Clint Eastwood

Helena Ylänen ylisti joskus Clint Eastwoodin Armoton -elokuvaa, koska hänen mielestään Eastwood on siinä kasvanut spagettiwesternien ja Likaisen Harryn pyssysankarista vakavaksi ja aikuiseksi mieheksi.

Ylänen unohtaa tyystin sen, että Armottoman katsoja odottaa koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen.

(Sivumennen sanoen, pidän suuresti Likaisesta Harrysta ja sen arvomaailma on minusta terve, viisas ja humaani.)

Sekin jäi Yläseltä huomaamatta, että Eastwood on tehnyt vakavia ja tunnetasolla kompleksisia rooleja jo kauan ennen Armotonta. Yksi niistä on Don Siegelin elokuva Korpraali McB (The Beguiled, 1971), Eastwoodin pitkän uran lähes unohduksiin painunut helmi. Elokuva on erikoinen veto sekä ohjaajalta että miespääosan esittäjältä; ainakaan Eastwood ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen tehnyt yhtä kieroa ja mustanpuhuvaa roolia. Se on loistava esimerkki "amerikkalaisesta gotiikasta" ja täynnä kipeitä seksuaalisia jännitteitä.

Korpraali McB sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheeseen. Eastwoodin esittämä nimihenkilö korpraali John McBurney on pahasti haavoittunut Unionin joukkojen sotilas, joka pelastautuu hoidettavaksi etelävaltiolaiseen tyttökouluun. Koulun väki kiintyy McBurneyhin eikä luovuta häntä sotavangiksi hänen toivuttuaan. Korpraali alkaa leikitellä koulun keski-ikäisen johtajattaren turhautuneella ja puberteetti-ikäisten oppilaiden heräävällä seksuaalisuudella. Hän ei kuitenkaan tajua, millaisia voimia hän on päästämässä irralleen suljetussa ja sodan entisestään eristämässä ympäristössä, ja seuraukset ovat makaabereja.

Minua viehättää Korpraali McB:ssä koko ajan esiin työntyvä sysimusta huumori ja asetelman vinksahtaneisuus. Eastwoodin esittämä antisankari on todellinen törkimys, joka pitää kunnon miehen kulissia pelatakseen sen takana häikäilemättömästi omia pelejään. Hän kertoo pelastajilleen olevansa kveekari ja toimineensa rintamalla lääkintämiehenä, koska ei suostu kantamaan asetta. Takauma kuitenkin paljastaa, että hän on lukuisia konfederaation sotilaita kaatanut tarkka-ampuja. Vielä hillittömämpi on kohtaus, jossa McBurney auttaa koulun tyttöjä puutarhatöissä. Hän kertoo tuntevansa kunnioitusta maata kohtaan ja aikovansa sodan jälkeen ryhtyä maanviljelijäksi. Sitten seuraa takauma, jossa hänet nähdään sytyttämässä etelän viljapeltoja tuleen.

Siegelin elokuvan ydin on pessimistinen: seksuaalisuus ei ole lempeä ja myönteinen voima, kuten elokuvan tekoajankohdan radikaalit uskoivat, vaan kantaa tuhon ja väkivallan alkiota. Sillä ei parane leikkiä huolettomasti, eikä ihmisten hyvätahtoisuuteen kannata luottaa. McBurney tajuaa asian vasta, kun on liian myöhäistä.

Korpraali McB on käytännössä sisätiladraama, siinäkin mielessä epätyypillinen Eastwood-elokuva. Kuvissa korostuu klaustrofobinen ahtaus ja valaistus on usein niin himmeä, että katsoja saattaa kuvitella televisiossaan olevan vikaa. Future Film julkaisi elokuvasta pari vuotta sitten suomalaisen dvd-painoksen, jota on yhä helposti ja edullisesti saatavilla. Kulttuuriteko, sillä Korpraali McB on merkillisyydestään huolimatta täysipainoinen Eastwood-Siegel-yhteistyön klassikko, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle.

Oikein palkittu

Tämänvuotinen kirjallisuuden Nobel meni oikeaan osoitteeseen. Sen sai perulainen Mario Vargas Llosa. Yllätyin vähän uutisen kuullessani, koska olin elänyt siinä uskossa, että Vargas Llosa oli jo Nobelinsa saanut.

Yleensä hyvät kirjailijat ovat huonoja poliitikkoja, mutta Vargas Llosa on saavuttanut huomattavaa menestystä kummallakin uralla. Vuonna 1990 hän oli keskusta-oikeistolaisen Frente Democrático -liiton ehdokkaana Perun presidentinvaaleissa ja voitti ensimmäisen kierroksen, mutta hävisi toisella vielä silloin lähes tuntemattomalle Alberto Fujimorille. Hän pettyi nuoruutensa vasemmistoaatteisiin ja kääntyi myöhemmällä iällä oikeistolaisempaan ja kansallismielisempään suuntaan. Minun makuuni Vargas Llosa on aivan liian uusliberaali (hän mm. pitää kotinsa seinällä Margaret Tatcherin valokuvaa), mutta hän on silti piristävä poikkeus Latinalaisen Amerikan kirjallisuusmaailmassa, jossa selvä enemmistö kirjailijoista tuntuu olevan vasemmistolaisia ja Castro / Chavez -faneja. Hänen ystävyytensä marxilaisen Gabriel Garcia Marquezin kanssa päättyi hänen lyötyään Marquezia nyrkillä naamaan erään elokuvan ensi-illassa Mexico Cityssä. Ei ole varmuutta, johtuiko tappelu poliittisista erimielisyyksistä vai naisista.

