Vuoden 2019 kohokohdat

Nyt kun kuluneesta vuodesta on enää tähteet jäljellä, listaan tavalliseen tapaani sen kulttuuriset kohokohdat. Lista on täysin subjektiivinen, eivätkä sille päätyneet ole paremmuusjärjestyksessä.

Matti Mäkelä: Pitelemätön
Hauska ja monipuolinen kirjallinen testamentti. Mäkelä käytti elämäänsä koko tuotantonsa raaka-aineena, mutta tässä se on jäsennelty eheäksi kertomukseksi. Muistikuvien ohella Pitelemätön sisältää paljon yleispätevää pohdintaa mm. esseen kirjoittajalle ominaisesta persoonallisuudesta.

Tenho Kiiskinen: Humanismin paheet
Kustantajan kehut kuulostavat aina epäilyttäviltä, mutta sanon silti, että Kiiskisen kirja on mielestäni parasta mitä kotimaisessa esseistiikassa on tapahtunut aikoihin. Se on paikoitellen melkein kadehdittavan hyvä: täysin jarruttelematon, törkeä ja syvällinen. Tärkeä kirja Humanismin paheet on ennen kaikkea siksi, että se katsoo rävähtämättä tiettyihin psyyken ja kulttuurin pohjamutalammikoihin, mutta uskaltaa myös nauraa vapautuneesti näkemälleen. Kiiskinen on tuonut kotimaiseen asiaproosaan aivan omanlaisensa äänen.

Ernst Jünger: A German Officer in Occupied Paris. The War Journals 1941-1945
Jüngerin päiväkirjat toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli miehitysjoukkojen upseerina Pariisissa ja solmi kontakteja mm. Picassoon ja heinäkuun salaliittolaisiin, on vihdoin käännetty englanniksi. Bruce Chatwin on sanonut niitä "oudoimmaksi toisen maailmansodan tuottamaksi kkirjalliseksi teokseksi, paljon oudommaksi kuin mikään Célinen tai Malaparten kirjoittama", ja hän on pitkälti oikeassa. Jüngerin merkinnät eivät usein tunnu sotapäiväkirjalta lainkaan, sillä eniten hän kuvailee uniaan, vierailujaan pariisilaisissa antikvariaateissa, keskustelujaan erilaisten aristokraattien ja taiteilijoiden kanssa sekä kasvi- ja hyönteistieteellisiä tutkimuksiaan. Rintaman tapahtumat ja hallinnon poliittiset kiemurat ovat kuitenkin kaiken taustalla, ja niitä koskevista maininnoista kehkeytyy omalaatuista pohdintaa vallankäytöstä ja historian lainalaisuuksista.

They Shall not Grow Old
Peter Jacksonin pitkä dokumenttielokuva on järkyttävin, rehellisin ja lähimmäs katsojaa tuleva visuaalinen kuvaus ensimmäisestä maailmansodasta - eikä se johdu pelkästään yli sadan vuoden takaisen filmimateriaalin realistisesta värittämisestä. 60-luvulla äänitetyissä haastatteluissa veteraanit muistavat tapahtumat ällistyttävän tarkasti, ja haastattelunpätkien yhdistäminen kirjavaan kuva-aineistoon herättää eloon sen muusta maailmasta eristetyn rinnakkaistodellisuuden, jonka rintama tuolloin muodosti. Sitä alkaa lähestulkoon ymmärtää, miten elämä oli mahdollista perinpohjaisen hävityksen maisemassa, josta eläimetkin olivat rottia ja täitä lukuunottamatta paenneet, ja miten siitä tuli ihmisille niin luonteva elinympäristö, että he tunsivat vain tyhjyyttä aselevon lopulta tultua. Ääniraidalla miinojen ja shrapnellien räjähdykset menevät luihin ja ytimiin, aikakauden lauluissa puolestaan on mutkattoman humoristinen henki.

The Lighthouse
Merimiesten folklorea ja Prometheus-myytin aineksiä yhdistelevä psykologinen kauhuelokuva on ohjaaja Robert Eggersin selvä voimannäyte. Se on yhtä tyylitajuinen kuin esikoisohjaus The Witch (2015) ja kytkeytyy siihen temaattisesti, mutta rakentaa kokonaan oman maailmansa ja The Witchiä monimutkaisemman mytologisten viittausten verkoston. Kuten kaikki tehokkaat kauhukertomukset, Lighthouse vie pettävälle jäälle, läpitunkemattomaan pimeyteen jossa turvalliset tarttumapinnat katoavat yksi kerrallaan. Sitä on lopulta tulkittava pikemminkin mytologian kuin psykologian työkaluin.

Chernobyl
Ydinvoimalaonnettomuutta ja sen jälkipuinteja kuvaavaa minisarjaa ylistettiin paljon, ja hyvä se onkin. Tekijät ovat yhdistäneet katastrofikuvausta poliittiseen trilleriin, ja kumpikin taso toimii. Varsinkin parissa ensimmäisessä jaksossa tunnelman tukaluus tuo hetkittäin mieleen ydinsotaa kuvaavan 80-luvun televisioelokuvan Threads. Sarjan ulkoasu on räätälöity autenttisen neuvostoaikaiseksi, mitä korostaa vhs-tyyppinen hieman epäskarppi kuva. Olennaisella tasolla Chernobyl on kuvaus poliittisesta järjestelmästä, jolle julkisivu on tärkeämpää kuin mikään muu ja joka yrittää kaikin keinoin peittää omat laiminlyöntinsä.

Joose Keskitalo: En lähde surussa
Keskitalo kuuluu niihin harvoihin kotimaisiin nykymuusikoihin, joiden uraa seuraan aktiivisesti, ja sanoitustensa takia hän on merkittävimpiä elossaolevia suomalaisia runoilijoita. Levyt ovat menneet musiikillisesti koko ajan monipuolisempaan ja määrittelemättömämpään suuntaan, mistä uusin on hyvä esimerkki.

Chelsea Wolfe: Birth of Violence
Äärimetallin aineksia laulaja-lauluntekijän tyyliin yhdistelevän Wolfen kuudes studiolevy on akustispainotteinen, ja luonnehtisin sitä amerikkalaiseksi versioksi neofolkista. Pidän suuresti sen soundista, jossa kaamosaika tuntuu tiivistyvän säveliksi.

Kirjallinen aasinhattu

En ole lukenut ainuttakaan 2000-luvulla Finlandia-palkittua teosta. Näin ollen en voi väittää niitä huonoiksi. Toisaalta en myöskään ole tuntenut minkäänlaista halua lukea niitä, mikä kertoo jo jotain. Suurten kustantamojen kevät- ja syyskatalogeja lukiessa herää yleensä yhden tai parin kotimaisen uutuuden kohdalla tunne, että tämän voisi lukea jos olisi aikaa. Mutta Finlandia-voittajien listaa silmäillessä tulevat poikkeuksetta mieleen laulun sanat:

Burn down the disco
Hang the blessed DJ
Because the music that they constantly play
It says nothing to me about my life

Musiikkianalogia on tässä tapauksessa pätevä, sillä kun avaan radion parhaaseen kuunteluaikaan, missään siellä soivassa ei ole riittävää tarttumapintaa. Kaikki on räätälöity tyydyttämään psykologista mukavuudenhalua. Tosin populaarimusiikin hittejä ei yleensä edes yritetä markkinoida ”rohkeina” tai ”ajatuksia herättävinä”. Kotimaisten kirjallisuuspalkintojen saajista tällaisia luonnehdintoja sen sijaan käytetään rutiininomaisesti, vaikka kaikki tietävät ettei tässä maassa palkita ainakaan rohkeudesta. Todellisuudessa melkein kaikki kansanryhmät osoittavat suurempaa sosiaalista rohkeutta kuin kirjailijat.

Jopa Nobelin saattaa vielä saada joku kiistanalainen, ristiriitaisia reaktioita herättävä kirjailija, kuten tänä vuonna Peter Handke. Mutta jos mielii päästä Finlandia-ehdokkaaksi, on järjestelmällisesti suunnattava julkiset ulostulonsa – ja mikä pahinta, myös tuotantonsa – sille lukevan yleisön sektorille, jonka mielestä Ville Rannan pilapiirrokset ovat oivaltavia. Tai ainakaan tätä sektoria ei pidä missään tapauksessa erehtyä ärsyttämään.

Keitä sitten ovat nämä tiskijukat, jotka alituiseen soittavat samaa muzakia? Se on toki kaikkien tiedossa: suuret kustantamot ja kirjakauppaketjut, jotka haluavat jokavuotisen piristysruiskeensa joulumyyntiin. Tanssiin lähtevät omat suosikkinsa ilmoittava media ja voittajaa ajankulukseen arvuuttelevat kirjallisuuspiirit. Tästä syystä Finlandia on myös ajan mittaan muuttunut puhtaasti romaanipalkinnoksi. Maksava yleisö haluaa hyvän lukuromaanin jossa on sopivassa suhteessa taideproosan elementtejä, sille ei kannata kaupata runo-, novelli- tai esseekokoelmia.

Lisäksi Finlandia-voittaja on aina kompromissi, jota kukaan prosessiin osallistuvista ei ehkä täydestä sydämestään kannata. Kuten tiedetään, Suomen Kirjasäätiön valitsema kolmijäseninen Finlandia-raati valitsee yhdessä vuoden kirjasadosta kuusi ehdokasta, joiden joukosta niin ikään Kirjasäätiön nimittämä henkilö valitsee voittajan. Järjestelmässä on puolensa, sillä se pitää yllä tiettyjä kirjallisia kriteereitä. Jos lopullisen valinnan tekijäksi nimitettäisiin jonakin vuonna vaikkapa Ronja Salmi, hän ei voisi valita hevoskirjaa, koska raadin esivalinnat sitoisivat häntä. Mutta sama järjestelmä myös varmistaa, että Sirkus Finlandian areenalle pääsee vain laadukkaita ja ammattitaitoisia romaaneja, siis sellaisia joita tähän maailmaan ei tarvittaisi enää ainuttakaan. Huolellisesti valikoitua roskaa, kuten Baudelaire sanoisi.

