Monikulttuurisuutta ihannoivilla on muuan sitkeä uskomus, jonka he tuovat esiin aina tilaisuuden tullen. Tarkoitan ajatusta, että ennakkoluulot ja eripura lievenevät itsestään, kun eri etniset/kulttuuriset ryhmät joutuvat jakamaan saman tilan. Sosiologian ja sosiaalipsykologian piirissä olettamusta on nimitetty kontaktihypoteesiksi, eikä nykytutkimus enää pidä sitä uskottavana. Mikään ei viittaa siihen, että yhteiselo sinänsä johtaisi yhteisymmärrykseen. Muutenhan maahanmuuttajalähiöissä asuvat kantasuomalaiset olisivat suvaitsevaisuuden perikuvia. Olennaisempaa on se, pitävätkö osapuolet saman tilan jakamista mielekkäänä ja onko siitä käytännössä enemmän harmia vai hyötyä. Sekin vaikuttaa, tapahtuuko kontakti vapaaehtoisesti vai väkisin.
Uskomuksen hölmöyden todistamiseen ei välttämättä tarvita tieteellistä tutkimusta, vaan se onnistuu myös niin sanotulla maalaisjärjellä. En usko, että alkaisin pitää kenestäkään ihmisestä vain siksi, että joutuisin jatkuvasti olemaan hänen seurassaan. Liika läheisyys johtaa yleensä päinvastaiseen lopputulokseen: jos joutuisin esimerkiksi asumaan samassa asunnossa hyvän ystävän kanssa, olisimme nopeasti vähemmän hyviä ystäviä ja riitoja syntyisi aiheista, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan. Kommuunielämästä ei ole länsimaissa erityisen rohkaisevia kokemuksia, sellaista jaksaa harva yli 25-vuotias. Soluasumistakin kestetään lähinnä siksi, että se on taloudellisesti edullista ja ennen kaikkea väliaikaista. Normaalisti eripuraisetkin ihmiset saattavat toki löytää väliaikaisesti yhteisen sävelen, kun heitä uhkaa jokin vaara, mutta vaaran väistyessä ristiriidoilla on tapana palata päiväjärjestykseen.
Ajatusta läheisyyden siunauksellisuudesta ei siis tue mikään todistusaineisto tai järkiperuste. Mutta siihen halutaan uskoa, koska se kuulostaa niin sympaattiselta. Olisi toki mukavaa, jos kaikki ongelmat ratkeaisivat sillä, että ottaisimme toisiamme kädestä.
Viimeksi törmäsin kontaktihypoteesiin ollessani joitakin viikkoja sitten vieraana television Voimala -ohjelmassa. Kirjailija Esa Salminen arvosteli kantasuomalaisten maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja kertomalla, että 1800-luvun Yhdysvalloissa oltiin yleisesti sitä mieltä, etteivät irlantilaiset siirtolaiset koskaan sopeutuisi amerikkalaiseen elämänmenoon. Ajan mittaan amerikanirlantilaisista kuitenkin tuli kiinteä osa yhteiskuntaa, pääsipä irlantilainen lopulta presidentiksikin.
Mutta lähemmin tarkasteltuna esimerkki alkaa toimia itseään vastaan. Irlantilaisten maahanmuuttajien päävirta suuntautui 1800-luvulla Massachusettsin osavaltion pääkaupunkiin Bostoniin. Boston oli puritaanien 1600-luvulla perustama, perinteisesti protestanttinen kaupunki. Katolilaiset irlantilaiset muuttivat silkalla määrällään ja suuremmilla perheyksiköillään kaupungin pysyvästi. Katedraaleja pystytettiin tiheään tahtiin ja katolilaiset alkoivat vaikuttaa kaupungin hallinnossa. Protestantit reagoivat aluksi takertumalla entistä tiukemmin omaan identiteettiinsä, ja alkoivat sitten pikku hiljaa muuttaa muihin osiin maata, koska katsoivat kaupunkinsa menneen pilalle. Nykyään Boston tunnetaan amerikanirlantilaisen kulttuurin keskuksena ja katolilaiset ovat kaupungin suurin ja merkittävin uskontokunta.
On kokonaan toinen kysymys, oliko Bostonin katolilaistuminen mitenkään huono asia. Mutta kaupungin protestanttiväestön näkökulmasta irlantilaisten siirtolaisuus tuhosi paikallisen alkuperäiskulttuurin. Mitään monikulttuurista mosaiikkia ei syntynyt, vaan yksi kulttuuri syrjäytti toisen.
Historia toistaa itseään joissain Euroopan osissa. Muun muassa Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa on puhuttu "white flight" -ilmiöstä eli kantaväestön joukkomuutosta maahanmuuttajavaltaisista kaupungeista ja kaupunginosista. Ranskan maahanmuuttajalähiöissä ei samaistuta uuteen kotiin, vaan jalkapallo-otteluissa siirtolaisnuoret hurraavat Algerian joukkueelle ja "nique la France" on suosittu iskulause. Tämä ei viesti halusta osallistua maan rakentamiseen, vaan pyrkimyksestä hyötyä sen elintasosta ja haistattaa pitkät kaikelle muulle.
Luettelemieni maiden ensimmäiset suuret siirtolaisaallot tulivat toisen maailmansodan jälkeen paikkaamaan työvoimapulaa - nykyistä maahanmuuttoaaltoa perustellaan samalla syyllä. Kirjassaan Reflections on the Revolution in Europe Christopher Caldwell kertoo, että suhtautuminen tulokkaisiin oli silloin pääosin myönteistä mm. siitä syystä, että tulijoiden uskottiin tekevän työnsä ja palaavan takaisin kotiin. Työvoimapula tuli ja meni, mutta siirtolaiset jäivät, samoin kuin heidän vaikutuksensa väestörakenteeseen.
Nyt on käynnissä sama prosessi, mutta vielä suuremmassa mittakaavassa. Ongelmat on huomattu ja osin tunnustettukin, ja luultavasti jopa kaiken suhteen jälkijunassa kulkeva älymystö ennen pitkää myöntää niiden olemassaolon. Onko niiden ratkaiseminen jo myöhäistä, sitä on vaikea sanoa. Varmaa on vain, että omalla painollaan edetessä juuri mikään ei päädy mielekkääseen lopputulokseen.