkoinen kaakelointi jonka keskellä hovimestari mustassa frakissaan näyttää suurelta hakaristiltä.

Niin sanottua antenniosastoa dokumentissa edustaa kirjailija ja elokuvantekijä, ”hermeettisten ja alkemististen traditioiden asiantuntija” Jay Weidner. Hänen mukaansa Hohdon varsinainen viesti on se, että Yhdysvaltain hallitus oli palkannut Kubrickin lavastamaan kuulennon. Sopimukseen sisältyvän vaitiolovelvollisuuden sitoma ohjaaja tunsi syyllisyyttä osallisuudestaan huijaukseen, ja teki tunnustuksensa Hohtoon upotetulla piilosymboliikalla.

Weidnerin ja muiden teorioille antaa outoa vakuuttavuutta se, ettei Room 237:ssä näytetä haastateltavia lainkaan. Vain heidän äänensä kuullaan Hohdosta ja muista Kubrickin elokuvista valikoitujen katkelmien taustalla. Syntyy vaikutelma punnitusta ja havainnollistetusta analyysistä: Dannylla tosiaan on Apollo 11 -paita päällään, monet lavasteiden koristekuviot muistuttavat avaruusraketteja, mystisen huone 237:n ovinumero tuo mieleen kuun ja maan välimatkan (237 0000 mailia) ja niin edelleen.

Room 237 on selvä osoitus Hohdon voimasta elokuvana. Vähäpätöisemmästä tekeleestä tuskin löytyisi yhtä paljon aineksia kajahtaneisiin mutta sisäisesti johdonmukaisiin tulkintoihin, tai ainakaan teoreetikot eivät olisi yhtä kiinnostuneita rakentelemaan niitä. Samoin dokumentti osoittaa ihmisen mielikuvituksen voiman: yksittäisistä, useimpien mielestä irrallisista detaljeista voi joku kehittää mutkikkaan kokonaisnäkemyksen, johon on kiehtovaa tutustua vaikka pitäisikin sitä hölynpölynä. Jos kuulento- ja holokaustitulkinnat ovat harhaisia, ainakin ne ovat kekseliäitä. Mieluummin kuuntelen niitä kuin luen useimpia nykyisiä elokuvakritiikkejä, joissa elokuvat latistetaan kerran katsottaviksi viihdeteollisuustuotteiksi, joiden arvo voidaan määritellä tähtiä antamalla.

Toisaalta monien tulkintojen käyttövoimana tuntuu olevan monomaanisuus ja liiallinen vapaa-aika. Kun ihminen katsoo elokuvan kuva kerrallaan etu- ja takaperin ja etsii piilomerkityksiä siinä vilahtavista tuotemerkeistä ja laitteiden sarjanumeroista, tekisi mieli kehottaa häntä hankkimaan oikea elämä.

Itse ajatus, että Hohdossa pienimmätkin lavastuksen ja puvustuksen yksityiskohdat saattavat sisältää merkityksiä, ei suinkaan ole kaukaa haettu. Kubrickin äärimmäinen perfektionismi ja tapa kuvata jokaisesta kohtauksesta lukemattomia ottoja tunnetaan hyvin. Lisäksi tiedetään, että Hohdon tekemisen aikoihin hän oli erityisen kiinnostunut alitajuisesta kuvakielestä ja mainostajien käyttämistä visuaalisista keinoista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät jotkut yksityiskohdat voisi olla silkkoja sisäpiirin vitsejä tai käytännön sanelemia ratkaisuja.

Ylitulkinnan synnyttää käsitys, että taideteos olisi jonkinlainen salakielinen koodi, jolle on löydettävissä täsmällinen ja oikea ratkaisu. Room 237:n tulkitsijat ovat ehdottoman varmoja asiastaan: heidän selityksensä ei ole subjektiivinen näkemys muiden joukossa, vaan salattu totuus jonka he nyt lahjoittavat maailmalle. Koodinpurkumentaliteetti ei liity vain mielikuvituksellisiin salaliittoteorioihin, vaan kaikkiin tiukasti yhteen maailmankuvaan tai ideologiaan nojaaviin tulkintatapoihin – hyvänä esimerkkinä Bruno Bettelheimin psykoanalyyttiset luennat satuklassikoista.

Taideteoksen näkeminen arvoituksena, joka pitää vain ratkaista, on itsessään perin neuroottinen lähtökohta. Enemmän kuin koodikieltä, taideteos muistuttaa luonnollista kieltä, joka sisältää moninaisia ja keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä. Sen raahaaminen jonkin yksiselitteisen symbolivalikoiman piiriin on toisinaan äärimmäisen viihdyttävää, joskus valaisevaakin, mutta se ei onnistu tekemättä väkivaltaa kohteelle. Kun kädessä on vasara, ympärillä näkyy vain nauloja.

Erityisen huonosti ohjelmalliset tulkinnat soveltuvat kauhuelokuvaan, joka operoi perimmäisillä epävarmuuksilla. Ehkä olennaisin onnistuneen kauhuelokuvan tunnusmerkki on sen kyky luoda painajaisunen ilmapiiri, jossa arkitodellisuuden turvalliset tarttumakohdat katoavat yksi toisensa jälkeen. Juuri näin Hohto tekee. Esineiden vaihtuminen tai katoaminen kuvasta ja Overlook-hotellin jatkuvasti muuttuva tila saattavat olla vain teknisiä keinoja luoda outouden atmosfääri, jonka koemme voimakkaammin unessa tai taideteoksessa kuin elämässä. Ne saattavat olla jotain muutakin, varmaa tietoa ei ole saatavilla. Joka tapauksessa kaikki elokuvan yksityiskohdat kiinnittävät huomiomme ja vetoavat omiin pakkomielteisiimme ja pelkoihimme. Niinpä Hohdon tulkinnatkin väistämättä kertovat vähintään yhtä paljon tulkitsijasta itsestään kuin elokuvasta.