Keräilijällä on muuan ylivertainen etuoikeus, harvinaisten löytöjen teko. Sen tuottamaa iloa ei oikein voi verrata mihinkään muuhun.
Viime viikolla löysin divarin nurkassa olleesta videokasettipinosta Richard Fleischerin elokuvan Rillingtonin kuristaja ("10 Rillington Place", 1971). Kyseessä on vaikeasti löydettävä filmi, joka on yksi parhaista true crime -elokuvista ja todennäköisesti paras koskaan tehty sarjamurhaajaelokuva.
Rillingtonin kuristajassa on jonkinlaista tapausselostuksen kylmyyttä, ja alkuteksti kertookin sen perustuvan dialogia myöten aitoihin poliisiraportteihin. Elokuvan pohjana on 1940-luvun lopun Lontoossa tapahtunut rikostapaus, jossa pikkuvirkamies John Christie murhasi henkisesti jälkeenjääneen naapurinsa vaimon ja tyttären ja lavasti naapurin syylliseksi murhiin. Syytön naapuri teloitettiin, ja asioiden oikea laita paljastui vasta myöhemmin. Tapausta tutkittaessa paljastui, että Christie oli surmannut vuosien varrella useita muitakin naisia kuristamalla ja haudannut heidät talonsa puutarhaan. Internetin Crime Library -tietokannasta löytyy perusteellinen artikkeli tapauksesta.
Fleischerin elokuvasta tekee erikoislaatuisen ennen kaikkea Christien hahmo, jota Richard Attenborough tulkitsee etevästi. Moderni katsoja on tottunut luonnevikaisten tappajien romantisointiin, jota kutsutaan "pahuuden karismaksi". Monissa nykyajan jännitysfilmeissä karismaattisin henkilö on juuri sarjamurhaaja, eikä väritön sankarihahmo riittäisi kannattelemaan elokuvaa. Tunnetuin esimerkki lienee Uhrilampaat -elokuva, ja jotkut pitävät edelleenkin Anthony Hopkinsin maneerimaista ja epäuskottavaa roolityötä nerokkaana. Puoleensavetävästä roistosta on tullut yhtä kliseinen aikamme arkkityyppi kuin moraalisesti epäilyttävästä antisankaristakin.
John Christiestä taas puuttuu kaikki "pahuuden karismaattisuus". Hän on ulkomuodoltaan lähinnä koominen ja nuhjuinen, puhuu nasaaliäänellä ja on jatkuvasti tarjoamassa teetä talonsa muille asukkaille. Hän sopisi pikemminkin brittiläisen sketsisarjan kuin Rillingtonin kuristajan kaltaisen tosielämän kauhukertomuksen henkilöhahmoksi. Siitä huolimatta Christie on täysin häikäilemätön ja taitava manipuloimaan hädänalaisia ja itseään yksinkertaisempia. Hän on hyvin, hyvin pelottava mies.
Rillingtonin kuristajan ansio on siinä, että se esittää pahuuden tunkkaisena ja harmittoman oloisena, mutta hyvin vaarallisena. Fleischer ei koristele Christien pahuutta eikä pehmennä sitä selittämällä. Rillingtonin kuristaja pysyy loppuun asti uskollisena likaisen realistiselle estetiikalleen, johon sodanjälkeisen Englannin rähjäiset puitteet sopivat täydellisesti. Se on epämiellyttävä elokuva, mutta sellaiseksi se on tarkoitettukin.
Elokuvan käsikirjoitus perustuu Ludovic Kennedyn kirjaan 10 Rillington Place, joka oli ensimmäinen perusteellinen selvitys murhatapauksesta. Vuonna 1995 Michael Eddowes julkaisi teoksen The Two Killers of Rillington Place, jossa hän väitti, ettei Christien syylliseksi lavastama naapuri (elokuvassa miestä esittää John Hurt) ollut kokonaan syytön, vaan oli itse asiassa murhannut vaimonsa, vaikka Christie olikin tehnyt muut murhat. Koko totuus asiasta käy tuskin koskaan selville. Rillingtonin kuristajan ohjannut Richard Fleischer (1916-2006) on nykyään varsin vähän tunnettu ohjaajana. Hänen uransa oli pitkä, ja hänen töistään ansaitsevat erityismaininnan Lee Marvinin tähdittämä western Rosvoporukka ("The Spikes Gang", 1974) ja USA:n etelävaltioiden neekeriorjuutta kuvaava, hyvän ja huonon maun rajalla tasapainoileva Mandingo (1975).
