Istuin kerran toukokuisena iltana saunan terassilla erään tuttavan kanssa. Hänen reidelleen laskeutui hyttynen ja alkoi imeä verta. Kehotin tuttavaani antamaan hyttysen rauhassa aterioida, sillä suurin osa sen lajikumppaneista kuolee ehtimättä nauttia ensimmäistäkään veriannosta. Tämä yksilö olisi todellinen evoluution voittaja, joka pääsisi yhtenä harvoista jatkamaan sukua. Tuttavani mietti asiaa hetken, sanoi sitten, että "voittajat eivät ole kiinnostavia" ja läimäytti hyttysen kuoliaaksi.
Samaa mieltä tuntuu olevan Tommi Melender, jonka tuoreen esseekokoelman luin hiljattain. Pitkässä avausesseessä "Miesten peli" hän kirjoittaa jääkiekosta, mahdollisimman epämuodikkaasta aiheesta kirjan potentiaalisen lukijakunnan silmissä. Melender kuvaa itsekin penkkiurheilijana harrastamansa lätkän lajiksi, jota leimaa poikkeuksellisen suuri voittamisen pakkomielle ja häviämisen pelko. Jääkiekon ammattilaisten on kerrassaan mahdoton nähdä häviämisessä mitään ylevää tai jalostavaa. Valmentajat haluavat kouluttaa pelaajista "ihmiskoneita, jotka epäröimättä heittäytyvät siniviivan edessä lämärien eteen, ottavat kiekon vaikka naamaansa, jos tilanne sitä vaatii" - mikään muu ei merkitse mitään.
Melenderin mielestä NHL-tähti Sidney Crosby on ikävystyttävä ja persoonaton, koska on synnynnäinen voittaja. Hän toivoo kultapoika Crosbylle takaiskuja, epäonnistumisia ja henkilökohtaisia katastrofeja, koska muuten tällä on "vain hohdokas ura eikä lainkaan elämää."
Tällaista hemingwaylaista eetosta lukee erityisen mielellään, koska se on niin harvinaista. Se eroaa selvästi yleisestä "tappiot kasvattavat" -hokemasta, joka antaa ymmärtää, että ne kasvattavat vain tulevia voittoja varten. Voittamisen kulttuuri johtaa väistämättä barbariaan, koska ei tunnista voittamisen vaarallisuutta. Voitto ruokkii suuruudenhulluutta, arroganssia ja muita tuhoisia ominaisuuksia. Tämän tajusivat jo roomalaiset, jotka voitonparaateissa laittoivat orjan kuiskimaan sotapäällikön korvaan: "Muista, että olet kuolevainen."
Häviäjä puolestaan voi huokaista helpotuksesta, sillä häntä eivät katteettomat suuruuskuvitelmat uhkaa. Hänen on suotu ymmärtää, että kohtalo ja sattuma merkitsevät lopputuloksen kannalta vähintään yhtä paljon kuin omat ponnistukset. Tappio on antanut hänelle selvänäköisyyden lahjan, jota ei voi ottaa pois. Ei sillä, että häviäjät aina ymmärtäisivät tämän lahjan arvoa; usein he katkeroituvat, selittävät asiat parhain päin ja syyttelevät muita.
Mutta on myös tappionsa pystypäin nieleviä häviäjiä, jotka toisinaan saavat kirkkaamman historiallisen sädekehän kuin voittajiksi selviytyneet. Yhdysvaltain sisällissodan etelävaltioiden ympärillä leijuva romanttinen hohde, jonka lännenelokuvat välittävät, johtuu siitä, että konfederaation taistelu oli "lost cause". Kenraalit Stonewall Jackson ja Robert E. Lee muistetaan uljaampina hahmoina kuin alkoholisti Ulysses Grant ja sotarikollinen William Sherman. Kyynikko sanoisi tähän, että häviäjien hyvä maine johtuu siitä, etteivät he saaneet tilaisuutta sortoon ja raakuuksiin, ja olisi ainakin osittain oikeassa. Suomen sisällissodan punaisten uhrimaine johtuu siitä, etteivät he sattuneet voittamaan. Jos olisi käynyt toisin, olisimme Neuvosto-Suomen romahdettua saaneet lukea valkoisen Pohjantähden.
Oli miten oli, suuri kirjallisuus syntyy lähes poikkeuksetta tappioista. Onhan kirjailijakin useimmiten henkilö, oka on epäonnistunut lähestulkoon kaikessa paitsi kirjoittamisessa. Tuntematon sotilas ja Tiikerikissa ovat hävinneiden eepoksia. Konstantinos Kavafis kelpuutti historiallisiin runoihinsa vain helleenisen maailman epäonnistuneita hallitsijoita ja vaiettuja marginaalihahmoja, sellaisia kuten Julianus Luopio ja Ptolemaios XV Caesarion. Kultakautensa jo ajat sitten ohittaneessa Aleksandriassa elänyt runoilija oli luultavasti syvällisin tappion tematiikan käsittelijä 1900-luvulla.
Vaatimus saattaa olla mahdoton, mutta ihmisen olisi hyvä oppia rakastamaan tappioitaan, pitämään niitä aarteina. Nehän ovat loppujen lopuksi ainoaa omaisuuttamme, jota ei veroteta, kuten Paavo Haavikko asian ilmaisi.
