Varlam Šalamov (1907-1982) lienee Neuvostoliiton vankileirejä kuvanneista kirjailijoista se, joka tunsi aiheensa parhaiten. Hän istui gulagissa peräti neljällä vuosikymmenellä, yhteensä noin 17 vuotta. Vuonna 1929 hän sai kolmen vuoden tuomion trotskilaiseen ryhmän kuulumisesta. Vapauduttuaan vuonna 1931 Šalamov pääsi kiinni tavalliseen elämään, perusti perheen ja aloitti journalistin uran, mutta suurten puhdistusten aikaan hänet pidätettiin uudelleen. Tällä kertaa tuomio oli viisi vuotta, ja sen aikana hänelle mätkäistiin vielä kymmenen vuotta lisää, koska hän oli leirillä ollessaan erehtynyt yksityisessä keskustelussa sanomaan emigranttikirjailija Ivan Buninia suureksi venäläiseksi klassikoksi. Šalamov vapautettiin vasta 1951, mutta käytännön välttämättömyydestä hän jäi töihin leirille lääkärin apulaiseksi. Kotiinsa Moskovaan hän pääsi palaamaan vasta rehabilitointinsa jälkeen 1956.
Šalamovin pääteos Kolyman kertomuksia on nerokas valikoima lyhyitä novelleja. Pieni Orient Express -kustantamo julkaisi sen ensimmäistä kertaa suomeksi 1991, eikä nidettä enää löydä kuin kirjastoista. Neuvostoliitossa se uskallettiin julkaista vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1987, vaikka se olikin levinnyt samizdat-painoksina sekä ulkomailla sitä ennen. Kun Šalamov yritti julkaista vankileirinovellejaan lehdissä 1960-luvun alussa, vastaanotto oli viileä. Yhden arvioijan lausunto kuvaa osuvasti sekä ajan henkeä että Šalamovin kertomuksia:
Kolyman kertomuksissa ei ole yhteiskunnallista ihmistä, on vain elävä ja kärsivä olento, joka on epäoikeudenmukaisesti ahdistettu hirvittäviin ja tuhoisiin olosuhteisiin, mutta joka ei halua kuolla, vaan takertuu kaikin mahdollisin keinoin elämään...
Kolyman kertomuksista tosiaan puuttuu kaikki se kohottava aines, joka salli Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivän nousta suojasääkauden merkkiteokseksi. Kun Solženitsyn alkoi todella puhua suunsa puhtaaksi, hän joutui ensin epäsuosioon ja sitten maanpakoon. Kirjailijoiden kuvausten eroa selittää sekin, että he kärsivät tuomionsa erilaisissa oloissa. Gulagin leirejä, kuten natsien keskitysleirejäkin, oli erilaisia: helpoimmat niistä olivat fyysiseltä rasittavuudeltaan lähinnä kovennettua asepalvelusta, ja pahimmat puolestaan todellisia kuolemanleirejä, joissa tavallinen vanki ei selvinnyt hengissä paria kuukautta kauempaa ilman oveluutta ja hyvää tuuria. Šalamov istui juuri jälkimmäisen tyyppisellä leirillä, Kolyman kaivosalueella Koillis-Siperiassa. Hän totesikin sarkastisesti, että olisi voinut viettää kolmekymmentä vuotta varsin mukavasti sellaisella leirillä, jota Ivan Denisovitšin päivässä kuvataan.
Solženitsyn laittaa henkilöhahmonsa painiskelemaan moraalisten dilemmojen kanssa, mutta Šalamovin henkilöt ovat jo sellaisten pohdintojen tuolla puolen. Heille merkitystä on vain ylimääräisen leipäpalan hankkimisella tai pääsemisellä edes puoleksi päiväksi kevyempiin töihin. Nelisivuisessa novellissa "Yksinäisurakka" nääntynyt vanki Dugajev lapioi kiviä kaivoksella ja saa päivän aikana vain 25 % työnormistaan täyteen. Seuraavan päivän iltana sotilaat vievät Dugajevin metsään, ja kun hän tajuaa menevänsä teloitettavaksi, hän jaksaa vain harmitella, että oli täysin turhaan raatanut viimeisen päivänsä.
