Elämää iskulauseiden keskellä

Itäkeskuksen laadukkaassa kirjastossa, jossa vierailen usein, on jo pitkään ollut samanlainen kyltti kuin oheisessa kuvassa. En suoraan sanoen ymmärrä, miksi se on sinne laitettu. Mitä tarkoittaa, että kirjasto on "syrjinnästä vapaa"? Miten kirjastossa voi ylipäätään syrjiä ketään?

En ole huomannut, että Itäkeskuksen kirjastossa olisi aiemmin ollut vaikkapa vain valkoisille varattuja osastoja tai että ketään olisi kieltäydytty palvelemasta etniseen taustaan vedoten. Sellaisen kieltää jo laki. Asiakaskunnassa on aina ollut käytännössä kaikki rodut, ikäryhmät ja sukupuolet edustettuina. Henkilökuntaankin kuuluu sekä kantasuomalaisia että erilaisten maahanmuuttajaryhmien edustajia. Tästä kenkä ei siis voi puristaa.

Vai tarkoittaako kyltti, että kirjastosta on poistettu syrjivät nimikkeet, kuten H. P. Lovecraftin rasistisia stereotypioita vilisevät novellikokoelmat, kolonialisti Kiplingin tuotanto, Tintti Kongossa -sarjakuva tai pahamaineisen antisemiitin Louis-Ferdinand Célinen romaanit? Tätä en ole tarkistanut.

Syrjintää on kuitenkin näemmä oltava kaikkialla, koska siitä pitää noin näyttävästi sanoutua irti. Vajaat pari viikkoa sitten olin Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelussa Mike Pohjolan ja Sirpa Pietikäisen kanssa. Keskustelu koski mm. sitä, millainen kielenkäyttö on syrjivää, ja koko puolituntinen uhkasi taantua jankkaamiseksi, koska edes perusasioista ei päästy yksimielisyyteen. Itse en usko, että pelkillä puheilla voi syrjiä ketään. Islamin nimittäminen pedofiiliuskonnoksi saattaa edustaa huonoa makua tai huonoja tapoja, mutta syrjintää se ei ole. Muut keskustelijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että jo väärän nimityksen käyttäminen jostakin ihmisryhmästä voidaan luokitella syrjinnäksi.

Termin määrittely näin löyhästi on osasyy kieltämättä kummalliseen ilmapiiriin, joka tässä maassa vallitsee. Varastossa työskennellyt tuttava kertoi afrikkalaisesta työntekijästä, joka oli ajanut trukin keskelle kulkuväylää. Kun päällysmies oli komentanut siirtämään sen pois, työntekijä oli alkanut valittaa rasismista. Vielä hämmentävämpi oli todistamani tapaus, jossa turkkilaissyntyinen pizzerianomistaja oli poistanut kantasuomalaisen sokean naisen ravintolastaan aggressiivisen käyttäytymisen takia, minkä jälkeen nainen oli valittanut viranomaisille syrjinnästä.

Kun syrjintää voi olla mikä tahansa, kuka tahansa voi vedota siihen, kunhan sattuu kuulumaan virallisesti syrjittyyn ryhmään. Jos joudun jonakin päivänä tilanteeseen, jossa en saa hakemaani työpaikkaa, pitääkin tehdä valitus, että minua syrjittiin vasenkätisyyteni takia. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi onnistua, koska pelkkä vähemmistöön kuuluminen näyttää oikeuttavan syrjintään vetoamisen.

Edellä käsittelemäni kirjaston kyltti ei ole ilmoitus mistään todellisesta tai kuvitellusta syrjinnästä luopumisesta. Se vain julistaa, että me täällä olemme suvaitsevaisia, oikeamielisiä ihmisiä ja hyvien asioiden puolella. Mitään muuta tarkoitusta tai sisältöä sillä ei ole. Sen voisi aivan yhtä hyvin kiinnittää asuntoni vessan oveen.

Tietysti kyltti on myös signaali maailmasta, jossa iskulauseet ovat korvaamassa yksilöllisen ajattelun.