Joku saattaa kysyä, miksi vaivaudun räksyttämään Finlandia-instituutiota vastaan. Se ei ole katoamassa mihinkään, toiveet sen muuttumisesta ovat olemattomat, enkä itse ole koskaan kirjoittanut yhtään teosta, joka edes muodollisesti täyttäisi ehdokkuuden nykyiset kriteerit. No, kirjoitan tästä koska minua yksinkertaisesti vituttaa, enkä yrityksistäni huolimatta kykene omaksumaan zeniläistä asennetta suomalaisen kirjallisuuden yleiseen latistumiseen. Raivo ajaa kirjoituspöydän ääreen tehokkaammin kuin riemu, eikä ole minun tehtäväni arvioida, onko sanoillani lopulta vaikutusta.

Yleisellä latistumisella en viittaa pelkästään räikeään kaupallisuuteen, vaan omaleimaisuuden katoamiseen. Finlandia-palkinnon nimi on harhaanjohtava, koska ehdokkaat ja varsinkin voittajat näytetään valittavan sen perusteella, onko heissä potentiaalia kansainvälisille markkinoille. Hyviä esimerkkejä ovat Sofi Oksanen, ranskalaista nouveau romania jäljittelevä Laura Lindstedt ja tämänvuotinen palkittu Pajtim Statovci. Statovci, Kosovon albaani ja homo, on näissä puitteissa täydellinen valinta. Hän on samanaikaisesti useamman toiseuden edustaja ja käsittelee tuotannossaan vierautta, kulttuuristen identiteettien liukuvuutta ja muita kirjallisen julkisuuden parrasvaloissa pakollisia aiheita. Kaksi hänen aiempaa romaaniaan on julkaistu myös Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaikka harva on kuullutkaan hänestä Suomessa. Kirsikkana kakun päällä hän on alle kolmekymppinen.

Finlandia-instituutio yrittää tekemällä tehdä ”maailmankirjallisuutta”, jossa kansallisia erityispiirteitä ja yksilöllisiä särmiä on mahdollisimman vähän. Tällainen loppuun saakka laskelmoitu ja tuotteistettu, kuohittu ja parfymoitu kirjallisuus on valtamedian valmiiksi hyväksymää ja sen tekijät antavat etukäteen muotoiltuja vastauksia ennalta-arvattaviin haastattelukysymyksiin. Kyse on silkasta pelistä, joka ei kuitenkaan saa olla liian läpinäkyvää. Esimerkiksi Jari Tervo on naislukijoita mielistellessään ja punaniskarasisteja haukkuessaan kärkkynyt Finlandiaa liian avoimesti. Hän ei luultavasti koskaan pääse armoitettujen joukkoon, koska hänen palkitsemisensa olisi isäntä-koira -suhteen liian räikeä manifestaatio. Lisäksi Tervon kaltaisille pottunokkaisille keski-ikäisille valkoisille miehille on lopultakin varattu kulttuurijulkisuuden areenalla vain peesaajan rooli.

Kuvaamani järjestelmä on ominainen kulttuurisesti nuorelle nousukasmaalle, jossa joka henkäyksellä mietitään, mitä muut mahtavat meistä ajatella. Itävallassa kirjallisuuden valtionpalkinto on myönnetty Thomas Bernhardille, joka sanoi palkintopuheessaan, että palkinnon myöntänyt taidesenaatti koostuu ”pelkistä paskapäistä”, samoin kuin sen aiemmin palkitsema kirjailijajoukko. Tämän hetken Suomessa olisi mahdoton kuvitellakaan, että Bernhardin kaltainen riidanhaastaja ja kulttuuripönötyksen karkea pilkkaaja saisi edes kustannussopimusta miltään suurelta kustannustalolta. (Finlandia-palkinnossa näkyvätkin kärjistyneessä muodossa kotimaista kustannusalaa vaivaavat taudit, joita en kuitenkaan käsittele tässä, koska Tenho Kiiskinen on jo sanonut aiheesta olennaisen.) Vielä muutama vuosikymmen sitten kotimaisen kirjallisuuden näkyviä nimiä olivat Tikkanen, Salama ja ensimmäinen Finlandia-palkittu Erno Paasilinna. Enää heitä ei mitenkään voitaisi sietää.

Järjestelmä kuitenkin toimii. Kustannus- ja mediatalot saavat rahansa ja otsikkonsa. Se hyvien ihmisten joukko, jolle kirjallisuuden kuluttaminen on elämäntyyli- ja statuskysymys, muodostaa rajallisuudestaan huolimatta sopivan kokoisen kuluttajasektorin, jolle voi huoletta myydä joka vuosi samaa paskaa eri paketissa. Kun jonkin romaanin käännösoikeudet myydään ulkomaille, voidaan Hesarin kulttuurisivuilla riemuita pääsystä maailmankirjallisuuden piiriin, vaikka kansainvälisillä markkinoilla teos – yleensä ansaitusti – hukkuu massaan saman tien. Se, että järjestelmä suosii ja tuottaa sykofantteja ja pyrkyreitä, jotka vihaavat palavasti kaikkia itseään lahjakkaampia, vain varmistaa sen jouhevan käynnin tulevaisuudessakin.

Yksi hyvä puoli järjestelmässä kuitenkin on. Ne, joilla on kyky nähdä, näkevät heti ettei koneiston ulos sylkäisemiin tuotteisiin kannata tuhlata aikaansa. Lukemisen arvoiset kirjat löytyvät niiden joukosta, joista ei lyödä isoa rumpua ja joita ei ehdokaslistoilla näe. Lukeva yleisö myös löytää ne pikku hiljaa, vaikkei niitä sille hopeatarjottimella tuodakaan. Rohkenen siis varovaisesti toivoa tulevaisuutta, jossa Finlandia-palkinto nähdään sinä mikä se on: häpeärangaistuksena, aasinhattuna, jonka saa alistumisesta, sivuilleen vilkuilusta, mielistelystä ja korruptiosta.

Painajaisen kerrostumat

Äskettäin levitykseen tullut Memory: The Origins of Alien on dokumentti, jonka tekemistä olen odottanut kauan. Se keskittyy Alien-saagan aloittaneeseen Ridley Scottin elokuvaan, ja jättää jatko-osat (jotka ovat parhaimmillaan viihdyttäviä ja huonoimmillaan väkisin väännettyjä) muutamaan lyhyeen mainintaan. Ja mikä parasta, sen päähuomio ei ole elokuvan tekoprosessissa, vaan teokseen sisältyvässä paksussa myyttien ja alluusioiden kerrostumassa.

Tämä lähestymistapa on aiemmin jäänyt enimmäkseen pimentoon, vaikka minusta se on ainoa mielekäs. Käsikirjoittaja Dan O'Bannonin ideoima ja kuvataiteilija H. R. Gigerin toteuttama vihamielinen avaruusolento on nimittäin mytologinen hirviö par excellence, samaan aikaan sekä moderni että arkaainen. Se saattaa olla ainoa 1900-luvun luoma arkkityyppinen hirviö, meidän tuntemamme maailman reunalla kyyristelevä painajainen. Vaikka siitä on tullut itsestäänselvä osa populaarikulttuurin kuvastoa, se ei ole vampyyrien ja ihmissusien tavoin muuttunut pelkäksi harmittomaksi kitschiksi.

Samalla hirviö ja sen ympärille rakennettu maailma ovat täynnä mielleyhtymiä muinaisiin kulttuureihin ja myytteihin sekä ajattomiin luonnon ja biologian ilmiöihin. Alien kytkeytyy hahmoihin ja tarinoihin, jotka ovat olleet länsimaisen kulttuurin perusaineista vuosituhansia. Se operoi jungilaisten arkkityyppien ja kollektiivisen alitajunnan alueella.

Alexandre O. Philippen dokumentti ei ole lopullinen selvitys Alienin myyttisestä rihmastosta, ja hyvä niin. Puhkianalysoimisen sijaan se valaisee elokuvan merkityskentän ja antaa polttoainetta pidemmille pohdinnoille. Philippen edellinen pitkä dokumenttielokuva keskittyi purkamaan Hitchcockin Psykon suihkukohtausta; Alienia tarkastellaan laveammin, mutta huomio kiinnittyy yhä uudelleen elokuvan ikonisimpaan kohtaukseen eli hirviön ”syntymään” John Hurtin rintakehän läpi.

Kuuluisa kohtaus toimii leikkauspisteenä tekijöiden lukemattomista lähteistä ammentamille vaikutteille. Hirviölapsen hahmon H. R. Giger sai Francis Baconin maalaustaiteesta, tarkkaan ottaen Baconin triptyykistä ”Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion” (1944). Gigerin oma taide on aina askarrellut syntymätrauman ja syntymän väkivaltaisuuden parissa – uuden elämän synty on hänelle aina veristä, ahmivaa ja tuskallista. Heti dokumentin avauskohtauksessa esitellään myös Oresteian raivottaret, jotka kostavat vanhempiaan vastaan rikkoneille jälkeläisille. Alien on antiikin myytin käänteisversio: lapsi eli ihmisruumista isäntänään käyttävä hirviö kostaa ihmiselle hänen loputtoman faustisen uteliaisuutensa, halunsa ylittää perimmäiset rajat. Myös samansisältöisiä viittauksia egyptiläiseen mytologiaan löytyy.

Elokuvan rahtialuksen ja pelastussukkulan nimistä löytyvät viittaukset Joseph Conradin romaaneihin Nostromo ja Narkissoksen neekeri. Näitä käsitellään dokumentissa kommentteina imperialismiin, ja samalla Alien rinnastetaan mielenkiintoisella tavalla toiseen vuonna 1979 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan, Francis Ford Coppolan Ilmestyskirjaan. Myös siinä tuhoon tuomittu miehistö matkaa vieraan sivilisaation alueelle tarkoituksenaan tappaa toisenlainen hirviö. Muut rinnastukset elokuvan tekoaikana ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin teemoihin eivät ole yhtä kiinnostavia. Mukaan on ympätty myös pakollinen feministinen analyysi ”tukahdutetun feminiinisyyden” murtautumisesta esiin, mutta sen voi onneksi ohittaa nopeasti painamalla kaukosäätimen kelausnappia.