Itse olen lukenut Vargas Llosan laajasta tuotannosta vain yhden teoksen, romaanin Vuohen juhla, mutta jos hänen muut kirjansa ovat puoliksikaan niin hyviä, hänet voi lukea mestarien joukkoon. Otan selvää. Vuohen juhla on armoton balzacilainen läpileikkaus vallan kerrostumista diktatuurimaassa. Monilla aikatasoilla kulkevassa tarinassa käydään niin kabineteissa kuin kidutuskammioissa, ja kuvauksen yksityiskohtaisuus melkein kääntää vatsan ylösalaisin. Hämmästyttävän väkevä kirja.

Alkavana viikonloppuna voisin juoda pari maljaa Vargas Llosan saaman tunnustuksen kunniaksi ja miettiä, millaista solmiota käytän palkintoseremoniassa kun saan itse Nobelin.

Yhtä suurta perhettä

Elämme maailmassa, jossa tämän päivän vitsi on huomisen poliittinen kiistakysymys. Siksi kannattaa miettiä, millä vitsailee, hymy voi hyytyä nopeasti. Sukupuolineutraalista avioliitosta keskusteltaessa jotkut irvailivat, vaaditaanko seuraavaksi lukumääräneutraalia avioliittoa, ja nyt sitä sitten vaaditaan, kuten viimekuisen Ylioppilaslehden artikkeli osoittaa.

Olen usein nimittänyt Ylioppilaslehteä akateemiseksi versioksi City-lehdestä, ja MOT: julkaisun nykyinen päätoimittaja Maria Pettersson onkin entinen Cityn toimittaja. Pääkirjoituksessa Pettersson antaa täyden tukensa lukumääräneutraalille avioliitolle. Itse artikkelin kirjoittaja Maria Manner kuuluu maamme aktiiviseen tiedostajafalangiin, ja on kuluneen vuoden aikana kunnostautunut mm. selittämällä parhain päin toiseutta edustavien jamaikalaisten reggae-muusikoiden homovastaisia lausuntoja.

Cityn ja Ylioppilaslehden rinnastaminen ei sekään ole pelkkä vitsi. Edellinen edustaa ultrahedonistista trendi- ja kulutuskeskeisyyttä, jälkimmäinen lähinnä vasemmistoliberaalia idealismia, mutta nämä maailmankuvat eivät pohjimmiltaan ole kaukana toisistaan. Molemmat ihannoivat nautintoja, vapautta ja rajojen rikkomista. Samoin talousvaikuttajien huippukokouksissa voi vain ihmetellä, miksi liituraitamiesten ja heitä katukivillä paiskovien rastatukkaisten vaihtoehtoihmisten välillä vallitsee moinen epäsopu: kumpikin joukko vaatii lisää vapauksia, vähemmän sääntöjä ja rajatonta maailmaa.

Mutta nyt itse asiaan, eli polygamiaan. Idean älyttömyyden voi usein paljastaa laatimalla siitä kaavan; sovellan metodia nytkin. "Lukumääräneutraali avioliitto" tarkoittaa linkittämäni artikkelin mukaan sitä, että polygamia ja monogamia voivat elää rinnakkain samassa yhteiskunnassa. Eli kenellä tahansa on oikeus ottaa mielensä mukaan joko yksi tai useampia partnereita, eikä keneltäkään saa riistää tätä valinnanvapautta. Henkilö A voi siis ottaa puolisoikseen vaikkapa henkilöt B, C ja D. Olisi toki hirveää ahdasmielisyyttä sitoa B, C ja D vain yhteen puolisoon, joten hekin voisivat siis halutessaan ottaa A:n lisäksi muita puolisoita. Niinpä vaikkapa B saisi mennä A:n lisäksi naimisiin myös E:n ja F:n kanssa. E voisi sitten naida myös G:n ja H:n, jotka puolestaan naisivat hänen lisäkseen I:n ja J:n, ja niin edelleen ad infinitum.

Lopputuloksena olisi todellinen 60-lukulainen vapaan rakkauden paratiisi: lopulta kaikki olisivat naimisissa keskenään eikä kukaan kuuluisi kenellekään. Yhtä suurta perhettä kaikki; tätä seksuaaliradikaalit kaiketi haluavatkin. Kaavasta puuttuvat vain sellaiset inhimilliset tekijät kuin mustasukkaisuus ja omistushaluisuus, mutta sellaisethan ovat vain markkinavoimien turmelemien ihmisten kypsymättömyyttä, ja katoavat kuin itsestään vapaaseen ja tasa-arvoiseen yhteisöllisyyteen siirryttäessä.