Eläinkoe

    Kun ihmiset alkavat haluta tasa-arvoisuutta, tasajakoa, oikeutta päättää itse, valita,

    ei heille voi sanoa että te pyydätte tavaraa jota ei
ole mahdollista tehdä.

    Ei voitu sanoa että kun niitä valmistetaan, ne katoavat,
ja kun niitä lisätään, ne koko ajan vähenevät.

    Tämä voidaan kertoa myös eräitten pienten hännällisten viljaa syövien eläinten kokemuksesta. Kun niitä kootaan paljon yhteen, ne saavat toisiltaan lämpöä ja informaatiota. Niistä tulee äreitä ja turhautuneita. Ja ne sanovat: Me tahdomme vapautua todellisuuden kokemisesta. Se ei voi olla näin ahdas. Keskinäisestä riippuvuudesta, hyvistä tavoista, imettämisestä, jälkeläisten hoitamisesta, ylläpitämisestä.

    Ja ne alkoholisoituvat, neurotisoituvat, tuhoavat ympäristönsä, alkavat purra toisiaan, valitsevat, muuttuvat tasa-arvoisiksi.

    Toisaalta ne saavat nyt riittävästi mahdollisuuksia valita, äänestää, vaikuttaa ja toteutua.


- Paavo Haavikko, Puhua, vastata, opettaa (1972)

Riippuvuus

Ajattelin tänä iltana katsella töiden päätteeksi elokuvan Paniikki piikkipuistossa (Panic In The Needle Park, 1971). Se on paras näkemäni kuvaus suonensisäisten huumeiden käytöstä. Se on paljon parempi kuin klassikkona pidetty Christiane F. (1981), joka kenties ilmestymisaikanaan tuntui rajulta, mutta on nykynäkökulmasta enemmän journalismia kuin taidetta.

Jerry Schatzbergin elokuvan varsinainen juju on siinä, että tarinan rakastavaiset (Al Pacino ja Kitty Winn) eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia heroiinista vaan toisistaan. He palaavat aina yhteen, vaikka tietävät vetävänsä toisensa suoraan alimpaan helvettiin. Kysymys kuuluu, mitä he toisistaan saavat?

Riippuvuustematiikan pohdiskelu sai minut kaivamaan hyllystä Matti Mäkelän esseekokoelman Ohitusleikkaus (2000), johon sisältyy kirjoitus "Hyvä riippuvuus". Se alkaa näin:

Olen nikotinisti, alkoholisti, seksiaddikti, syöppö, työnarkomaani, kuntoiluhullu. Kahdella sanalla, kohtuuton ihminen.

Mäkelän luettelo ja lopputoteamus sopii minuunkin, tosin kuntoiluhulluudelta olen toistaiseksi välttynyt. Lisäisin myöskin omalta osaltani luetteloon riippuvuuden makeisiin sekä internetaddiktion.

En kuitenkaan ole erityisen ahdistunut riippuvuuksistani, ja tulen parhaiten toimeen muiden eri tavoin addiktoituneiden ihmisten kanssa. Heissä on tiettyä suvaitsevaisuutta ja humaaniutta, jota harvemmin tapaa riippuvuuksista täysin vapaissa yksilöissä. Pahimpia ovat entiset addiktit, nämä tupakoinnin ja juopottelun lopettaneet selviytyjäsankarit; he eivät koskaan lakkaa tuomitsemasta muita ja pilaamasta heidän harvinaisia ilonhetkiään. Ilmeisesti riippuvuudesta vapautuminen on saanut heidät jonkinlaisen yli-ihmisharhan valtaan, ja käännynnäisen fanaattisella katseella he havaitsevat ympärillään vain moraalisesti alamittaisia häviäjiä, joita heidän on toruttava ja valistettava.