Memory luo myös jokusen lyhyen mutta kiintoisan silmäyksen Alienin tapaan kuvata teknologiaa. Alien irtaantui aiemman tieteiselokuvan kliinisestä teknologiakuvasta, ja sen visio avaruusajan elämästä on väkevän ruumiillinen. Siinä missä vaikkapa Avaruusseikkailu 2001:n teknologia on kiiltävää ja toimii jouheasti, avaruusrahtilaiva Nostromo on täynnä nihkeitä ja hämäriä, vuotavien putkien reunustavia käytäviä, kitiseviä ja suhisevia automaattiovia. Huohottavat äänitehosteet tuovat mieleen elimistön, jonka sisällä miehistön jäsenet hikoilevat korjaustöiden ja muiden arkisten askareiden kimpussa. Alienin avaruusmatkaajat eivät ole Star Trek -tyyppisiä tutkijoita ja seikkailijoita, vaan pikemminkin rekkakuskeja jotka kuljettavat raaka-ainelasteja maan ja siirtokuntien välillä.

Itse pidän Alienia pitkälti kuvauksena paitsi kahden biologisen lajin, myös kahden eri tyyppisen teknologian kohtaamisesta. Ihmisen teknologia on avuton hirviön edessä, koska hirviö on itsessään teknologiaa: täydellisyyteen hiottu selviytymisen, lisääntymisen ja kilpailijoiden tuhoamisen väline. Kiiltävä ja virtaviivainen pää, jossa suonet kulkevat sähköjohtojen tavoin sekä aseen tavoin toimiva ruumis korostavat olennon konemaisuutta. Gigerin varhaisissa luonnoksissa olennolla oli silmät, mutta hän poisti ne valmiista suunnitelmasta painottaakseen luomuksensa epäinhimillistä, ”biomekaanista” luonnetta.

Paitsi johdantona Alienin maailmaan, Memory: The Origins of Alien toimii kuvauksena siitä, miten merkittävät taideteokset rakentuvat. Dokumentin keskushahmoksi nouseva käsikirjoittaja O'Bannon sanoi itse: ”En varastanut keneltäkään – varastin kaikilta.” Alienin omaleimaisuus perustuu äärimmäisen kirjavan laina-aineksen yhdistelylle. Sillä on selvät edeltäjänsä 1950-luvun tieteiselokuvassa ja tieteissarjakuvassa – yksi dokumentissa esitelty sarjakuvatarina sisältää kuuluisan syntymäkohtauksen melkein samanlaisena kuin se lopulta päätyi elokuvaan. Mutta pelkkään genren jatkumoon Alien ei jäänyt, koska sen tekijät lainasivat kaikkialta, aina keskiajan maalaustaiteesta ja antiikin taruista saakka. Se on täysi teos, jota on katsottava lukemattomien kerrosten läpi.

Pyhää yksinkertaisuutta saatavilla

Pyhä yksinkertaisuus tuli painosta viime viikon lopulla ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Se on neljästoista kirjani.

Jokaisen kirjan kirjoittaminen on vähän erilaista, ja Pyhä yksinkertaisuus erosi muista ainakin taustatyön määrässä. Laskeskelin, että välittömäksi lähdeaineistoksi jouduin lukemaan viitisen kirjaa per luku, joidenkin lukujen kohdalla enemmän. Näiden lisäksi luin laajalti artikkeleita ja muita lyhyempiä tekstejä. Käytin myös jonkin verran asiantuntija-apua. Euroopan noitavainoja käsittelevän esseen lähetin sen valmistuttua tutulle pappismiehelle, jotta hän tarkistaisi etten ole puhunut läpiä päähäni kirkkohistoriaa ja kristillistä teologiaa koskevissa osuuksissa.

Kirja sai alkunsa pari vuotta takaperin keskustellessani sosiologi ja matkakirjailija Erkki Lampénin kanssa. Erkki ehdotti, että kirjoittaisin kirjan hyvässä uskossa tehdystä pahasta, siis idealistisin motiivein tehdyistä vääryyksistä historiassa. Hänen mielestään aihetta ei ollut vielä käsitelty mitenkään kokonaisvaltaisesti, ja sitä koskeva kirja olisi erityisen ajankohtainen nyt, kun kaikentyyppinen moraalinen ylemmyydentunto on nousussa.

Hauduteltuani aihetta vähän aikaa aloin innostua siitä. Ongelmana oli vain aihepiirin laajuus. En halunnut tehdä kattavaa kronologisesti etenevää tietokirjaa, vaan esseemuotoisen katsauksen, joten valitsin tekstien aiheet puhtaasti oman kiinnostukseni perusteella ja rajasin perspektiiviä muutenkin. (Tarkemman selonteon lähtökohdistani olen antanut kirjan johdantoluvussa, jonka julkaisin kesäkuussa tässä blogissa.) Annoin kokonaisuuden rönsyillä aika ajoin, mutta fokus oli muutamassa pääaiheessa: Euroopan noitavainot, Ranskan vallankumouksen terrorivaihe, Ilmari Kiannon rooli valkoisten propagandistina Suomen sisällissodassa, Pavlik Morozovin tapaus 1930-luvun Neuvostoliitossa, Matti Rossin Unkarin viranomaisille kirjoittama ilmiantokirje, vasemmistolaisiin elokuvantekijöihin kohdistunut ajojahti 1940-50-lukujen Yhdysvalloissa, Dresdenin pommitus, militantti antifasistinen liike. Joistakin näistä olin kirjoittanut lyhyempiä tekstejä jo aiemmin, ja osa vanhasta materiaalista kelpasi laajennettavaksi.

Historiallisista aiheista kirjoittamisessa on aina omat pulmansa, ja historiallisen tarkkuuden yhdistäminen vapaaseen esseistiseen lähestymistapaan ei ole aivan yksinkertainen juttu. Minulla ei ole historioitsijan koulutusta, joten pyrin noudattamaan tiettyä varovaisuutta. Monet kirjailijat haksahtavat historiaa käsitellessään tiettyihin leväperäisyyksiin. Kokonaisuuden elävöittämiseksi he saattavat kertoa raflaavia mutta paikkansapitämättömiä anekdootteja, innostua liikaa jonkin tulkintatavan soveltamisesta tai katsella menneisyyttä oman aikansa piilolinssien läpi. Näitä yritin välttää. Historia itsessään on yleensä riittävän mielenkiintoista ja dramaattista ilman erillisiä tehokeinoja, ja etenkin hirvittävistä tapahtumista kertoessa on syytä olla kylmäverisen toteava.

Tein myös sen tietoisen valinnan, että pidättäydyin nostamasta omaa persoonaani esiin. Jotkut viime vuosina julkaisemani kirjat, etenkin Kuolevainen ja Lihamylly, ovat olleet suoran omaelämäkerrallisia, mutta Pyhästä yksinkertaisuudesta henkilökohtainen aines on häivytetty lähes tyystin. Olisin helposti voinut käsitellä omia kokemuksiani kirjan aineiston rinnalla ja vetää suoria yhteyksiä todistamiini aikalaisilmiöihin, mutta se olisi vienyt kirjalta terän. Päätin luottaa lukijan kykyyn tehdä omat johtopäätöksensä ja löytää itse vastaavuudet. Ne muutamat kohdat, joissa käsittelen tämän hetken ilmiöitä historiallisen aineksen rinnalla, ovat tarkoin valittuja ja antavat toivoakseni tarttumapintaa syöttämättä liian yksioikoisia tulkintoja.

Menneisyyden voi helposti muuttaa poliittisen rituaalin osaksi, viihdyttäväksi ja tunteisiin vetoavaksi draamaksi jossa on sankareita ja roistoja, uhreja ja pyöveleitä. Mutta tällainen lähestymistapa on vaarallinen, ja lisäksi se vie historialta todellisen viehätyksen, joka perustuu loputtomaan ristiriitaisuuteen. Lyhyesti sanottuna tavoitteeni on ollut kirjoittaa historiallisista aiheista aikuisille ihmisille.

Ulos supermarketista

Se tosiseikka, että ihmisen täytyy syödä, tuntuu minusta turhauttavalta. Osaan toki arvostaa hyvää ruokaa, ja monen ruokalajin oikeasta valmistus- ja maustamistavasta minulla on vakaa mielipide. Mutta silti haluaisin käyttää syömiseen kuluvan ajan usein aivan muuhun. Nälkä keskeyttää lupaavasti alkaneen kirjoittamisrupeaman, ja syömistä seuraava raukea kylläisyys vie halun jatkaa sitä. Usein lykkään työskennellessäni tai jonkin mieluisan harrastuksen parissa puuhaillessani ruokailua mahdollisimman pitkälle ja pidän nälkää aisoissa makeisilla ja nikotiinilla.

Lisäksi ruoan hankkimiseen ja valmistamiseen tuhraantuu paljon aikaa. Loppujen lopuksi harva ruokalaji on niin herkullinen, että ehdoin tahdoin haluaisin nähdä vaivaa sen valmistamiseksi. Yksin eläessäni söin paljon roskaruokaa ja tilausruokaa, ja nykyäänkin turvaudun helposti ravintoloihin jos kukkaronnyörit antavat myöten. Koska olen tullut ikään, jossa syömisen terveysnäkökohtiin täytyy väkisinkin kiinnittää huomiota, ruokakaupassa käynti on muuttunut eksistentiaaliseksi painajaiseksi. Valintoja tehdessään on ajateltava kolesterolia, verenpainetta, vitamiineja, hiilihydraatteja, sokeria ja lukemattomia muita tekijöitä, vaikka mieluiten vain kahmaisisi pakastealtaasta pizzan ja keskittyisi pohtimaan uusasiallisuutta 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa.

Edellä sanotun valossa on kieltämättä ristiriitaista, että joka syksy näen huomattavasti vaivaa hankkiakseni riistaa ruokapöytääni. Herään ennen auringonnousua, vaellan jopa kymmeniä kilometrejä usein vaikeakulkuisessa maastossa, siedän kylmää, märkää ja tuntikausien paikallaan kykkimisestä kipeytyviä lihaksia. Kaiken lisäksi teen tämän, vaikka tuloksesta ei ole etukäteen minkäänlaista varmuutta.

Kun ammuin ensimmäisen heinäsorsani syksyllä 2015, se putosi pieneen lampeen noin parin metrin päähän rannasta. Olin niin innoissani, etten vaivautunut etsimään oksaa jolla linnun saisi hilattua rantaan, vaan päätin kahlata hakemaan sen. Lampi olikin äkkisyvä, ja pari askelta otettuani upposin täysin vaatetettuna ja kumisaappaat jalassa rintaa myöten veteen. Nappasin sorsan nopeasti käteeni ja räpiköin kuiville. Onneksi ilma oli lokakuisesta ajankohdasta huolimatta lämmin ja kotiin oli vain kilometrin kävely. Uimalla olen hakenut sorsia myöhemminkin, viimeksi pari viikkoa sitten, kun koiraa ei ollut mukana metsällä. Tällä kertaa maltoin sentään riisua päällysvaatteeni ensin.