Yhteenveto: yhteiskunta voi olla joko yksi- tai moniavioinen, muttei molempia yhtä aikaa eikä mitään siltä väliltä. Jos minulta kysytään, valitsen paljon mieluummin yksiavioisen mallin. Moniavioisuus sitoo kumppanin löytämismahdollisuudet yksioikoisesti varallisuuteen. Useimmilla ei ole varaa elättää kuin yhtä puolisoa tai tämän jälkeläisiä. Moniavioisissa yhteisöissä onkin paljon köyhiä miehiä, joiden kohtalona on jäädä loppuiäkseen lehdelle soittelemaan, kun naiset hakeutuvat rikkaan miehen haaremiin. Tulos olisi suurin piirtein sama, vaikka moniavioisia voisivat olla sekä miehet että naiset.

Erityisen huvittavaksi Ylioppilaslehden polygaamisen ristiretken tekee se, että maassamme mikään laki ei estä elämästä suhteessa useamman kumppanin kanssa. Aviorikoskin poistui laista jo vuonna 1948. Mutta jostain syystä radikaalit haluavat aina yhteiskunnan virallisen tuen elämäntavalleen. Niin, juuri sen saman yhteiskunnan, joka on heidän mielestään niin mätä, sortava ja syrjivä. Tämä on kummallista. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, saanko "yhteiskunnalta" tunnustusta, kunhan saan tehdä mitä lystään. Ilmeisesti juuri tätä Baudelaire tarkoitti sanoessaan, että usko edistykseen on laiskimusten oppi.

Baudelaire kirjoitti Alastomassa sydämessä toisenkin katkelman, joka käsittelee George Sandia, mutta kuvaa hyvin myös tuntemuksiani Ylioppilaslehden artikkelioksennuksen kirjoittajaa kohtaan:

Hän on ennen kaikkea ja ensisijaisesti suuri aasi; mutta hänessä on riivaaja. Kuka muu kuin Paholainen on suostuttanut hänet luottamaan hyvään sydämeensä ja terveeseen järkeensä, jotta hän puolestaan suostuttaisi kaikki muutkin suuret aasit luottamaan hyvään sydämeensä ja terveeseen järkeensä.

En voi ajatella tuota typerää luontokappaletta tuntematta tiettyä kauhun väristystä. Jos sattumalta kohtaisin hänet, en voisi olla paiskaamatta vihkivesimaljaa hänen päähänsä.

Näiden neutraalisuuskeskustelujen yhteydessä on tapana jossakin vaiheessa esittää hirtehinen argumentti lajineutraalista avioliitosta (rahvaanomaisemmin: "Koska sitten saa mennä naimisiin koiransa kanssa?"). Minun mielestäni pitäisi mennä pidemmälle. Lajineutraali suhde voisi liberaalin näkökulmasta olla ongelmallinen, koska eläimen tahdosta ei voi olla täyttä varmuutta ja luontokappale saattaa myös kärsiä asiasta. Mutta miten olisi suhdemalli, jota voisi kutsua vaikkapa elämäneutraaliksi? Vainajat eivät tiettävästi ainakaan kärsi, ja koska kaikki ovat autonomisia yksilöitä, omaisillakaan ei pitäisi olla nokan koputtamista asiaan. Jotta kaikki menisi vapaamielisen protokollan mukaan, asiasta pitäisi kysyä ihmiseltä vielä hänen eläessään. Ehkä tulevaisuudessa sairaaloista löytyy elintenluovutustestamenttien rinnalta kaavakkeita, jolla voin testamentata ruumiini eroottiseen käyttöön.

Lehmipojat ja sammakonsyöjät

Antti Nylén kirjoitti Vihan ja katkeruuden esseissä, että yhdysvaltalaiset kirjailijat ovat aina halunneet olla ranskalaisia. Väite ei ole aivan väärä: Hemingway, Fitzgerald ja muut "kadotetun sukupolven" hahmot valitsivat kaikki vapaaehtoisen maanpakonsa kohteeksi Pariisin ja beatrunoilijat ottivat käytännössä kaiken Rimbaud'lta. Henry Miller on lähinnä halpa painos Célinestä.

Sen sijaan elokuvassa asia näyttää olevan täsmälleen päinvastoin: ranskalaiset ohjaajat ovat aina halunneet olla amerikkalaisia. Vaikka ranskalaiset keksivät elokuvakameran, aloite on sen jälkeen ollut aina Atlantin toisella puolella. Klassiset ranskalaiset ohjaajat kuten Jean Renoir ihailivat D.W. Griffithiä, Erich von Stroheimia ja muita amerikkalaisen mykkäelokuvan suuria nimiä. 1950-luvun lopulla alkaneen uuden aallon ohjaajat ihailivat "edistyksellisinä" pitämiään amerikkalaisohjaajia: Fordia, Hawksia, Rayta, Wellesiä, Hitchcockia. (Kyllä, Hitchcock oli britti, mutta merkittävin osa hänen tuotannostaan on tehty USA:ssa ja hänen kuvastonsa on tullut osaksi klassista americanaa.)