Välillä tuntuu, että erilaisia riippuvuuksia keksimällä keksitään. Puhutaan esimerkiksi pornoaddiktiosta, vaikka sen olemassaoloa ei ole toistaiseksi pystytty todistamaan. Yksi hyvä puoli yleistyneessä riippuvuuspuheessa on: addiktoitua voi käytännössä mihin tahansa. Se on askel sen myöntämiseen, että olemme jatkuvasti riippuvaisia lukemattomista asioista. Huono puoli on taas se, että riippuvuus mielletään lähtökohtaisesti negatiiviseksi asiaksi, josta olisi päästävä jonkinlaiseen vapauden tilaan.

Mieleen tulee vanha kansantarina mustalaisen hevosesta, joka päätti opetella olemaan syömättä, ja onnistuessaan kuoli. Paitsi että täydellisen riippumattomuuden tila on mahdoton, en myöskään usko sen olevan toivottava. "Läheisriippuvuudesta" on jankutettu ainakin 1990-luvulta saakka, mutta keskinäisestä riippuvuudesta kokonaan vapautunut yhteiskunta olisi luullakseni hirvittävää sosiaalidarwinistista varpaille tallomista. On hyvä, että kansakunnan jäsenet ja jossakin määrin kansakunnatkin ovat riippuvaisia toisistaan. Se hillitsee edes hieman sotimis- ja hävitysintoa sekä paljasta oman edun tavoittelua. Kenties yksilöllisistä riippuvuuksista on tullut niin polttava kysymys ja ongelma, koska keskinäinen riippuvuudentunne on heikentynyt.

Yksilötasolla täydelliseen riippumattomuuteen pyrkivän neuroottisuus on yleensä moninkertaista pahimpaankin addiktiin verrattuna; vai mitä pitäisi ajatella niistä, jotka keräävät kellariinsa suuret varastot säilykkeitä ja haulikonammuksia tulevan ydin- tms. katastrofin varalle?

Omista riippuvuuksistani olen nauttinut paljon enemmän kuin kärsinyt, ja kärsimyksiinkin olen oppinut suhtautumaan jokseenkin stoalaisesti, ilmaisia aterioita kun ei ole. Olen kokenut niiden avulla sellaisia irrationaalisen hurmion hetkiä, jollaisista järkevällä, riippumattomalla ihmisellä ei ole aavistustakaan. Se, jolla ei ole pakonomaista keräilyviettiä, ei milloinkaan kykene ymmärtämään sitä sykkeen huippulukemiin nostattavaa kiihkoa, jota bibliofiili tuntee löytäessään sattumalta kauan etsimänsä harvinaisen kirjan; uskon, että kyseistä tunnetta voi verrata lähinnä muinaisen ihmisen riemuun, kun hirvi kaatuu hänen keihäänsä osumasta. Lisäksi olen addiktioiden avulla oppinut ymmärtämään rituaalien merkityksen. Tupakoimaton ei koskaan käsitä, mikä rooli aamun ensimmäisellä tai aterian jälkeisellä savukkeella on tupakoitsijan elämänrytmissä ja -piirissä.

Riippuvuudet tarjoavat meille pääsyn nulikkamaisen ja näsäviisaan "kriittisyyden" tuolle puolen. Siksi meidän pitäisi riippua niissä kynsin ja hampain eikä pyrkiä niistä eroon.

Mutta ongelma tulee vastaan, kun riippuvuus on liian hallitseva tai kohdistuu tuhoisaan asiaan, kuten vaikkapa koviin huumeisiin. Toinen hyvä puoli nykyisessä riippuvuuskeskustelussa on se, että on otettu esiin riippuvuuksien kemiallinen ja geneettinen perusta. Jotkut yksinkertaisesti ovat syntyjään alttiimpia riippuvuuksille kuin toiset. Psykologia tuntee addiktiivisen persoonallisuuden käsitteen; henkilökohtaisesti tunnen monia tuon persoonallisuustyypin edustajia. He jäävät helposti alkoholi-, huume- tai lääkekoukkuun, ja jos he innostuvat jostakin vaarattomammasta kuten bodaamisesta, he vievät senkin liiallisuuksiin. Tällaisten ihmistyypin pitäisi selviytyäkseen haeskella mahdollisimman harmittomia ja tiheään vaihtuvia riippuvuuksia; heidän onnekseen koituu usein se, että he myös kyllästyvät riippuvuutta aiheuttavaan toimintaan nopeasti ja etsivät uuden.