Ponnistuksia sisälsi myös metsäkaurisjahti viime vuoden syksyllä Padasjoella ystäväni ja työtoverini Jarkko Pesosen kanssa. (Jarkon kirjoittama yksityiskohtaisempi kuvaus jahdista löytyy täältä.) Etsimme ja väijyimme yhteensä noin 12 tuntia kahta auringonnousun aikaan näkemäämme kaurista, ja kaato tapahtui noin tuntia ennen iltahämärää. Olimme asettuneet muutamaa tuntia aiemmin passiin pellonreunaan suuren kiven taakse lähelle metsärajaa, oma tarkkailusektorini oli kiven vasemmalla puolella, Jarkon oikealla. Kun maastoa tuijottaa tuntikausia, näköaisti alkaa temppuilla: metsänreuna ja pilvet muuttuivat geometrisiksi kuvioiksi, ja vähän väliä oli suljettava silmät hetkeksi erottaakseen taas yksityiskohtia.

Yksitoikkoisuudesta minut havahdutti laukaus. Tarkkailualueidemme väliin oli jäänyt sokea kulma, ja juuri siitä kauriit olivat tulleet esiin ja lähteneet kulkemaan Jarkon suuntaan. Noustessani ylös näin Jarkon juoksevan kohti metsänreunaa edellään kauriit, joista toiseen oli selvästi osunut. Naaraskauris löytyi lyyhistyneenä metsärinteeseen, luoti oli osunut etusorkan taakse ja lävistänyt keuhkot. Kun veret oli laskettu, ruho piti saada nopeasti suolistettavaksi – osuma oli muutaman sentin optimaalisen osumakohdan takana, ja paine oli saattanut vaurioittaa mahalaukkua. Vatsaonteloon valuessaan mahalaukun hapot olisivat pilanneet lihan.

Riistankäsittely tapahtui kesäpaikkani saunan pesuhuoneessa, ja oli kauniisti sanottuna sotkuista hommaa. En ollut ennen suolistanut niin isoa eläintä, ja sisälmyksistä uhoava lämmin lemu sai minut aluksi yökkäilemään. Pää ja sorkat piti katkaista kirveellä ja ruho vielä nylkeä ja paloitella useampaan osaan. Lopetettuamme ulkona oli jo pilkkopimeää, mutta suolista ja muusta teurasjätteestä piti vielä päästä eroon. Laitoimme ne muoviseen lasten kylpyammeeseen ja kannoimme pellonreunaan, missä kaivoin niille taskulampun valossa kuopan ja hautasin sinne.

Tällaisten operaatioiden aikana en ole kertaakaan mielessäni kyseenalaistanut koko touhun mielekkyyttä. Ja kun riistaeläin on lopulta päätynyt ruokapöytään, olen aina pitänyt ateriaa kaiken vaivannäön arvoisena. (Vaivannäkö on itse asiassa väärä sana, koska toisin kuin tavanomaisessa ruoanhankinnassa, metsästyksessä varsinainen ilo syntyy itse prosessista, ei lopputuloksesta. Tässä kirjoituksessa päähuomioni on kuitenkin ravinnossa ja syömisessä.) Itse pyydetyn sorsan höyrytessä juuresgratiinin ja mustaherukkahillon ympäröimänä lautasella tunnen syvää tyydytystä, jollaista ei voisi kuvitellakaan marketista ostetuista aineksista valmistetun aterian äärellä. Tämä on pyhää ruokaa, jonka makuvivahteisiin perehdytään hartaudella, sillä ei vain sammuteta nälkää. Jos asuisin maalla ja metsästäisin viikoittain, sen aura tietenkin himmenisi, vaikken uskokaan että kokonaan katoaisi. Lapsuudessani isän syksyllä ampuman hirven lihaa syötiin talven aikana niin usein ja niin monessa muodossa – paistina, jauhelihana, säilykkeenä – etten koskaan voisi nähdä siinä mitään eksoottista. Silti hirvenliha päihittää edelleen millaisen tahansa naudanlihan, sekä makunsa että herättämiensä muistojen puolesta.

En ole erityisen kokenut tai taitava metsästäjä. Työaikatauluni rajoittavat harrastusta siinä määrin, että vuosittaiset metsästysreissuni ovat yleensä yhden käden sormilla laskettavissa. Metsästän useimmiten yksin, en erakkomaisuuttani vaan siksi, että metsästävien kavereiden aikatauluja on hankala sovittaa yhteen omieni kanssa. Hirvijahdin kaltaiset sitoutumista vaativat ryhmämetsästyksen muodot ovat mahdollisuuksieni rajojen ulkopuolella. Muutamat vuosittaiset metsästyskerrat tarjoavat kuitenkin sellaista sisäistä ja ulkoista vapautta, että ne ovat vuodenkiertoni kohokohtia. Tämän vapauden tärkeä ulottuvuus on pako supermarketmaailmasta. Metsästäjän tekemät valinnat ovat suoraan merkityksellisiä: jos liikkuu varomattomasti tai painaa liipaisinta väärällä hetkellä, ateria jää saamatta. Myös sattuman rooli, joka nykyaikaisissa ruokakaupoissa pyritään rajaamaan olemattomiksi, on suuri. Useimmiten metsältä palaa tyhjin käsin.

Metsästyksen parissa vietetyt vuodet ovat saaneet minut arvostamaan suomalaista metsästyskulttuuria. Jokainen tuntemani metsästäjä suhtautuu metsästäjän eettiseen koodistoon vakavasti. En tosin tiedä olisiko suhtautuminen leväperäisempää ellei tuota koodistoa valvottaisi verraten ankaralla lainsäädännöllä, mutta joka tapauksessa metsästys Suomessa on huomattavasti sivistyneempää touhua kuin esimerkiksi Italiassa, jossa lajintunnistuksen kaltaisille sivuseikoille viitataan kintaalla ja ammutaan kaikkea mikä liikkuu, myös metsästyskavereita. Lisäksi suomalainen metsästyskulttuuri on myönteisellä tavalla demokraattista. Täällä käytäntö, jossa parhaisiinsa pukeutuneet aristokraatit ampuvat riistan ja palveluskunta käsittelee sen, on tuntematon ja pankinjohtajakin joutuu työntämään kätensä peuran höyryäviin suoliin.

Nykyään etiikasta julkaistaan enemmän kirjallisuutta kuin mistään muusta filosofian osa-alueesta, ja etiikan sisällyttäminen suunnilleen kaikkeen ravintoa koskevaan keskusteluun on ajallemme leimallinen piirre. Metsästystä koskevissa kiistoissa metsästäjillä on tapana korostaa, että he kunnioittavat luontoa ja eläimiä vaikka osallistuvat aktiivisesti villieläinten surmaamiseen. Monet eläinsuojelijat taas pitävät tätä kestämättömän ristiriitaisena. Metsästystä vastustavalle kaikki eläimet ovat samalla viivalla, eikä hän voi käsittää esimerkiksi sitä, miksi metsästäjä pitää hellää huolta koirastaan mutta tappaa ja syö riistaeläimiä.

Yhteisymmärrystä metsästäjän ja eläinsuojelijan välillä harvemmin syntyy, koska jälkimmäinen katsoo metsästäjän toimintaa aina ulkopuolelta, ja metsästys pysyy hänelle syvästi outona ja vastenmielisenä toimintana. Metsästyksen vastaisten argumenttien ongelma on myös siinä, että niissä logiikka sekoitetaan etiikkaan. Ihmiselle on luontaista muodostaa erilainen suhde eri eläinlajeihin, ja lisäksi nämä suhteet vaihtelevat kulttuurisesti paljonkin. Minä en koskaan söisi koiraa, mutta kiinalaiselle tai korealaiselle se ei tuottaisi ongelmia. Ihmisen kulttuureissa jotkut eläimet ovat vuosituhansien saatossa vakiintuneet kumppaneiksi, jotkut toiset taas ravinnonlähteiksi, ja looginen päättely on jokseenkin avuton tällaisten käytäntöjen edessä.

Itse suhtaudun suurin varauksin ajatukseen eläinoikeuksista. Jos eläimillä olisi oikeuksia samalla tavoin kuin ihmisillä, meidän olisi pidettävä niitä oikeustoimikelpoisina. Ei tämä aivan tavatonta historiallisesti olisikaan: keskiajalla isäntänsä hengiltä potkaissut hevonen saatettiin tuoda oikeuden eteen miestaposta syytettynä ja määrätä sille oma puolustusasianajaja. Useimmat oman aikamme ihmiset kuitenkin pitäisivät tätä varsin omituisena. En kuitenkaan kannata hälläväliä-asennetta eläinsuojeluun. Ihmisillä on velvollisuuksia kaikenlaisia eläimiä kohtaan, ja yleensä eläinoikeuksista puhuttaessa tarkoitetaan todellisuudessa niitä.

Velvollisuutemme eläimiä kohtaan määrittyvät sen perusteella, millainen suhde meillä on niihin. Lemmikit ovat kunniajäseniä ihmisten moraalisessa yhteisössä, niitä voidaan verrata ja usein verrataankin perheenjäseniin. Ihmistä, joka hylkää kesäkissan pidän yhtä alhaisena kuin lapsensa heitteille jättäjää. Naudoista, lampaista ja muista niin sanotuista hyötyeläimistä meillä on velvollisuus pitää huolta, mutta suhde niihin ei yleensä ole yhtä henkilökohtainen. Velvollisuutemme meistä kokonaan riippumattomia villieläimiä kohtaan koskevat puolestaan enemmän lajia kuin yksilöitä. Metsästyksessä tämä tarkoittaa, ettei riistaeläimiä saa hävittää sukupuuttoon ja että saalis pitää surmata mahdollisimman kivuttomasti. Tärkeää on sekin, että metsästäjä syö kaiken ampumansa riistan tai vähintäänkin lahjoittaa sen muille riistan ystäville tai myy ravintolaan.