Ranskalaisessa rikoselokuvassa amerikkalaisen film noirin vaikutusta on mahdoton olla huomaamatta. Koko film noir -terminhän keksivät ranskalaiset kriitikot toisen maailmansodan jälkeen, kun pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään 1940-luvun Hollywood-elokuvia, jotka olivat olleet pannassa saksalaismiehityksen ajan. Jean-Pierre Melville tunnusti vanhoilla päivillään, ettei ollut yhdessäkään elokuvassaan päässyt John Hustonin Asfalttiviidakon (1950) tasolle. Hänen kaikki kypsän kauden filminsä ovat olleet enemmän tai vähemmän Asfalttiviidakon variaatioita, kenties lukuunottamatta mainiota Le Samouraï -elokuvaa (1967). Ranskalaisen rikoselokuvan ehkä kirkkaimman helmen, Rififin (1955) ohjasi Jules Dassin, maanpakolaisena Hollywoodissa 1940-luvulla uransa luonut ranskanjuutalainen.

Kerran elokuvahistorian aikana voi väittää vaikutteiden kulkeneen päinvastaiseen suuntaan: 1970-luvun nuoret Hollywood-ohjaajat innostuivat Ranskan uudesta aallosta vastareaktiona edellisen vuosikymmenen Hollywood-elokuvan ummehtuneisuudelle. Heihin kuului mm. William Friedkin, modernin amerikkalaisen elokuvan ehkä vannoutunein frankofiili. Mutta tässäkin oli kyse paluusta omille juurille Ranskan kautta: kuten edellä selitin, uuden aallon ohjaajat ottivat lähes kaiken rapakon takaa.

Ranskalainen elokuva on vellonut melkoisessa alennustilassa viimeistään 1980-luvun alusta saakka. Selitys on yksinkertainen: rappio on heijastumaa Hollywood-elokuvan tason laskemisesta samoihin aikoihin. Ranskalaiset olivat käyttäneet aiemman Hollywoodin laina-aineksen loppuun, ja uusi oli mitä oli. 2000-luvulla ja varsinkin viime vuosina amerikkalainen elokuva on osoittanut elpymisen merkkejä, ja pieniä merkkejä vastaavasta on näkynyt ranskalaisessakin elokuvassa.

Valovoimaisin ranskalainen nykyohjaaja on Jacques Audiard, jonka vaikutteet on helppo huomata. Lue huuliltani (2001) on puhdasta Hitchcockia, lähes Takaikkuna -pastissi. Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) on uudelleenfilmatisointi amerikkalaisesta elokuvasta Fingers (1978), ja tuorein elokuva Profeetta (2009) on scorseselaista rikosdraamaa. Tietysti Ranskassa on myös Gaspar Noé, jolle on äkkiseltään vaikea löytää vertailukohtaa amerikkalaisesta tai muunkaan maalaisesta elokuvasta. Mutta jos Noén elokuvista riisuu toisinaan häiritsevän visuaalisen kikkailun, kiinnekohtia saattaa jo havaitakin. Hänen tähän mennessä parhaassa työssään, Yksin kaikkia vastaan (1998) näkyy ennen kaikkea Taksikuskin vaikutus.

Tähän elokuvahistorian puoleen soisi tutustuvan etenkin niiden, joiden mielestä eurooppalainen art house on ainoaa oikeaa elokuvaa ja Hollywood-tuotannot isolla rahalla tehtyä roskaa.

Muhamettilaisuus ja minä

Savukeitaan Jussi Halla-ahoa käsittelevässä kirjoituskokoelmassa ilmestynyt artikkelini noteerattiin laajalti arvosteluissa. Luultavasti siksi, että se oli kokoomateoksessa Jukka Hankamäen kirjoituksen ohella ainoa, jossa käsiteltyyn henkilöön suhtauduttiin myönteisesti. Kirjaa lehdissä tai internetissä käsitelleistä moni nosti esiin kohdan, jossa sanoin olevani islamofobi. Jotkut epäilivät kohtaa provokaatioksi, joku olisi kaivannut sille tarkempia perusteluita.

Vaikka keskustelu ja argumentointi ovatkin suunnattoman yliarvostettuja asioita, ajattelin nyt esittää lyhyesti perusteluni, koska minulla kuitenkin sellaiset on, vaikka niiden esittely kirjassa olisi vienyt artikkelia liikaa sivuraiteille. En usko "pelkkien" provokaatioiden olemassaoloon; räikeimmissäkin kärjistyksissä on vakavuuden siemen.

Kun nimitän itseäni islamofobiksi, en tarkoita että pelkään kadulla vastaan tulevia muslimeja. En myöskään pelkää Koraanin tai muiden islamilaisten tekstien sisältämiä ajatuksia. Pelkään niitä seurauksia, joita islamilaisen kulttuurin vaikutuksella eurooppalaiseen tai yleisemmin länsimaiseen sivilisaatioon mahdollisesti on. Niitä on myös mielestäni syytä pelätä. Siksi fobia on tässä yhteydessä vähän huono sana, sillähän tarkoitetaan sairaalloista ja perusteetonta pelkoa.