Kaipaan kulttuuria, jossa riippuvuuksien kanssa pyritään elämään niiden pakonomaisen välttelyn sijaan. Kenties avaimet ovat kaikenkarvaisten terapeuttien ja elämäntaidon opettajien käsissä. He voisivat kehittää uusia lähestymistapoja ja iskulauseita: "eroon riippuvuudesta!" voisi muuttua muotoon "löydä parempi riippuvuus!" Voisi myös järjestää viikonloppukursseja, joissa osallistujia opastettaisiin juuri heille itselleen sopivien addiktioiden löytämiseen. Kuulostaa kieltämättä koomiselta, mutta jostain on aloitettava.

Tärkeintä on show

Huomenna eli tiistaina Yle 1 esittää "valtakunnanjohtaja" Pekka Siitointa (1944-2003) käsittelevän dokumentin Isän valtakunta. Valitettavasti en ehdi katsoa sitä, mutta toivottavasti se tulee myöhemmin katsottavaksi Yle areenalta.

Siitoimen persoona herättää kiinnostusta yhä, luultavasti myös siksi, että hän on vaikeasti määriteltävissä. Oliko hän urbaani kylähullu, poliittinen äärimmäisyysmies vai elämäntaiteilija? Siitoimen kulttimaineesta kertoo jotakin se, että hänen jäämistönsä huutokaupattiin ja päätyi keräilijöille ja antikvariaatinpitäjille. Omaan lipastonlaatikkooni jäämistöstä on eksynyt Siitoimen kesätyöpaikasta lähettinä saama työtodistus ("Hän suoritti työtehtävänsä tunnollisesti ja vastuuntuntoisesti ja käyttäytyi esimerkillisesti."), hänen kannattajiensa vappumarssia esittävä valokuva sekä Kansallis-mytologisen yhdistyksen pamfletti nimeltä Rotu-oppi.

Olen pitänyt Siitointa räikeydestään huolimatta harmittomana hahmona, ja poliittisesti hän olikin sitä. Natsismin uutta nousua pelkäävät voivat olla levollisin mielin, kun führerkandidaatti pitää hihassaan hakaristinauhaa, hirttää muuminuken talonsa edustalle, uskoo yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julistaa olevansa "kivenkova rasisti, fasisti ja sadisti". Sellaisen kelkkaan ei nykyaikana lähde kukaan täysipäinen. On epäselvää, kuinka vankasti Siitoin uskoi poliittisiin päämääriinsä. Hän ei selvästikään ollut tyhmä mies, joten hänen täytyi tajuta, että halutessaan todella tehdä oikeistoautoritaarisen vallankumouksen pitäisi valita aivan toisenlainen lähestymistapa. Tuskin hän edes tavoitteli poliittista uskottavuutta, vaan halusi pikemminkin elää jotakin eriskummallista fantasiaa. Tärkeintä oli show, näyttävyys, spektaakkeli.

Tämä tekee Siitoimesta puhtaasti postmodernin hahmon. Hänelle politiikka oli suurta karnevaalia ja pinta pinnanalaista tärkeämpää. Ja jos kaikki identiteetit ovat nykyään heimoidentiteettejä tai yksilön vapaasti poimittavissa kuin munat korista, miksei identiteettiä voisi rakentaa myös natsismista? Ei kunnon relativistin pitäisi nähdä asiassa mitään kummallista. Jos modernin ihmisen on Wilden sanoin joko oltava taideteos tai pukeuduttava taideteokseen, Siitoin oli puhdasverinen elämäntaiteilija, jonka merkittävin teos oli hän itse.