Šalamov tekee vahvaa draamaa paljaista arkisista yksityiskohdista. Tekstistä välittyy primitiivinen elämäntunne, jossa mitättömän oloiset nyanssit määräävät elämästä ja kuolemasta. Lakonisessa vivahteikkuudessaan Kolyman kertomusten pitäisi olla pakollista lukemista kaikilla novellintekoa opettavilla luovan kirjoittamisen kursseilla. Selvänä välittyy myös tunne suunnattomasta menetyksestä: kertomusten vangit ovat Siperiassa kuin toisella planeetalla, ja entisen elämän askareet, nautinnot ja muut merkitykselliset asiat tuntuvat kaukaiselta unelta tai sadulta. Šalamovin henkilöt on leikattu irti sivilisaatiosta elämään eläinten elämää. "Sade" -novellin kertoja pohtii:
Hevoset eivät mitenkään poikenneet ihmisistä. Ne kuolivat kylmyyteen, ylivoimaiseen raadantaan, heikkoon ravintoon ja lyönteihin - ja vaikka ne olisivat kärsineet vain tuhannennen osan siitä, mitä ihmiset, ne olisivat kuolleet ennen kuin ihmiset. Ja minä ymmärsin tärkeimmän, sen että ihminen ei ole ihminen siksi, että hän on Jumalan luoma, eikä siksi että hänellä on ihmeellinen peukalo kummassakin kädessään. Vaan siksi, että hän on FYYSISESTI vahvempi ja kestävämpi kuin mikään eläin, ja myöhemmin siksi että hän pakottaa henkisen elementtinsä onnistuneesti palvelemaan fyysistä elementtiä.
Kulttuurilla on kuitenkin paikkansa jopa primitiivisimmässä olemassaolossa. Monissa kertomuksissa leirille joutuneet taiteilijat löytävät uuden yleisön rikollisvangeista, jotka haluavat viihdykkeekseen kuunnella ooppera-aarioita ja Dumas'n kertomuksia. "Vapaapäivä" -novellissa pappi Zamjatin säilyttää yhteytensä menneeseen elämään toistelemalla itsekseen ortodoksista sunnuntailiturgiaa. Novellin lopussa rikollisvangit tarjoavat papille valmistamaansa lihakeittoa, jonka sanovat sisältävän lampaanlihaa. Papin syötyä he paljastavat, että liha oli peräisin koiranpennusta, jota pappi on leirillä hoivannut. Zamjatin menee ulos oksentamaan ateriansa ja toteaa vankitoverilleen: "Mutta hyvältä se maistui. Ihan yhtä hyvältä kuin lammas."
Siperia siis opetti Šalamoville, että ihminen on sitkeä eläin, joka ei elä toivosta vaan silkasta elämisen pakosta. Siksi hänen novelleissaan ei ole selkeästi hyviä ja pahoja ratkaisuja, vain inhimillistä ja lisää inhimillistä.
Voi Siperiassa toki oppia muutakin. Solženitsyn kirjoitti Vankileirien saaristossa todenneensa leiriaikanaan, ettei mikään kansainvälisyydelle perustuva ideologia voi koskaan toimia. Leireillä ja vankiloissa ukrainalaiset, gruusialaiset, kiinalaiset, uzbekit ja lukemattomat muut jengiytyivät etnisyytensä mukaisesti. Solženitsynin havaintoa tukee Anne Applebaumin Gulag -historia, jossa kuvataan leirivankien - myös suomalaisten - muodostamia kansallispohjaisia yhteisöjä, jotka antoivat turvaa rikollisvankien väki- ja mielivallalta. Tässä voi nähdä pienoiskuvana sen nationalismin, joka vuosikymmeniä myöhemmin räjäytti julman imperiumin taivaan tuuliin. Ihminen on siis paitsi sitkeä, myös syvästi tribaalinen eläin.