Islaminuskossa on kaksi sille luonteenomaista piirrettä, joista en pidä. Ensimmäinen sisältyy sen nimeen, joka tunnetusti tarkoittaa alistumista. Siinä missä kristinuskossa vaikuttaa vahva epäilyn ja Jumalan kanssa kiistelyn traditio, muslimin suhde jumalaansa on orjan suhde omistajaan. Vanhan testamentin Jahvea on moitittu kostonhimoiseksi machoksi, mutta Allah, joka vaatii uskovaa kumartamaan itseään viidesti päivässä ja julistaa palvontansa elämän tarkoitukseksi, vaikuttaa lähinnä maaniselta narsistilta. Pahimmillaan näin totalitaarinen jumalakäsitys johtaa ankaraan fatalismiin, jossa ei ole sijaa yksilön omalle harkinnalle. Tällainen katsomus on länsimaiselle ihmiselle tyystin vieras. Tuhoisimmat opit kiistävät joko ihmisen vapauden tai ihmisen sidonnaisuuden, islam kuuluu ensin mainittuihin.

Mutta muhamettilaisuuden ongelmallisin piirre on kuitenkin se, ettei se erota maallista ja taivaallista valtaa toisistaan. Raamatussa erotus on tehty yksinkertaisesti ja selkeästi: Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu ja keisarille mikä keisarille kuuluu. Kristinusko syntyi ja kehittyi vainottuna underground-liikkeenä, mikä on istuttanut siihen terveen epäluulon valtiovaltaa kohtaan. Islam taas oli valtiollinen uskonto syntymästään saakka, ja käytännössä sen käsitys maallisen ja taivaallisen regimentin yhteneväisyydestä johtaa teokratiaan. Sekulaarisia muslimimaita on vain kourallinen, ja niissäkin poliittisen islamin kannattajat ovat muodostaneet merkittäviä painostusryhmiä. Kristinuskon historiassa teokratiat ovat olleet harvinaisia ja väliaikaisia; nopeasti mieleen tulevat vain Savonarolan Firenze ja Calvinin Geneve.

Näihin huomioihin on tapana esittää muutama ennakoitavissa oleva vastaväite. Käsittelen ne tässä, ettei niihin vastaamiseen tuhraannu ylimääräistä aikaa.

1. Puhut islamilaisesta kulttuurista, mutta kulttuurin ja uskonnon rinnastaminen on virhe. Voiko esimerkiksi suomea kutsua "kristityksi maaksi"?


Uskonnon ja kulttuurin side on olemassa, vaikkei niiden välille voi vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä. Suomi on ehkä maailman maallistunein yhteiskunta, mutta mm. sen lainsäädännön perustana on edelleen pääosin kristillinen arvomaailma. Ehkä pitäisi erottaa toisistaan termit "kristillinen" ja "kristillisperäinen". Jälkimmäinen luonnehtii parhaiten täkäläistä mentaliteettia. Kristinusko on ollut niin merkittävä tekijä kaikkien Euroopan maiden historiassa, etteivät ne todennäköisesti koskaan irtaudu sen kaikesta perinnöstä. Tämä aivan riippumatta siitä, kuinka kristityiksi enemmistö suomalaisista/eurooppalaisista itsensä kokee. Samaten islam vaikuttaa muslimimaiden vallitseviin käsityksiin avioliittoinstituutiosta, perhemallista, koulutuksesta, sukupuolten välisestä suhteesta, ylipäätään siitä, mikä hyväksytään ja mitä paheksutaan. Nämä asiat ovat kulttuurin ydinmehua.

2. On monenlaista islamia.


Tätä argumenttia käyttävät myös feministit halutessaan hiljentää heihin kohdistuvan arvostelun. Mielipiteiden ja informaationkin vaihto käy toivottomaksi, kun kaikki aika kuluu sen määrittelyssä, mistä puhutaan.

3. Islam ei ole monoliitti. Kulttuurit muuttuvat ajan mukana.

Tätä en ole kiistänyt, eikä tietääkseni kukaan muukaan. Ongelma on vain siinä, että kulttuurien muutos on hidasta, eikä sen suunta ole ennustettavissa. Ei ole kirkossa kuulutettu, että ollessaan Euroopan kanssa kiinteässä vuorovaikutuksessa islam lähtisi kehittymään juuri siihen suuntaan kuin länsimaiset liberaalit toivovat. Se voi aivan hyvin ohjautua entistä aggressiivisempaan ja umpimielisempään suuntaan. Jonkinlaisen maltillisen euroislamin kehittyminen vaatisi melkoista myllerrystä itse uskonnon perustassa, eikä moisesta ole näköpiirissä paljon merkkejä.