Siitoimen haastattelut ja muut julkiset esiintymiset ovatkin loistavaa viihdettä. Harva asia ällistyttää niin kuin lacostepaitaan ja SS:n koppalakkiin pukeutunut mies, joka puhuu vakavalla naamalla suhteestaan Luciferiin, sadoista rakastajattaristaan ja kranaatinräjähdysten kodikkuudesta. Vielä oudompaa on, ettei kyse ole mielipuolesta, vaan Siitoin osaa olla myös itseironinen. Muutakin kuin verrattoman viihdearvon ovat jotkut nähneet Siitoimessa: vaikka hänen poliittista puoltaan eivät kaiketi ota vakavissaan edes uusnatsit, monet okkultismista kiinnostuneet myöntävät miehen ansiot sillä saralla, ja häntä on verrattu Anton LaVeyn ja Aleister Crowleyn kaltaisiin legendaarisiin hörhöihin. Monipuolisen ja hilpeän yleiskuvan Siitoimesta saa esimerkiksi Mesikämmen-blogin artikkeleista.

Yksityiselämässään Siitoin ei ollut yhtä harmiton kuin poliittisesti, vaan hänen jälkikasvunsa joutui ilmeisesti kärsimään isänsä alkoholismista ja ideologisista päähänpinttymistä. Isän valtakunta -dokumentissa käsittääkseni tuodaan lasten näkökulmaa paljonkin esiin.

Vasemmistoradikaaleiltakin löytyy oma Pekka Siitoimensa, nimittäin Akuliina Saarikoski. Hän ajaa omaa queer-anarkistista "vallankumoustaan" hyvin siitoinmaisin keinoin, eli toinen toistaan räikeämmillä ja absurdimmilla lausunnoilla sekä valtaväestölle mahdollisimman vastenmielisillä tunnuksilla ja iskulauseilla. Selvästi hänellekin on tärkeintä show, poseeraus ja massasta erottuminen. Mutta Pekka oli hauskempi.

Sentimentalismin kulttuuri

Timo Vihavaisella oli hyvä kirjoitus Kanavassa. Hän kirjoitti ajankohtaisesta ilmiöstä nimeltä sentimentalismi ja referoi Theodore Dalrymplen tänä vuonna ilmestynyttä kirjaa aiheesta (Spoilt Rotten: The Toxic Cult of Sentimentality). Termillä tarkoitetaan tunnereaktioiden ylivaltaa argumentaatiossa ja ajattelussa, ja Vihavaisen mielestä se näkyy varsinkin historianopetuksessa ja -tutkimuksessa.

Kouluissa historialliset tapahtumalinjat supistetaan kertomuksiksi sortajista ja sorretuista, vaikka historia tieteenä on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt eroon moisista dikotomioista. Tämä yksinkertaistaminen tuottaa yksilöitä, jotka eivät välttämättä osaa mainita muita merkittäviä asioita länsimaiden historiassa kuin holokaustin ja neekeriorjuuden. Holokaustin kaltaiset tapahtumat, jotka ennen käsiteltiin muun historianopetuksen ohessa, ovat saaneet pakolliset erityiskurssit.

Mitään uuttahan ei ole siinä, että historianopetus on poliittista. Poliittisesti korrekti sentimentalismi on vain tullut sotienvälisen, kansallista kertomusta vuoden 1917 kiintopisteestä korostavan historiantulkinnan tilalle. Mutta sentimentalismin valta on tosiasia, jonka havaitsee muuallakin kuin historianopetuksessa. Aikamme on romanttinen sanan sentimentaalisessa mielessä, siis yksilön tunnetta palvova.

"Olet väärässä, koska näkemyksesi loukkaa tunteitani" on täysin hyväksytty argumentti julkisessa keskustelussa, vaikka sitä ei koskaan näin paljaassa muodossa näekään. Tämän voi todeta tarkastelemalla takavuosien Tatu Vanhanen -skandaalia, tämän hetken homoliittokeskustelua tai melkein mitä tahansa muuta "kuumaa perunaa". Tärkeintä on hyvin tunteminen, ei hyvin ajatteleminen.