Mitä taas tulee väitteeseen, että metsästys on moraalitonta koska siinä saadaan mielihyvää tarpeettomasta kärsimyksestä, se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Metsästyksessä pyritään tappamaan eläin, ei satuttamaan sitä. Epämiellyttävimmät metsästysmuistoni liittyvät tapauksiin, joissa olen joutunut lopettamaan haavoittuneen linnun kepiniskulla tai niskat katkaisemalla. Ihanteena on aina onnistunut riistalaukaus, jonka aiheuttama kuolema on verraten helppo silloinkin kun se ei tapahdu silmänräpäyksessä. Keuhkot läpäisevä luoti saa kauriin verenpaineen syöksymään pohjalukemiin, jolloin tajuttomuus ja kuolema seuraavat alle puolessa minuutissa. Ilveksen saaliiksi joutuvan yksilön lähtö on paljon tuskallisempi.

Voidaan toki kysyä, onko näinkään vähäinen kärsimys tarpeellista, koska toisin kuin ilveksen, oma henkiinjäämiseni ei ole riippuvainen riistalihasta. Tähän osaan antaa vain subjektiivisen vastauksen. Minulle jahdin tuoma jännitys ja aistivireys, jonka veroista ei mistään muusta toiminnasta saa, riittää oikeuttamaan melko harvalukuiset osallistumiseni luonnossa keskeytyksettä tapahtuvaan verenvuodatukseen. Toinen oikeutus on kanttarellien kanssa paistettu sepelkyyhkynrinta tai konfitoitu kauriinjalka, jotka kulinaaristen ominaisuuksiensa ohella edustavat reiluimmin ja eettisimmin hankittua lihaa. Sellaiset ruoat on syytä maustaa maltillisesti, sillä itse pyydetyn maku on jotakin, jota ei modernissa maailmassa liian usein kohtaa.

Kokonaistaideteoksen muistelmat

Vuonna 1985 ilmestyneessä esseessään ”Työnantajat” Matti Mäkelä nimesi kuolemanpelon yhdeksi itselleen tärkeimmistä kirjoittamisen motivaattoreista eli työnantajista. Hän kertoi pitävänsä kuolemanpelkoaan yllä ankaralla tupakoinnilla kirjoittamisen aikana. Kirjoituspöydän reunalla oleva tupakka-aski oli hänelle ”viimeisen päivän symboli”, joka muistutti että aikaa ei ole loputtomiin ja töitä on paiskittava.

Kun Mäkelä reilut 30 vuotta myöhemmin kirjoitti muistelmiaan, hän sai kesken kaiken lääkäriltä diagnoosin parantumattomasta syövästä. (Tupakoinnin hän oli lopettanut, syöpä oli maksassa.) Muistelmien alkuluku piti kirjoittaa uusiksi, ja siinä Mäkelä palasi vuosikymmenten takaiseen tekstiinsä:

Minulle tuli nyt uusi työnantaja, ehkä jopa aikaisempaa kireämpi, varsinainen nihilisti työehdoiltaan.

Mäkelän muistelmat ilmestyivät nimellä Pitelemätön tämän vuoden alkukesästä, ja Mäkelä itse kuoli sairaalassa 6.8. Kuoleman ajankohta oli jonkinmoinen yllätys. Tiesin Mäkelän olevan huonossa kunnossa, mutta oletin hänen elävän pidempään, koska hän oli muistelmien ilmestymisen alla antanut laajan henkilöhaastattelun Hesarillekin. Voi olla, että muistelmien loppuun saattaminen joudutti lähtöä. Kun uuden työnantajan vaatimukset oli täytetty, saattoi rauhallisin mielin päästää irti.

Hesarin kriitikkona Mäkelä vaikutti omaan kirjalliseen läpimurtooni: hänen kehuva arvionsa kirjastani Ilman (2009) tavallaan sinetöi teoksen maineen. Myöhemmin hän kirjoitti myönteisesti parista muustakin kirjastani (Hysterian maa ja Kunnia). Henkilökohtaisesti Tapasin Mäkelän vain kerran, vuoden 2013 tai 2014 Tampereen miespäivillä, missä osallistuimme samaan paneelikeskusteluun. Mikään oppi-isä hän ei minulle ollut; kun ensimmäisen kerran tutustuin hänen tuotantoonsa, essee oli jo vakiintunut leipälajikseni. Mutta se, mitä Mäkelä kirjoittaa Pitelemättömän lopussa arvioidessaan omia saavutuksiaan, pitää epäilemättä paikkansa:

Jos siirrytään lähemmäksi työsuorituksia, suurimpana saavutuksenani pidän ilman muuta esseen tuomista, laajempana kuin koskaan ennen, suomalaiseen kirjallisuuteen. Vaikka laajeneminen tapahtui etupäässä 2000-luvulla, sen juuret epäilemättä ovat 1980-luvulla alkaneessa tuotannossani. (Voi kuinka tämä itsensä kehuminen on vaikeaa, sen voittaa vaikeudessa vain toisen kehuminen!)

Mäkelä raivasi kirjailijana tilan minulle, Antti Nylénille, Tommi Melenderille ja muille joiden nimet on totuttu yhdistämään esseistiikan nousuun kirjallisuudenlajina 2000-luvulla. Hän loi maineensa esseistinä aikana, jolloin kirjailijat julkaisivat esseitä pääasiassa välitöinään. Essee- ja kolumnikokoelmien ohella hän julkaisi vain yhden romaanin ja pari tietokirjoiksi laskettavaa teosta, jotka nekin ovat luonteeltaan poleemisia ja persoonallisia. Lisäksi hän toi lajiin raa'an, kompromissittoman tunnustuksellisuuden valikoimallaan Kaksi vaimoa (1995), jota Hesarin Suvi Ahola luonnehti ”lyönniksi vasten kasvoja”. Myöhemmin tällainen lähestymistapa on yhdistetty erityisesti minuun.

Muistelmissa Mäkelä yhdistää tunnustuksellisuuden lestadiolaiseen taustaansa ja masokismiinsa. Röyhkeät provokaatiot ja lähes itsetuhoiset paljastukset ovat hänelle syyllisyydentunnon ilmausta:

Masokismia eivät harrasta ihmiset, jotka haluavat pitää itsellään pikku palan maailmasta ja pelkäävät sen menettämistä. He ovat mustasukkaisia, omistushaluisia, epäluuloisia. Masokistit sen sijaan kokevat omistavansa liian paljon, ja siksi tuntevat syyllisyyttä ja halua rankaista itseään tuosta omistuksesta. Myös tämä tunne edellyttää uskonnollisen tunteen läsnäoloa, sitä että oikeastaan tietää elävänsä täällä vain ”laupeudesta ja armon antimista”, isäni mielivirttä lainatakseni.

Tämä on kiinnostava kohta, pitkän punnitsemisen arvoinen. Omat provokaationi ja tunnustukseni ovat varmasti olleet paitsi uhman, myös alemmuudentunnon ilmauksia, yrityksiä nousta alemmuudesta levittämällä se julkeasti kaikkien eteen. Lisäksi niissä on uhkapelin luonne. Tunnen ajoittain vastustamatonta halua panna kaikki vaakalaudalle, sillä kaikkein eniten pelkään jähmettymistä kaikkien hyväksymäksi, harmittomaksi kirjailijaksi, joka kelpaa Helsinki Lit -festivaalin juontajaksi. Maksamani hinta on lopulta pieni verrattuna siihen, että saisin sielulleni vahingon.

Eli Mäkelän korostama uskonnollinen tunne on olennaisella tavalla läsnä omassakin kirjoittamisessani, vaikka jo ajat sitten käänsin (Mäkelän tavoin) selkäni vanhempieni luterilaiselle uskolle.

Raflaavista aiheista ja poleemisesta lähestymistavasta huolimatta Mäkelästä on aina välittynyt optimistinen ja elämänmyönteinen kuva. Tätä hän korostaa muistelmissaankin. Hän toteaa epäonnistumistensa olevan sen verran lieviä, ettei niistä kunnolla riitä rakennustelineiksi traumoille. Hän sanoo olevansa tulevaisuudenuskon ja tasa-arvon ajan tuote ja luonnehtii uskoaan maailmanloppuun hyvin heikoksi. Tämä lienee suurin ero minun ja Mäkelän välillä. Itselleni ajatus sivilisaation meneillään olevasta tuhosta on aina määrittänyt suhdettani maailmaan, ja jos minulla on jokin ”sukupolvikokemus” niin se, että tasa-arvo on suuri huijaus johon kukaan ei sisimmässään usko.

Syynä lienee se, että minä ja Mäkelä edustamme eri aikakausia vaikka kasvuolosuhteemme maalaispoikina muistuttavat kovastikin toisiaan. Mäkelä eli lapsuutensa ja nuoruutensa aikana, jolloin tasa-arvo oli pragmaattinen lähtökohta: se tarkoitti, että lahjakas yksilö kykeni nousemaan yhteiskunnan portaita taustastaan riippumatta ja että vähemmän lahjakkaillekin taattiin inhimilliset olot. Minä taas ehdin murrosikään 90-luvulla, jolloin edellisen vuosikymmenen lupaukset vauraudesta ja vakaista työurista julistettiin peruutetuiksi. Samoihin aikoihin tasa-arvosta tuli outo idealistinen rakennelma, lopullinen päämäärä jonka pitäisi toteutua jäännöksettömästi kaikista biologisista rajoituksista huolimatta.

Mäkelän positiivisuus saa hänet myös pidättäytymään tuntemiensa ihmisten haukkumisesta ja arkaluontoisten totuuksien paljastamisesta. Jos itse tietäisin olevani kuolemansairas, paljastaisin kaiken tietämäni ja luonnehtisin erinäisiä ihmisiä reilusti kunnianloukkauksen kriteerit täyttävillä ilmauksilla – ei minua enää siinä vaiheessa kehdattaisi haastaa oikeuteen. Mäkelä puolestaan sanoo Pitelemättömän esipuheessa vain laittavansa kirjan loppuun luettelon tutuista ihmisistä ja merkitsevänsä kunkin nimen perään koulunumerolla tämän ihmisarvon. Petyin selatessani henkilöluetteloa: Mäkelä ei ollut toteuttanut aiettaan, nimien perästä löytyi vain sivunumerot.