4. Ihmisistä pitäisi puhua yksilöinä eikä uskontonsa tai kulttuurinsa edustajina.

Valitettavasti ihmiset eivät ajattele, tunne eivätkä toimi vain yksilöinä, vaan erilaisten viiteryhmien osina. Vaikka kuinka hokisimme, että kaikki ovat yksilöitä, homo sapiens on syvästi tribaalinen laji. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja joukkojen psykologia toimii eri lainalaisuuksien mukaan kuin yksilöiden. On ehkä liikaa vaadittu liberaaleilta, että he joskus ymmärtäisivät tämän yksinkertaisen asian.

Lopuksi laitan linkin Der Spiegelin englanninkielisessä versiossa ilmestyneeseen politiikantutkija Hamed Abdel-Samadin haastatteluun. Se sisältää ehkä terävintä ja kiihkottominta puhetta islamista, jota olen aikoihin lukenut. Erityisesti kiinnitin huomiota Abdel-Samadin väitteeseen, että islam elää kulttuuripiirinä jonkinlaista rappiovaihetta. Yleensähän kriittisissä puheenvuoroissa on tapana päätellä, että islamin nopea kasvu on elinvoiman merkki ja siten uhka veltostuneelle, rappeutuneelle lännelle. Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Varajärjestelmien puute

Lueskelin viimeisimmästä Parnassosta Karri Kokon juttua e-kirjasta. Olen kuullut paljonkin juttua sähköisten lukulaitteiden kehittymisestä. Sanotaan, että niiden leviäminen yleiseen käyttöön Suomessakin on vain ajan kysymys. Tätä ei liene syytä epäillä.

Sanottakoon alkuun, että en suhtaudu sähkökirjan tuloon pelolla tai yksioikoisen kielteisesti. En muutenkaan ole luddiitti, vaikka pidän joidenkin luddiittien tekstejä valaisevina; minusta kaiken teknisen kehityksen pitäminen tuhoisana on vain yksi taikauskon laji. Toisaalta en hurmioidukaan teknisistä keksinnöistä; tekniikan siunauksellisuuteen uskominen on huuhaata sekin. Muodikkaasti voisin sanoa olevani tekniikkakriittinen.

Minulla on syytä tiettyyn skeptisyyteen, koska välittömän ympäristöni teknologia on muuttunut lapsuusajoistani vain vähän. Autot kulkevat yhä polttomoottoreilla, avaruuteen ei tehdä turistimatkoja, minulla ei ole kotirobottia tiskaamassa ja siivoamassa, en pysty siirtymään paikasta toiseen teleportaatiolaitteella. Kotitietokonekin meillä oli jo 1980-luvulla. Luen lehdistä haltioituneita kirjoituksia bio- ja nanoteknologian avaamista tulevaisuudennäkymistä, mutta toistaiseksi ne eivät ole vaikuttaneet elämääni mitenkään.

Tekniikka on 1950-luvun lopulta saakka pikemminkin monimutkaistunut kuin ottanut vallankumouksellisia askeleita. Tähän monimutkaistumiseen liittyy myös vaaratekijöitä. Mitä hienompi, laajempi ja kompleksisempi teknologia, sitä haavoittuvampi se on yllättäville olosuhteiden muutoksille. Tämä nähtiin viimeksi keväällä, kun Islannin tuhkapilvi piti lentoliikenteen jäissä viikkokausia. Huippumodernit suihkukoneet pysyivät kentällä, kun taas vanhanaikainen mäntämoottorikone ilmanpuhdistimineen olisi lentänyt tuhkapilven läpi nikottelematta.

Nykyihminen on erityisen avuton vakavien teknisten häiriöiden edessä myös siksi, että varajärjestelmät puuttuvat. Tekniikan viimeisimpien sanojen myötä suuri osa aiemmasta laitteistosta vanhentuu ja poistetaan käytöstä. Lainkaan ajattelematta, että vanha tapa tehdä asiat saattoi sittenkin olla parempi, ainakin tietyissä tilanteissa. Potkurikonelaivueita ei pidetä valmiina Islannin tulivuorenpurkauksen kaltaisia skenaarioita varten, eikä meillä ole hevos- ja vankkurivarikoita kaupunkien ruokahuoltoa varten siltä varalta, että öljy loppuu tai öljykuljetukset takkuilevat pahasti.

Nämä kieltämättä hieman karkeat esimerkit selittävät, miksi suhtaudun e-kirjaan tietyin varauksin, vaikken sitä torjukaan. Parnasson jutussa haastateltu Touko Siltala sanoi, ettei perinteinen kirja katoa mihinkään e-kirjan läpilyönnin myötä. Huojentavaa, jos hän on oikeassa. Minä ainakin haluan, että kirjani julkaistaan vastaisuudessakin myös perinteisessä kirjaformaatissa sähköformaatin ohella. Painotuote kun säilyy vaikka sähkönjakelu lopetettaisiin kokonaan, mutta lukulaitteet nakattaisiin kaatopaikalle turhina verkonkuormittajina jo silloin, kun sähköä olisi pakko säännöstellä. Eivätkä tällaiset skenaariot edes tunnu kovin mielikuvituksellisilta Maailman tila -raportteja ja monien tiedemiesten selvityksiä lukiessa. En myöskään ole aikeissa luopua kirjahyllyjeni sisällöstä; niin rakkaiksi monet kirjoistani ovat esineinä tulleet, ja niin kodikkaan tunnelman ne asuntooni luovat. Virtuaali-intoilijat eivät koskaan ota huomioon monien kulttuuri-ihmisten esinefetisististä luonteenlaatua, eivätkä esteettisiä seikkoja ylipäätään.