Sentimentalismi on vallankäyttöä, joka perustuu raa'an voiman asemesta manipuloinnille. Tämä manipulointikyky löytyy jokaiselta pikkulapselta, mutta myös monilta eläimiltä: kissa osaa mouruta raastavasti halutessaan ylimääräistä ruokaa ja koira luo pöydästä kerjätessään sydäntäsärkevän katseen ruokailijaan. Sentimentalismissa ei siis ole mitään erityisen ihmismäistä, vaikka sen edustajilla onkin tapana vedota humaaniuteen ja inhimillisiin arvoihin.

Tunteen ilmaisemisessa on jotakin vastaansanomatonta. Niinpä mikä tahansa kuulostaa vakuuttavalta, kun siinä on riittävä emotionaalinen lataus: voimme kiistää vastustajan asia-argumentin, muttemme hänen tunnettaan. Kääntäen: vastustaja on helppo saada epäilyttävään valoon syyttämällä häntä empatian puutteesta. Kukapa haluaisi leimautua kylmäksi psykopaatiksi. Sentimentalistisessa kulttuurissa vallitsee kilpailu uhriudesta, jota olen käsitellyt toisaalla. Uhrius on valttia, koska sen myötä saa moraalista auktoriteettia, ja pelkkä uhriksi ilmoittautuminen riittää kyseisen statuksen saamiseen.

Juttelin taannoin filosofisia erään tuttavan - joka ei edusta sentimentalistista mielenlaatua - kanssa, ja yhdessä vaiheessa keskustelua hän totesi, että tärkeintä on olla pienten ja heikkojen puolella. Ensi kuulemalla ajatus kuulostaa hyvältä, eihän kukaan ainakaan halua olla pieniä ja heikkoja vastaan. Mutta kelpaako se oikeasti maksiimiksi? Mistä tiedämme tänä suuren teatterin aikana, ketkä ovat pieniä ja heikkoja ja ketkä vain tekeytyvät sellaisiksi?

Asenteessa on se ongelma, että pienuuden ja heikkouden monopolin saavat helposti tietyt ryhmät, kun taas toiset leimataan automaattisesti vallan ja voiman edustajiksi. Rotujen välisissä konflikteissa syyllisiä ovat valkoiset, yksilön ja yhteiskunnan ristiriidoissa syyllinen on yhteiskunta jne. En hyväksy maailmankuvaa, jossa yhdet ihmiset ovat aina lampaita ja toiset aina susia, ja jossa lampaiksi luokiteltujen typerimmätkin teot selitetään parhain päin. Eikö olisi mielekkäämpää vastustaa vääryyttä, harjoittipa sitä kuka tahansa ja kohdistuipa se kehen tahansa? Meillähän riittää näitä, jotka ovat heikkojen puolustajia vain, koska sanovat olevansa sellaisia.

Minusta pitäisi tavoitella totuutta, ei vaikuttavuutta. Muuten kaikki mielipiteenvaihto taantuu reagoinniksi; typerys reagoi, kun taas viisas kysyy ja punnitsee. Vihavainen kirjoitti kolumninsa lopuksi kaipaavansa sentimentalismin tilalle hyvää ajattelua. Tällainen vetoomus hukkuu helposti, koska se on viileä ja harkitseva. Rääkymällä saa asiansa paremmin perille.

Oikea ja väärä elitismi

"Maailman varjelemisen, maailmanjärjestyksen säilyttämisen ele on traaginen, elitistinen ele. Jotta se vaikuttaisi aidolta, sen on perustuttava syvälle ulottuvaan perinteeseen, voimassaolevaan ja järkkymättömään tahtoon - toisin sanoen olemassaolevaan eliittiin. - Perustaa vailla olevan valtaeliitin konstruktiivisuus puolestaan on aina tekokonstruktiivisuutta, jonka sisältö on yksinkertaisesti dekonstruktiivisuus, selvemmin sanottuna tuhoaminen."