Useimmissa muissa asioissa Mäkelän kirjailijapersoona tuntuu tutulta ja samaistuttavalta. Hänen urakehityksensäkin muistuttaa omaani: ”Joka tapauksessa minusta, aiemmin hienovaraisesta, otavalaisesta luonnontarkkailijasta tuli röyhkeä omaisuudella kehuja, sovinisti ja perverssi sadomasokisti.” Mäkelä myös siirtyi uransa mittaan kohti yhteiskunnallista osallistumista: hänestä tuli miesten ja maaseudun ihmisten puolestapuhuja. Kantaaottavuudessa hän asettuu samaan jatkumoon monien suomalaisen esseistiikan pioneerien, erityisesti Linkolan ja Paasilinnan, kanssa. Mäkelän pohdinnat kirjailijan kantaaottavuudesta ovat erittäin teräviä. Alkaessaan ajamaan jotakin asiaa kirjailija joutuu väistämättä kuolettamaan epävarmuutensa ja korostamaan asiansa oikeutusta. Silloin hän ”tyhmentyy” eri mieltä olevien näkökulmasta, osa lukijoista alkaa pitää häntä yksioikoisena jankkaajana. Toisaalta hän saa ”vaikuttajan” aseman, samanhenkisten seurakunnan ja tunteen tarpeellisuudesta.

Tietyn perusskeptisyyden Mäkelä kuitenkin aina säilytti, minkä lasken hänelle eduksi. Hänen propagandistisimmissakin teksteissään on puhtaan henkilökohtaista tai kuvailevaa ainesta sekä epäsovinnaisia ajatuksellisia käänteitä. Lyhyesti sanottuna hän pysyi kirjailijana:

Kirjailijalle luonteenomaista kuitenkin on, ettei hän koskaan tee tätäkään työtä laskelmallisesti. Hän on aina hölmö humanisti tai hyödyllinen idiootti, joka on sydämestään ajamiensa asioiden takana. Eli kokee sanovansa kirkkaan totuuden, joka vain ei vielä ole muille valjennut.

On sanottu, että kirjailija on persoonallisuudeltaan joko prosaisti tai lyyrikko. Mäkelän muistelmien yhtenä ansiona on, että se nostaa esiin esseistin persoonallisuuden, joka poikkeaa niin fiktion kuin runouden kirjoittajasta. Mäkelän korostama lyhytjänteisyys on varmastikin useimmille kaunokirjallisen asiaproosan tekijöille leimallista. Itse en aktiivisesti jaksa työstää yhtä esseekokoelmaa yleensä puolta vuotta pidempään, 500-sivuisen romaanin kirjoittamiseen en mitenkään löytäisi itsestäni henkistä energiaa enkä istumalihaksia.

Mutta kyse on muustakin kuin lyhytjänteisyydestä. Mäkelän mukaan esseisti ”suorastaan tunkee olemaan olemassa, tekstiensä ulkopuolellakin”. Esseisti osallistuu kaikenlaiseen ulkokirjalliseen touhuun, perehtyy aatteellisiin ja uskonnollisiin virtauksiin, riitelee maailman kanssa. Tämä vaatii aikaa, joka lyyrikolta kuluisi sanojen punnitsemiseen ja romaanikirjailijalta juonen koukeroiden muotoiluun.

Myös opettajani, edesmennyt professori Kai Laitinen luokitteli aikanaan kirjailijat kolmeen kastiin. Aavistuksen Laitista kärjistäen hänen kolmijakonsa oli seuraava: ensimmäisessä kastissa olivat hänen mukaansa aidot b-luokan kirjailijat, jotka liikkuvat henkisen viriliteettinsä ylimmällä rappusella pykätessään joka toinen vuosi juonellisen kertomuksen, jossa epookki, nykyään epookit monikossa, on lähteestä tarkistettu tai tehosekoittimella uuskummaksi pyöritelty. Toiseen kastiin kuuluvat kirjailijat, joilla on se kuuluisa oma ääni ja kieli. Ja siinä karsinassa he sitten tarkasti pysyttelevät, jopa niin tarkasti, että arvostelija voi aivan asiallisesti huudahtaa: hän horjahti, virsu lipsuu, ei ole entisensä.

Kolmanteen kastiin Laitinen asetti kirjailijat, jotka tekevät paitsi hyviä ja huonoja kirjoja, myös ja nimenomaan kaikkea muuta mahdollista. Yhdeksi esimerkiksi hän mainitsi Eino Leinon, joka Nocturnen kirjoittamisen lisäksi perusti muun muassa ylevän kalevalaisen kesäteatterin ja anoi Viron kansalaisuutta. 'Kaikkea muuta' tarkoitti siis Laitis-vainaan määrittelyssä niin fiksua kuin pöljääkin toimintaa, merkkejä ajattelusta ja ajattelemattomuudesta - myös kirjoittamisen ulkopuolella.

Esseisti on siis muita kirjailijatyyppejä enemmän kokonaistaideteos, jo lähtökohdiltaan. Sellainen Mäkeläkin ehdottomasti oli, tämä mönkijällä metsäteitä ajeleva sadomasokisti, joka kirjailijantyönsä ohella ehti muun muassa opettaa tarkkailuluokkaa, toimia Pekkas-akatemian rehtorina ja Pohjois-Karjalan Kylät ry:n puheenjohtajana, työskennellä monen lehden kriitikkona ja väitellä tohtoriksi.

Pyhä yksinkertaisuus (Johdanto)

(Teksti on johdantoluku esseekokoelmaani "Pyhä yksinkertaisuus", joka ilmestyy Kiukaalta tulevana syksynä.)


Tämän kirjan alaotsikko sisältää erään ajatuksellisen ongelman. Useimmille on selvää, millaisia pahat teot ovat, mutta mitä on se hyvä, jonka nimissä niitä tehdään?

Harva teko on tehty puhtaasti ilkeyttään. Useimmiten niille ainakin jälkeenpäin keksitään jokin oikeutus tai veruke. Paha teko on tekijän omissa silmissä kosto itse kärsitystä vääryydestä, virhearvioinnista johtuva ylilyönti tai olosuhteiden sanelema reaktio. G. K. Chesterton on kiteyttänyt hyvin niin yksilöllisten kuin kulttuuristen moraalien moninaisuuden: ”Olemme varsin samankaltaisia siinä, millaisia tekoja pidämme pahoina. Eroamme valtavasti toisistamme siinä, millaisia pahoja tekoja pidämme anteeksiannettavina.”

Nyt käsittelen kuitenkin jotain muuta kuin arkipäiväisiä pahuuksia ja niiden anteeksiannettavuutta. Kerron valheista, petoksista, murhista ja kidutuksista, jotka on tehty hyvässä uskossa. Tilanteista, joissa vääryys on harkitusti otettu oikeuden välikappaleeksi ja korkeamman tarkoituksenmukaisuuden nimissä tehty asioita, joita tavanomaisen logiikan puitteissa pidettäisiin pöyristyttävinä.

Historia ja päivänpolitiikka tarjoavat luonnollisesti ehtymättömän lähdeaineiston. Voidaan väittää, että politiikassa ylipäätään on kyse hyvän nimissä tehdystä pahasta. Jos politiikka on mahdollisen taidetta, sitä on tehtävä valitsemalla ikäviä vaihtoehtoja, mutta vähemmän ikäviä kuin muut mahdolliset. Niinpä pari täsmennystä on paikallaan.

Käsittelen ensisijaisesti tapauksia, joissa pahoja tekoja ei ole pidetty jalojen pyrkimysten epämiellyttävinä sivutuotteina tai välttämättöminä edellytyksinä, vaan hyveellisinä ja jopa sankarillisina toimina. Ne eivät aina ole himmentäneet suorittajiensa sädekehää, usein päinvastoin: julmimpia inkvisiittoreita on palkittu korkeilla kirkon viroilla, vanhempansa ilmiantaneelle pioneeripojalle on pystytetty patsaita, salaisen poliisin päällikköä on ylistetty runoin ja lauluin. Veren käyttäminen uljaan uuden maailman lannoitteena on innoittanut älykkäitä ja oppineita ihmisiä siinä missä harhaisia kiihkoilijoita ja katujen rupusakkia.

Mutta mitkä kelpaavat jaloiksi pyrkimyksiksi tämän ajan ihmisille? Saatamme tuomita noitavainot mutta ylistää kristillistä etiikkaa. Saatamme tuomita Stalinin mutta sanoa kommunismia kauniiksi aatteeksi. Saatamme sanoa, ettei terroristi edusta oikeaa islamia. Harva puolestaan sanoo natsismia kauniiksi aatteeksi, jonka nimissä tehtiin pahoja asioita. Jopa sen kannattajat ennemmin kiistävät koko holokaustin kuin pitävät sitä oikeutettuna toimena, virheenä tai ymmärrettävänä ylilyöntinä. Kansallissosialismin hirmuteot ovat sikäli ainutlaatuisia, että niitä ei edes yritetä selittää harhautuneeksi ihanteellisuudeksi. Mitään muuta ei nykyään olla valmiita siirtämään yhtä mutkattomasti ”pahuuden” mappiin. Kuitenkin myös natsismiin liittyi idealismia, uhrimieltä ja paremman maailman kaipuuta. Sen ideologit olivat romanttisia utopisteja, jotka haaveilivat terveiden, voimakkaiden ja kauniiden arjalaisten sopusointuisesta yhteiselosta ahkeran työnteon ja kansanperinteellisten rientojen merkeissä.

Kansallissosialismin erityisasema johtuu siitä, että sen utopia koski vain saksalaisia, tai laajimmillaan niin sanottua arjalaista rotua, ei kaikkia maailman ihmisiä. Se halusi luoda ihanneyhteiskunnan yhdelle kansalle, muihin se suhtautui välinpitämättömästi tai vihamielisesti. Tämä rikkoi universalismin sääntöä, joka sisältyy niin kristinuskoon kuin valistuksesta kummunneisiin aatteisiin ja joka on vakiintunut modernin länsimaisen kulttuurin yleiseksi uskonkappaleeksi. Ihmiskunta on sekulaarin aikakauden korkein abstraktio, jonka nimissä toimiva saa paljon anteeksi.