Kuten uusilla keksinnöillä on tapana, sähkökirjan tulo on poikinut asiallisten arvioiden ohella valtavan määrän haihattelua, lapsellista intoilua ja kaikenlaista löysää ajattelua. Sinisilmäisintä asennetta edustaa usein kuultu ajatus e-kirjan ekologisuudesta. Tosiasiassa kirja-alan paperinkulutus on "small potatoes" verrattuna siihen muovi- ja metallimäärään, joka lukulaitteisiin käytetään niiden yleistyessä. Ja kuten kaikki käyttöelektroniikka nykyään, lukulaitteetkin suunnitellaan kestämään vain takuuajan umpeutumiseen asti, jonka jälkeen ne loppusijoitetaan kaatopaikalle tai johonkin elektroniikkaromua käsittelevään kehitysmaahan.

Muuttujien paljoudessa on vaikea ennustaa, millainen on painetun kirjan tulevaisuus sähkökirjan lyödessä läpi. Kenties se kokee vinyylilevyn kohtalon. Pitkäsoittohan on säilynyt sitkeästi cd-ajan läpi ja vain kasvattanut menekkiään viime vuosina. Sen aikanaan "syrjäyttäneelle" cd-levylle en puolestaan ennusta valoisaa tulevaisuutta. CD:t ovat esineinä rumia, ja ne jotka eivät esineiden kauneudesta välitä, lataavat musiikkinsa mp3-muodossa, kun taas vintage-henkisemmät palaavat hiljalleen kokonaan vinyylilevyjen pariin. Tämä kehitys on oikea oppikirjaesimerkki siitä, kuinka vanha konsti osoittautuu sittenkin paremmaksi kuin säkillinen uusia.

Vallan kirjailijat?

Kirjoitan nyt tylsästä aiheesta, josta mielestäni keskustellaan Suomessa aivan liian paljon: nimittäin kirjailijoiden apurahoista.Viime viikkoina on ollut puhetta Elina Jokisen väitöskirjasta "Vallan kirjailijat", joka tutkii valtion apurahoitusta kotimaisille kirjailijoille. Itse väitöskirjaa en ole lukenut, joten puutun tässä vain siihen, mitä siitä on julkisuudessa sanottu ja millaisia puheenvuoroja se on kirvoittanut. 

Ääneen ovat jälleen päässeet ne höttöpopulistit, joita nykyään tulee vasemmalta ja oikealta. Heidän mielestään kirjailijan työn pitäisi olla tulosvastuullista, eli jos teokset eivät myy tarpeeksi, kannattaa vaihtaa ammattia. Heidän tapaistaan on myös väittää, että yhteiskunnan rahoitus tekee kirjallisuudesta säyseää ja tasapaksua. Jotkut Jokisen julkisista kommenteista viittaavat samantapaiseen näkemykseen: "Jos apurahajärjestelmä on kirjailijan elinehto, silloin kirjailija elää järjestelmän ehdoilla." (HS 3.9.2010)

Tällaiset päänavaukset eivät ole uusia. Hyvin samansuuntaisesti maamme kirjallisuutta moitti jo 70-80-lukujen taitteessa Kaurasen, Saarisen, Blomstedtin ja kumppaneiden klikki. Erno Paasilinna, jota arvostan valikoivasti, kommentoi heidän julkilausumaansa Eino Leino -seuran kokouksessa syyskuussa 1980:

Sitten seuraa sitaatti: "Kirjailijat oppivat... taistelemaan keskenään paikasta auringossa... ja kirkkaimman potin korjaavat ne, joiden teksteissä ei turhia kysellä, ei liikoja kokeilla." Roskaa. Pitkiä apurahoja ovat saaneet meillä esimerkiksi Christer Kihlman, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Alpo Ruuth. Heille ei ole annettu niitä sen perusteella, että he olisivat kaikkein vähiten kyselleet, kokeilleet tai kapinoineet. (Valikoimassa Riita maailman kanssa, 1997)

Nykyään Paasilinnan luettelossa olisi eri nimet, mutta heistä voisi epäilemättä sanoa samaa. Suuri osa omastakin toimeentulostani tulee vaihtelevan suuruisista apurahoista. Tuotantoni laadusta voi tietenkin olla mitä mieltä haluaa, mutta kukaan tuskin kehtaisi väittää minua mielistelijäksi tai vallan sätkynukeksi. Tähän asti olen pärjännyt kohtalaisen hyvin, en valita. Katsotaan tosin, kiristyvätkö rahahanat seuraavan kirjani jälkeen, jossa haukun kulttuuriväkeä aika estottomasti.

