Kesäisin minulla on ollut tapana lukea jokin toistaiseksi väliin jäänyt klassikko. Kuluneena heinäkuuna vuorossa oli Maria Jotunin Huojuva talo. Olin aiemmin nähnyt parikin kertaa siitä 90-luvulla tehdyn tv-teatterisovituksen (pääosissa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen) ja pitänyt siitä kovasti, mutta itse romaania en ollut lukenut.
Suomen kaltaisessa nuoressa kirjallisessa kulttuurissa klassikon aseman voi saavuttaa vaatimattomillakin ansioilla (kuka enää lukee Teuvo Pakkalaa tai Maila Talviota?), mutta Huojuvan talon tapauksessa maine on totisesti ansaittu. Kyseessä on yksi parhaista suomen kielellä kirjoitetuista romaaneista, jota omassa lajissaan (avioliittohelvetin kuvauksena) on vaikea verrata ainakaan mihinkään kotimaiseen teokseen.
Lähivuosina on julkaistu paljon kirjoja siitä, millaista on elää narsismihäiriöisen tai psykopaattisen persoonallisuuden kumppanina. Aiheen popularisointi on mennyt välillä naurettaviin mittasuhteisiin, nykyään kun bussijonossa etuilijaakin on tapana sanoa narsistiksi. Jotunin romaani on paras lukemani kaunokirjallinen kuvaus aiheesta. Sen kirjoittamisen aikoihin kanadalainen psykiatri Robert D. Hare oli hädin tuskin syntynyt, mutta hänen laatimastaan psykopaatin piirrelistasta tunnistaa helposti Jotunin miespäähenkilön Eero Markun.
Eero on yhteiskunnallisesti arvostettu sanomalehtimies ja puhuja, useimpien mielestä kiinnostava ja charmantti ihminen, jonka todellinen luonne paljastuu vasta perhepiirissä. Siellä hänestä tulee arvaamaton ja väkivaltainen kotityranni, jonka kyky henkisten ja fyysisten kidutuskeinojen keksimiseen on ilmiömäinen. Eero kostaa armotta kaikki egoonsa kohdistuneet kolhut ja lyö entistä lujempaa, jos vastapuoli osoittaa pelkoa tai heikkoutta. Hän kuuluisi kaltereiden toiselle puolelle, mutta näyttelijänlahjojensa ansiosta hän on onnistunut pysyttelemään valtavirtayhteiskunnan puolella ja menestymään siellä. Yhteiskunnan raameissa pysyminen kuitenkin turhauttaa häntä, ja voimakkaampia kiihokkeita etsiessään hän ajautuu avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ja poliittisiin juonitteluihin. Eero kuvataan yhteiskunnan häkkiin suljettuna petona:
Hän ei itse ollut mukana siinä, mitä hän yhteiskuntaihmisenä eli. Hänet pakotettiin vieraaseen hahmoon, melkeinpä kuin vieraaksi ruumiiksi, ja hänen opitut ja matkitut ajatuksensa eivät olleet yhteydessä hänen sisäisen itsensä kanssa. Ne olivat kuin pakkopaita, jossa häntä pidettiin. Ja näinä raivonhetkinään hän riistäytyi irti kahleistaan. Eläin hänessä kosti. Tämä eläin puhui ihmisen suulla noista aatteista, joita hänelle oli tungettu, eläin ei ollut miellyttävä, se oli ilkeä ja vaaneksiva, lahjaton ja kömpelö, mutta sen kostonhalu oli sitkeä. Se oli leppymätön. Se ikäänkuin muisteli sitä vapaudenaikaa, jolloin luonto määräsi olemisen tahi kuolemisen ja voima oli ainoa laki.
Henkilökuvan tehokkuus on suurelta osin sen ansiota, että Eero kuvataan lähes kokonaan hänen vaimonsa Lean näkökulmasta. Pari lyhyttä Eeron perspektiivistä kirjoitettua jaksoa ovat todennäköisesti kirjailijan virheitä, jotka lukuisampina olisivat saattaneet pilata kokonaisuuden. Eero on nimittäin sisäisesti täysin ontto ja saa energiansa vain ulkopuolelta tulevasta ihailusta. On mahdoton sanoa, mikä hänen piirteistään on todellinen ja mikä taitavaa performanssia. Aidoimmillaan hän on kenties punahehkuisten raivonpurkaustensa aikana, kun hän pahoinpitelee vaimoaan ja lapsiaan. Tällaisen tyhjyyden ja motivoimattoman pahansuopuuden yhdistelmän saappaisiin on oikean ihmisen melkein mahdoton astua uskottavasti. Eero on varjo, jota ei ole olemassa ilman pintoja, joille se lankeaa.
En tiedä, kumpi on Huojuvassa talossa ahdistavampaa, Eeron luonne vai Lean viime metreille saakka säilyvä usko siihen, että hän voi muuttaa miehensä. Lea kääntää aina toisen posken eikä ymmärrä, ettei psykopaatti parane koskaan eikä peräänny kuin fyysisen voiman edessä. Kuin seuraisi pyhimyksen ja riivaajahengen avioliittoa. Hyväuskoinen Lea onkin paraatiesimerkki ihmisestä, jonka Eeron kaltainen saalistaja valitsee kotiorjakseen.
Huojuvaa taloa on usein luettu feministisenä yhteiskuntakritiikkinä. Mutta harvempi on ottanut huomioon, ettei Eero (jonka tosielämän esikuva oli Jotunin oma aviomies Viljo Tarkiainen) ole koti-uskonto-isänmaa -henkinen patriarkka. Hän on radikaaleja aatteita kannattava nietzscheläinen vitalisti, joka nauttii uskonnon, perheen ja avioliiton pilkkaamisesta. Julkisissa puheissaan hän flirttailee sosialismin ja rauhanaatteen kanssa. Hänen halveksuntansa yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan tuo mieleen pikemminkin natsismin ja muut sosiaalidarwinistiset opit kuin vanhan koulun konservatismin.
Romaanin konservatiivisia pohjavirtoja on tarkastellut Heikki Länsisalo takavuosina Hiidenkivessä ilmestyneessä esseessään. Hänen tulkintansa mukaan Huojuva talo ei ole naisasiaromaani, vaan pikemminkin "reaktionääristä naturalismia". Kirjan positiivisin hahmo, Leaa auttava lääkäri Aulis Helio, on edistystä epäilevä perinteiden mies, ja samalla hän symboloi kiltin ja naisille lempeän miehen traagista kohtaloa maailmassa, jossa Eeron kaltaiset modernit öykkärit menestyvät. Kirjassa tarinan aatehistorialliset puolet tulevat selvemmin esiin kuin filmatisoinnissa, ja nyt sen luettuani Länsisalon tulkinnat tuntuvat entistä osuvammilta. Ihme, ettei artikkeli ilmestyttyään herättänyt käytännössä minkäänlaista debattia.