Kuitenkin kyseessä on nimenomaan abstraktio, johon uskominen ei ole sen järkiperäisempää kuin usko jumaliin, karman lakiin tai esi-isien henkiin. Ihmiskunnan suhteen voi myös olla ateisti. Todistettavasti on olemassa ihmislaji, homo sapiens, jolla on tietyt lajityypilliset ominaisuudet, käyttäytymispiirteet ja tarpeet. Hyvin epäilyttävää on kuitenkin puhua ihmiskunnasta, joka jakaa samat päämäärät ja ihanteet. Kuten muillakin lajeilla, myös ihmisellä on niin populaatioiden sisäisiä kuin välisiä eroja, konflikteja, eturistiriitoja ja kilpailuasetelmia.

Filosofi Karl Popper on huomauttanut, että jopa korkeimpiin tunteisiimme kuten rakkauteen ja myötätuntoon vetoaminen jakaa ihmiset eri kategorioihin: sisä- ja ulkopuolisiin, oikea- ja vääräuskoisiin, koti- ja ulkomaalaisiin, luokkatovereihin ja luokkavihollisiin. Rakkautta ei ole abstraktissa mielessä olemassakaan, vaan voimme rakastaa vain niitä jotka tunnemme. Ja vielä enemmän tämä pätee silloin, kun vedotaan alhaisempiin tunteisiin ja intohimoihin.

Toinen saksalainen filosofi, Carl Schmitt, ilmaisisi asian niin, että meillä on aina ystäviä ja vihollisia. Schmittin mielestä politiikka inhimillisenä toimintana perustui ystävän ja vihollisen erottamiselle, ja hän kirjoitti paljon enemmän vihollisesta kuin sen vastinparista. Kyse ei ole moraalisesta jaottelusta: poliittinen vihollinen ei välttämättä ole alhainen, turmeltunut, julma, ahne tai kiero. Eikä hän välttämättä ole ruma, tyhmä, sairas tai naurettava. Hän on vain eksistentiaalisesti jotenkin erilainen ja vieras, siinä määrin että hänen kanssaan voi ääritilanteessa joutua väkivaltaiseen konfliktiin. Viime kädessä vihollinen on se, joka saatetaan tappaa ja joka voidaan tappaa.

Schmittin mukaan jaon ystäviin ja vihollisiin voisi hävittää vain suuri ja kiivas sota, ”ihmiskunnan ehdottomasti viimeinen sota”. Siis sota, joka hävittäisi sotimisen kaikki mahdolliset motiivit ja välineet ja muuttaisi ihmiset ehdottoman passiivisiksi. Tarkoittaisiko tämä käytännössä ydinasein tai muunlaisin joukkotuhoasein käytävää kolmatta maailmansotaa, jonka jälkeen raunioissa kituuttavilla ei enää olisi keinoja eikä energiaa sotia? Sellaista sotaa ei kuitenkaan ole vielä käyty, ja maailmanhistoria ristiriitoineen jatkuu.

Puheet ”ihmiskunnasta” ja ”ihmisyydestä” ovat yritys hävittää vihollisen käsite rauhanomaisin keinoin. Ihmiskunta sulkee piiriinsä jokaikisen ihmisyksilön, joten sillä ei voi olla muuta vihollista kuin kenties luonnonilmiöt tai avaruusolennot. Käytännössä tällainen yritys johtaa siihen, että universalistisia käsitteitä hyödynnetään poliittisesti. Sotia käydään ihmisyyden nimissä, ihmisiä vangitaan tai teloitetaan ”rikoksista ihmiskuntaa vastaan”. Joistakin yksilöistä, kansoista, yhteiskuntaluokista tai poliittisista ryhmistä tulee ”ihmiskunnan vihollisia”, ja näin ollaan siirrytty vihollisuuden äärimmäiseen muotoon: vihollinen ei ole enää pelkkä vastustaja, vaan kaiken hyvän ja tavoiteltavan negaatio.

Istuessaan internointileirillä toisen maailmansodan jälkeen Schmitt kirjoitti vihollisesta:

Kenet voin ylipäätään tunnistaa vihollisekseni? Tietenkin vain ne, jotka voivat kyseenalaistaa minut. Kun tunnistan hänet vihollisena, tunnistan, että hän voi kyseenalaistaa minut. Ja kuka voi todella kyseenalaistaa minut? Vain minä itse. Tai veljeni. Se on se. Toinen on veljeni. Toinen osoittautuu veljekseni ja veli osoittautuu vihollisekseni. Aatamilla ja Eevalla oli kaksi poikaa, Kain ja Abel. Siten alkoi ihmiskunnan historia. Tältä näyttää kaikkien asioiden isä. Tämä on dialektinen jännitys, joka pitää maailmanhistorian liikkeessä eikä maailmanhistoria ole vielä ohi.

Schmittin mielestä vihollista tuli pitää vertaisena: hän on joku, jonka kanssa voidaan sotia, mutta myös sopia. Vihollisella on tunnustettu asema ja oikeudet, hänen kanssaan on mahdollista neuvotella konfliktin ratkaisemiseksi. Kansainvälisessä politiikassa tämä tarkoittaa yhdessä sovittuja sääntöjä valtiollisista rajoista, neuvottelemisesta, sodankäynnin menetelmistä, siviiliväestön ja sotavankien kohtelusta ja niin edelleen. Schmittille tällaisen hengen ilmentymiä olivat Westfalenin rauha ja Wienin kongressi, jotka vakiinnuttivat suvereenien valtioiden aseman Euroopassa. Jos tästä asenteesta luovutaan, vihollinen muuttuu absoluuttiseksi viholliseksi: epäinhimilliseksi olennoksi, joka on lyötävä perinpohjaisesti ja jolta on vietävä kaikki toimintamahdollisuudet nyt ja tulevaisuudessa.

Koska mikään usko tai oppi ei ole vapaa vihollisuudesta, kaikki ovat myös vaarassa langeta absoluuttisiin viholliskuviin. Varhaisen uuden ajan kristityille absoluuttista vihollista edustivat paholaisen kanssa liittoutuneet noidat. Suomen sisällissodassa pahan ruumiillistuma oli yksille lahtari, toisille punikki. Toisessa maailmansodassa kaikkea arvokasta uhkasi aatteesta ja rintamasta riippuen julma fasisti, aasialainen bolsevikki, kansainvälinen juutalainen, amerikkalainen gangsteri tai keltainen paholainen.

Toisinaan kuulee väitettävän, että pahan vastustamisessa ei voi mennä äärimmäisyyksiin ja että maltillisuus hyvän edistämisessä on moraalista laiskuutta. Tämä pitäisi paikkansa, jos kykenisimme erehtymättä tunnistamaan hyvän ja pahan, ja jos meillä olisi hallussamme pettämättömät keinot edistää hyvää ja vastustaa pahaa. Todellisuudessa jokainen, katsomuksesta riippumatta, uskoo olevansa hyvän puolella pahaa vastaan, ja on juuri siksi alttiina moraalisen kiihkoilun kiusaukselle.

Moraalinen kiihkoilu voi saada monenlaisia muotoja. Harmittomammasta päästä löytyy 1900-luvun alkuvuosina vaikuttanut yhdysvaltalainen raittiusaktivisti Carrie Nation, joka näki itsensä ”Jeesuksen jaloissa juoksentelevana bulldogina, joka haukkuu kaikkea mistä Herramme ei pidä.” Nationilla oli tapana rynnätä Kansasin kapakoihin kirveen kanssa särkemään pulloja ja muuta irtaimistoa. Hän iloitsi presidentti McKinleyn salamurhasta vuonna 1901, koska piti tätä kaappijuoppona. Nationilla oli niin henkilökohtaisia kuin yleisiä syitä alkoholin vastaiseen ristiretkeensä: hänen ensimmäinen aviomiehensä oli juonut itsensä hengiltä ja hänen aikanaan alkoli teki ennennäkemätöntä sosiaalista vahinkoa etenkin työtätekevien luokkien keskuudessa. Sinänsä oikeutettu moraalinen suuttumus johti Carrie Nationin tapauksessa moraaliseen maniaan. Hän kuvitteli poistavansa paheen maailmasta kitkemällä sen kapakka kerrallaan.

Saman manian valtaan on joutunut myös moni paljon vaikutusvaltaisempi yksilö. Ajattelutapa, jota voi kutsua pyhäksi yksinkertaisuudeksi, voi levitä hallitsijoista ja mielipidevaikuttajista kansanjoukkoihin ja päinvastoin. Tämä kirja käsittelee syitä ja seurauksia, joita kumpiakin tuolla ajattelutavalla väistämättä on.


***

”O sancta simplicitas!” -lausahdus on tarinan mukaan peräisin tšekkiläiseltä reformaattori Jan Husilta, joka polttoroviolla seistessään näki vanhan naisen lisäävän omatoimisesti risuja rovion sytykkeeksi. Vaikka käyttikin aikansa sivistyneistön kieltä, Hus ei niinkään viitannut kansannaisen oppimattomuuteen kuin hänen toimintansa järkyttävän putkinäköiseen logiikkaan. Nainen näki edessään kerettiläisen, pahuuden edustajan, ja katsoi moraaliseksi velvollisuudekseen edesauttaa tämän käristämistä edes muutamalla risulla. Hän kirjaimellisesti kantoi kortensa kekoon, eikä varmasti pitänyt panostaan turhana.

Pyhä yksinkertaisuus ei tarkoita kyvyttömyyttä loogiseen ajatteluun. Se tarkoittaa pikemminkin kaiken logiikan valjastamista yhden päämäärän eteen. Sen käyttövoimana on tunne, joka hallitsee koko ajattelua ja löytää hyvinkin mutkikkaita älyllisiä oikeutuksia itselleen. Kyse ei ole vihan tai pelon tunteesta, ainakaan ensisijaisesti. Kyse on tunteenomaisesta vakaumuksesta, että itse on viaton ja oikealla asialla. Olennainen elementti on myös halu kuulua muiden viattomien ja oikealla asialla olevien joukkoon. Valitettavasti on aina myös niitä, jotka eivät jaa samaa oikeaa asiaa, samaa onnellista tulevaisuutta. Tällaisten ihmisen on oltava jotenkin perustavanlaatuisesti turmeltuneita, eiväthän he muuten itsepintaisesti torjuisi sitä mikä on heille ja kaikille muillekin parhaaksi. Näin he lakkaavat olemasta yksilöitä, joiden valinnoille on syynsä, ja muuttuvat hirviöhahmoiksi, jotka vain ovat pahoja.