Väite, ettei Suomessa julkaistaisi tai tuettaisi riittävän monipuolista kirjallisuutta, on yksinkertaisesti puppua. Maassamme on niin suuri määrä kustantamoja - suuria, keskikokoisia ja pieiniä - ja niiden julkaisema materiaali on niin kirjavaa, ettei valtavirrasta puhuminen ole aikoihin ollut perusteltua. Voi olla, että suomalainen kirjallisuus on vasta nyt saavuttanut sellaisen kriittisen massan, että se tuottaa automaattisesti monipuolista materiaalia.

Jokisen tutkimuksessa on otettu huomioon vain valtion apurahat. Tutkimustulokset voisivat olla erilaisia, jos mukana olisivat yksityisten rahastojen ja säätiöiden apurahat, jotka muodostavat merkittävän osan etenkin nuorten tekijöiden toimeentulosta. Itsekin olen "valtion elätti" vain osaksi: pienehkön kirjastoapurahan olen saanut joka vuosi toisen kirjani ilmestymisestä lähtien (siis vuodesta 2005), mutta valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan olen saanut vain kerran. Muut apurahani ovat tulleet mm. Suomen kulttuurirahastolta ja Alfred Kordelinin säätiöltä, joiden kanssa valtiolla ei ole mitään tekemistä.

Apurahapummeista ja apurahalautakuntien diktatuurista valittavat eivät ole koskaan osanneet selittää, miksi lukijoiden diktatuuri olisi parempi kuin lautakuntien. Apurahajärjestelmässä on tietenkin vikansa: kirjailijan toimeentulo on pätkittäistä ja epävarmaa ja suurimmat apurahat menevät aina niille, joilla on oikeat kaverit. Sille ei voi mitään. En usko täydellisiin ratkaisuihin, vaan kaikki vaihtoehdot ovat tavalla tai toisella huonoja. Niinpä pitää valita vähiten huono, ja tässä asiassa se on mielestäni valtiollinen apurahajärjestelmä. Vai olisiko esimerkiksi Timo K. Mukan pitänyt rahoittaa kirjoittamisensa metsätöillä tai ryhtyä kilpailemaan oman aikansa ilkkaremesten kanssa? Edellisessä tapauksessa hän ei olisi luultavasti kyennyt kirjoittamaan, jälkimmäisessä vaihtoehdossa hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Hän kuului kirjailijatyyppiin, jota ei omana aikanaan ymmärtänyt kulttuurieliitti eikä rahvas. Nykyään hän on klassikko, jota luetetaan koululaisillekin. Ennenaikaiseen hautaan hänet ajoivat roskajournalistit ja muut "menisit töihin tekotaiteilija" -tyypit, mikä oli "apuraha-apinoita" joka käänteessä haukkuvan Juha Vuorisen mielestä varmaankin ihan oikein.

Vanhaan mesenaattijärjestelmäänkään palaaminen ei onnistuisi, koska sivistysporvaristoksi kutsuttu ihmisryhmä on kadonnut keskuudestamme. Vanhaan hyvään aikaan rahakkaat ymmärsivät, että elämässä ja yhteiskunnassa on muutakin tärkeää kuin raha. Nyt he haluavat kaiken tuottavan voittoa. Mutta taidekirjallisuus on taloudellisesti täysin hyödytöntä: se ei tuota voittoa eikä sen pidäkään. Se on yksinkertaisesti sivistystasomme indikaattori, ja yhteiskunta joka ei suostu pitämään sellaista yllä, on barbaria.

Jos kaikkea turhaa ja tuottamatonta lähdettäisiin johdonmukaisesti karsimaan, pitäisi kirjallisuuden lisäksi tuet lopettaa monilta tieteenaloilta. Mennä saisivat mm. kielitiede, historiantutkimus, kaikki taiteentutkimus ja luultavasti suuri osa luonnontieteellisestä perustutkimuksestakin. En usko, että Elina Jokinenkaan on kirjoittanut väitöskirjaansa ilman apurahoja. Pitäisi ymmärtää, että tietyn sivistystason ylläpitämiseen yhteiskunta tarvitsee sektoreita, joita kysynnän ja tarjonnan laki ei koske, vaikka muuten pelaisikin täysin markkinatalouden sääntöjen mukaan.

Minulle on turha valittaa, että kirjailijoiden apurahat revitään tavallisen veronmaksajan selkänahasta. Niin sanottu tavallinen veronmaksaja on kateellinen, ahne, taikauskoinen ja kaunainen moukka. Hän ei koskaan ymmärrä hienon ja jalon päälle, vaan vaatii huolellisesti valikoitua roskaa. On aivan oikein, että sellaiset joutuvat kustantamaan kaltaisteni nerojen elämisen ja luomistyön. Se on mitätön hinta maksettavaksi siitä, että nykyiset ja tulevat lukijapolvet saavat nauttia tuottamistani huikeista visioista ja kirkkaista ajatuksista. Ja jos joku väittää minun laiskottelevan, vilkaiskoon listaa julkaisemistani ja suomentamistani teoksista.