Media on viime viikkoina löytänyt uuden runsaudensarven, rasistisen vihakirjoittelun internetissä. Maahanmuuttotutkijat, poliitikot ja toimittajat ovat astuneet joukolla esiin valittamaan saamistaan häiriöviesteistä. Viimeisimpänä aiheeseen on tarttunut ikuinen mimosa Anu Silfverberg Nyt -liitteen kolumnissaan "Suojautujat".
Silfverbergin kirjoitus on viimeisin esimerkki siitä marttyyriuden kollektiivisesta tavoittelusta, johon koko Suomi on heittäytynyt. Kaikki haluavat olla uhreja, marginaaliin ahdettuja ja vaiennettuja.
Toisaalla Ilkka Niiniluoto on verrannut nettihäiriköintiä Stalinin vainoihin, Anna Kontula lapuanliikkeeseen. Hämmentävää. Jos Stalinin vainot rajoittuivat muutamiin solvausviesteihin, eivät ne ilmeisesti olleetkaan niin kauheita kuin olen Solzhenitsynin, Robert Conquestin ja Simon Sebag Montefioren kirjoista lukenut. Täytynee tarkistaa historiantuntemustani.
Hieman suhteellisuudentajuisempi ihminen voisi ajatella, ettei haukku haavaa tee, ja sähköpostiin valunut kuona kannattaa jättää omaan arvottomuuteensa. Mutta Silfverbergin mielestä sekin on pahasta:
Mutta kovuudessa on iso ongelma. Kiusaamisen lisääntyessä kaikkien arvot kovenevat, myös koulunpihan nörttien ja idealistien. He muuttuvat.
Harva pystyy oikeasti lukemaan välinpitämättömästi henkilökohtaista viestiä, jonka ainoa tarkoitus on loukata. Ihminen kehittää suojamekanismeja. Niitä ovat esimerkiksi kyynisyys, tunteiden kieltäminen ja sulkeutuminen.
Jonkun pitäisi kertoa Silfverbergille, että maailma on paha ja ihmiset hulluja ja typeriä. Se asia ei muutu, vaikka kirjoittaisi kuinka monta tiedostavaa lehtikolumnia. Olisi hienoa, jos kaikki noudattaisivat sivistyneitä keskustelutapoja, mutta aina löytyy niitä jotka eivät osaa, viitsi tai halua.
Edellisen esseekokoelmani ilmestyttyä sain itsekin jonkin verran häirikköpostia ja -puhelinsoittoja. Niissä minut mm. haluttiin kastroida ja sokaista. Facebookiin perustettiin peräti kolme vastaistani viharyhmää, joista suurimmassa oli parhaimmillaan kolmisensataa jäsentä. En kuitenkaan kokenut itseäni uhriksi. Viharyhmistä olin suorastaan ylpeä. Puhelin oli helppo lyödä korvaan ja sähköpostiviestit deletoida. Huomattavasti enemmän minua ärsytti se, että joku tilasi kotiini nimelläni urheilu- ja pornolehtiä. Jouduin itse ottamaan toimituksiin yhteyttä ja perumaan tilaukset. Jos niitä olisi tullut lisää, olisin ottanut yhteyttä virkavaltaan, sillä moinen toiminta meni jo vahingonteon puolelle.
Itse kullekin olisi hyväksi kehittää kova kuori, ja useimmat onnistuvatkin siinä iän karttuessa. Se ei tarkoita, että sisuksenkin pitäisi olla kova, kyse on asioiden priorisoinnista. Jos reagoi jokaiseen pilkkahuutoon, koko elämä kuluu loukkaantuessa. Huutajia maailmassa riittää. "Kylmästi katso elämää, kuolemaa, ratsumies!" runoili W. B. Yeats.
Mutta halu marttyyriuteen on joka tapauksessa kiintoisa ilmiö. Se ei ole missään nimessä uusi asia, mutta tuntuu korostuneen nykyaikana. Maahanmuuttokeskustelussa hinku uhriuteen ei ole pelkästään monikultturistien ominaisuus, vaan myös kriitikoiden taholta kuulee harmillisen usein valituksia mielipidevainoista. Heillä on tietysti vainoista jonkinlaista näyttöäkin, Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti muun muassa. Lahjakkaana ja kylmäpäisenä poliitikkona Halla-aho osasi oikeuskäsittelyn aikana ottaa uhriasemastaan kaiken irti vaikuttamatta surkuhupaisalta. Vaikka on hänkin rimanalituksiin sortunut "haluatteko verta käsiinne" -lausunnoissaan.
Orjantappurakruunusta käyty taistelu on pohjimmiltaan laskelmointia ja taktiikkaa, näyttääpä se ulospäin miten kiihkeältä tahansa. Jos sanoo olevansa vallan ja voiman puolella, myöntää ainakin osan vastapuolen argumenteista päteviksi. Mutta kaikkien ollessa sorrettuja ja solvattuja voi vain ihmetellä, kenellä valta sitten on. Toiset väittävät Helsingin Sanomia vihervasemmistolaiseksi propagandalehdeksi, toisten mielestä se on uusliberalismin äänitorvi. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.