Pyhän yksinkertaisuuden logiikkaa on helpompi ymmärtää kun tiedostaa, että jokainen meistä pitää jotakin ihmisryhmää hirviöinä. Jokaisella on mielikuva perin juurin epäinhimillisestä olennosta: sillä ei ole äitiä, se ei tunne myötätuntoa, se haluaa vain tuhota ja vahingoittaa. Yhdelle se on muslimifundamentalisti, toiselle rasisti, kolmannelle rikas kapitalisti, neljännelle abortinvastustaja, viidennelle koiranomistaja joka ei siivoa lemmikkinsä kakkoja jalkakäytävältä. Saatamme tehdä pilaa tuollaisista hahmoista, esittää heidät surkuhupaisina, mutta siinä on aina jotain hermostunutta – pohjimmiltamme inhoamme ja pelkäämme heitä.

Tässä ei suinkaan piile mitään mysteeriä tai edes kovin monimutkaista psykologiaa. Oikeutettu aggressio, pyhä viha, on inhimillinen perustarve, ja helpointa on kohdistaa se johonkin syvästi vieraaseen, korkeintaan puoli-inhimilliseen. Erityisen helppoa se on silloin, kun ne ovat tehneet vääryyttä meille. Toisinaan jopa haluamme kokea vääryyttä, jotta saisimme pätevän verukkeen suuttua ja kostaa ilman omantunnonpistoksia. Ja jos todellista vääryyttä ei ole tapahtunut, kuviteltukin kelpaa.

Viha nimittäin vaikuttaa elimistössä kokaiinin tai crackin tavoin: se poistaa uupumuksen ja antaa voittamattomuuden tunteen. Suuttuessamme elimistö erittää fyysistä kipua lievittävää noradrenaliinia ja mielihyvää tuottavaa dopamiinia. Nämä kemikaalit ovat osa evolutiivista taisteluvarustustamme, ja ne vähentävät vaarallista villieläintä, naapuriheimon soturia tai kilpailevan jääkiekkojoukkueen kannattajaa kohtaan tuntemaamme pelkoa – ja sääliä. Ne myös sitovat omien joukkoa tiiviimmin yhteen, vievät sen kamppailun ja lojaalisuuden kollektiiviselle tripille.

Siksi kaikki järjestäytyneet yhteiskunnat pyrkivät hallitsemaan, kanavoimaan ja tukahduttamaan vihaa samalla tavoin kuin ne pyrkivät kontrolloimaan päihteiden käyttöä. Jottei viha riistäytyisi käsistä ja repisi järjestystä hajalle, se on kanavoitava sopiviin kohteisiin kuten uhkaaviin ulkovaltoihin tai terroristeihin. Yhteiskuntaa on vaikea puolustaa sodassa, jos vihollista pitää liikaa itsensä kaltaisena, ja dehumanisointi kuuluu sotapropagandan peruselementteihin. On syytä muistaa, että jokaisen Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nimi tarkoitti heimon kielellä ”ihmistä” - muiden heimojen jäseniä ei siis laskettu lajitovereiksi.

Mutta kuten kokaiiniviivan, myös vihan aiheuttama euforia hälvenee ennen pitkää. Sitä seuraa krapula, jonka tullessa häpeillään oman reation liiallisuutta ja ollaan ehkä valmiita tulitaukoonkin. Kuten Ernst Jünger huomautti, säädyllisimmin viholliseen suhtautuvat ne, jotka joutuvat kastamaan kätensä vereen. Useimmat sodat loppuvat siksi, että niin kansa kuin johtajat yksinkertaisesti kyllästyvät nälkään ja teurastukseen. Seuraa rauhan aika, jota kestää ainakin niin kauan kuin edellisen sodan hirmuisuus ehtii unohtua.

Alkukantaista antagonismia voidaan kuitenkin terästää ideologialla, jolloin siirrytään aivan uudelle tasolle. Selkäydinreaktiot saavat teoreettisen oikeutuksen, eikä mikään uhraus tai äärimmäisyys voi olla liikaa. Ideologia väittää, että pahat ihmiset seisovat onnen ja edistyksen tiellä, ja ettei mitään rauhaa tule ennen kuin heidät on tuhottu tai muulla tavoin saatu lopullisesti pois pelistä. Se väittää, että loistavan tulevaisuuden hylkäävät ovat objektiivisesti ihmiskunnan vihollisia, vaikkeivät siltä näyttäisikään. Ja jos loistava tulevaisuus kaikista pyyteettömistä ponnisteluista huolimatta näyttää aina vain siirtyvän kauemmas, ideologia löytää aina syyn muualta kuin itsestään.

Totalitaarinen mielenlaatu elää myös ei-totalitaarisissa yhteiskunnissa, samoin kuin totaalisen sodan logiikka voi kukoistaa myös rauhan aikana. (Muistettakoon, että monet viime vuosisadan suurimmista joukkovainoista tapahtuivat rauhan oloissa.) Se elää myös siellä, missä kiivaimmin puhutaan ihmisoikeuksien, sananvapauden ja demokratian puolesta. Se on läsnä kaikkialla, missä hyveestä tehdään todellisuudesta irrallinen prinsiippi, omitaan se itselle ja määritellään jotkut muut sen vastavoimaksi. Tämä vastavoima voi sijaita yhtä lailla yhteiskunnan sisällä kuin sen ulkopuolella.


***

Ranskalainen filosofi René Girard kirjoitti syntipukkimekanismista, jonka hän yhdisti erityisesti luonnonyhteiskunnissa käytävään kilpailuun valta-asemasta, omaisuudesta ja perimysjärjestyksestä. Kilpailun aiheuttamia ristiriitoja yritetään lieventää etsimällä sisäinen vihollinen, joku joka ei oikeastaan kuulu omien joukkoon. Häneltä voidaan riistää lain suoja ja hänelle voidaan kostaa omat epäonnistumiset, joihin hän mystisellä tavalla on syypää.

Girardin mukaan kristinusko löysi ulospääsyn syntipukkimekanismista. Jeesus rukoili ristillä anteeksiantoa ristiinnaulitsijoilleen, ja hänen kuolemansa teki uhraamisen tarpeettomaksi. Mutta historia tarjoaa niukalti näyttöä, että Jeesuksen esimerkki olisi vapauttanut yhteiskunnat syntipukkien etsimisen tarpeesta. Itse asiassa, tarjotessaan kaikille ihmisille pelastuksen mahdollisuutta kristinusko paitsi herätti suuria moraalisia toiveita antiikin maailmassa, myös avasi portit uudenlaiselle väkivallalle. Se esitti maailmanhistorian johdonmukaisena käsikirjoituksena, jolla oli apokalyptinen loppu. Niistä, jotka eivät ottaneet tuota käsikirjoitusta hengelliseen kustannusohjelmaansa, tuli pakanoita tai harhaoppisia, siis potentiaalisia uskonvihollisia.

Ajatuksen historian suuresta kertomuksesta ovat myöhemmin lainanneet erilaiset maalliset kumousliikkeet, jotka tahtoivat toteuttaa paratiisin maan päällä. Ne saivat lähtölaukauksen Ranskan vallankumouksesta, elivät kukoistuskauttaan 1900-luvulla, ja niiden katsomukset pitävät ihmisiä edelleen otteessaan, vaikka harva enää jakaa niiden suoraviivaista optimismia. Tuomitessaan kokonaiset kansat, kansanryhmät, sukupolvet ja yhteiskuntaluokat utopiansa jarruiksi ne vuodattivat ennennäkemättömän paljon verta, mutta vihollisia oli lopulta enemmän kuin joukkohautoja ehdittiin kaivaa.

Suurimmat vapauden, tasa-arvon ja rauhan nimissä suoritetut verilöylyt näyttävät tällä hetkellä olevan takanapäin, ainakin länsimaissa. Syntipukkien etsiminen ei kuitenkaan ole päättynyt. Sanomalehtien pääkirjoituksissa ja kolumnipalstoilla kirjoitetaan ilmiöistä ja ihmisistä, jotka uhkaavat demokratiaa ja joiden torjuntaan kaikkien tulisi osallistua. Juuri tällä hetkellä on erityisen muodikasta syyttää ilmastonmuutoksesta keski-ikäisiä, jotka silkkaa itsekkyyttään ovat pilanneet nuorten tulevaisuuden. Ketään ei ole vielä vaadittu hirtettäväksi lyhypylvääseen, vaan pahan puolella olevat halutaan lähinnä ahdistaa järjestäytyneen yhteiskunnan äärimmäisille laitamille, mutta intohimojen voimakkuudesta päätellen moinen ei olisi lainkaan mahdotonta hieman epävakaammissa oloissa.

Tämän kirjan esseet käsittelevät kuitenkin ensi sijassa historiaa. Vaikka siellä täällä vedänkin yhteyksiä menneisyydestä nykyaikaan, olen yrittänyt vastustaa kiusausta syöttää lukijoille valmiita tulkintoja, ja luottanut pikemminkin siihen, että he osaavat itse tunnistaa vastaavuudet. Kirja ei ole missään määrin tyhjentävä eikä luultavasti edes tasapuolinen selvitys idealistisin motiivein tehdystä pahasta. Olen henkilökohtaisen mielenkiintoni ohjaamana valottanut aihetta sieltä täältä ja keskittynyt erityisesti ilmiön taustalla olevaan psykologiaan. Niinpä historiallisten tapahtumien ohella nostan esille niihin vaikuttaneita henkilöitä ja heidän motiivejaan, jotka eivät useinkaan ole niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla.

Tarkoitukseni ei ole tehdä asiaansa sokeasti uskovista uutta vihollisryhmää, jota ilman kaikki olisi hyvin. Olen täysin tietoinen, että meillä on heidät aina keskuudessamme. Lisäksi heitä on mahdoton paikantaa mihinkään viiteryhmään: heitä löytyy politiikan kaikilta laidoilta ja keskialueilta, vaikka he juuri tällä hetkellä tuntuvatkin olevan erityisen hyvin edustettuina tietyllä mielipidesektorilla. En siis kehota ketään syyttämään muita moraalisesta fanatismista. Vaikka syytös pitäisikin paikkansa, he tuskin siitä viisastuisivat. Sen sijaan usutan itse kutakin, katsomuksesta riippumatta, kysymään itseltään, mitä he eivät olisi valmiita tekemään asiansa puolesta. Ellei mitään realistisia pidäkkeitä löydy, kirjassa kuvattuihin tapauksiin kannattaa perehtyä erityisen tarkkaan.