- Imre Kertész, Kaleeripäiväkirja

Clint Eastwood

Helena Ylänen ylisti joskus Clint Eastwoodin Armoton -elokuvaa, koska hänen mielestään Eastwood on siinä kasvanut spagettiwesternien ja Likaisen Harryn pyssysankarista vakavaksi ja aikuiseksi mieheksi.

Ylänen unohtaa tyystin sen, että Armottoman katsoja odottaa koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen.

(Sivumennen sanoen, pidän suuresti Likaisesta Harrysta ja sen arvomaailma on minusta terve, viisas ja humaani.)

Sekin jäi Yläseltä huomaamatta, että Eastwood on tehnyt vakavia ja tunnetasolla kompleksisia rooleja jo kauan ennen Armotonta. Yksi niistä on Don Siegelin elokuva Korpraali McB (The Beguiled, 1971), Eastwoodin pitkän uran lähes unohduksiin painunut helmi. Elokuva on erikoinen veto sekä ohjaajalta että miespääosan esittäjältä; ainakaan Eastwood ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen tehnyt yhtä kieroa ja mustanpuhuvaa roolia. Se on loistava esimerkki "amerikkalaisesta gotiikasta" ja täynnä kipeitä seksuaalisia jännitteitä.

Korpraali McB sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheeseen. Eastwoodin esittämä nimihenkilö korpraali John McBurney on pahasti haavoittunut Unionin joukkojen sotilas, joka pelastautuu hoidettavaksi etelävaltiolaiseen tyttökouluun. Koulun väki kiintyy McBurneyhin eikä luovuta häntä sotavangiksi hänen toivuttuaan. Korpraali alkaa leikitellä koulun keski-ikäisen johtajattaren turhautuneella ja puberteetti-ikäisten oppilaiden heräävällä seksuaalisuudella. Hän ei kuitenkaan tajua, millaisia voimia hän on päästämässä irralleen suljetussa ja sodan entisestään eristämässä ympäristössä, ja seuraukset ovat makaabereja.

Minua viehättää Korpraali McB:ssä koko ajan esiin työntyvä sysimusta huumori ja asetelman vinksahtaneisuus. Eastwoodin esittämä antisankari on todellinen törkimys, joka pitää kunnon miehen kulissia pelatakseen sen takana häikäilemättömästi omia pelejään. Hän kertoo pelastajilleen olevansa kveekari ja toimineensa rintamalla lääkintämiehenä, koska ei suostu kantamaan asetta. Takauma kuitenkin paljastaa, että hän on lukuisia konfederaation sotilaita kaatanut tarkka-ampuja. Vielä hillittömämpi on kohtaus, jossa McBurney auttaa koulun tyttöjä puutarhatöissä. Hän kertoo tuntevansa kunnioitusta maata kohtaan ja aikovansa sodan jälkeen ryhtyä maanviljelijäksi. Sitten seuraa takauma, jossa hänet nähdään sytyttämässä etelän viljapeltoja tuleen.

Siegelin elokuvan ydin on pessimistinen: seksuaalisuus ei ole lempeä ja myönteinen voima, kuten elokuvan tekoajankohdan radikaalit uskoivat, vaan kantaa tuhon ja väkivallan alkiota. Sillä ei parane leikkiä huolettomasti, eikä ihmisten hyvätahtoisuuteen kannata luottaa. McBurney tajuaa asian vasta, kun on liian myöhäistä.

Korpraali McB on käytännössä sisätiladraama, siinäkin mielessä epätyypillinen Eastwood-elokuva. Kuvissa korostuu klaustrofobinen ahtaus ja valaistus on usein niin himmeä, että katsoja saattaa kuvitella televisiossaan olevan vikaa. Future Film julkaisi elokuvasta pari vuotta sitten suomalaisen dvd-painoksen, jota on yhä helposti ja edullisesti saatavilla. Kulttuuriteko, sillä Korpraali McB on merkillisyydestään huolimatta täysipainoinen Eastwood-Siegel-yhteistyön klassikko, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle.