Mitään erityistähän Céline ei tehnyt. Hän ei ilmiantanut vastarintaliikkeen jäseniä poliisille, ja hänen kuvaansa luulisi kiillottavan se, että hän lääkärinä kirjoitti vapautustodistuksia Saksaan pakkotöihin määrätyille. Célinen natsimielisyyskin on kyseenalaista: kaikesta päätellen hän oli niin anarkistinen persoona, ettei hän olisi sopeutunut minkään poliittisen ideologian kannattajakuntaan, puolueesta puhumattakaan. Hän vain sattui solvaamaan juutalaisia kolmessa pamflettikirjassa ja muutamissa lehtiartikkeleissa. Tämä oli liikaa Ranskan juutalaisjärjestöille ja kulttuuriministeri Frederic Mitterrandille, joka päätti Célinen pudottamisesta listalta. Ei auttanut, vaikka Céline on presidentti Sarkozyn lempikirjailija.
Erikoista tässä on se, että kirjailija herättää näin kiihkeitä reaktioita vielä 50 vuotta kuolemansa jälkeen, ja inho näkyy muuallakin kuin julkisessa keskustelussa. Muuan ystäväni ranskalainen naisystävä ei lainkaan ilahtunut, kun kerran yritin keskustella hänen kanssaan Célinen romaaneista. Knut Hamsun on puolestaan saanut lähes täyden synninpäästön Norjassa - luultavasti siksi, että hänen natsimielisyytensä voitiin kätevästi panna seniiliyden syyksi. Célinestäkin on yritetty tehdä syyntakeetonta: sodanjälkeisen Pariisin kulttuurielämästä kirjoittanut Antony Beevor luonnehti häntä "loistavaksi, mutta häiriintyneeksi kirjailijaksi." Aiemmin hänen "häiriintyneisyyttään" on selitetty ensimmäisessä maailmansodassa päähän saadulla vammalla, mutta uudempi tutkimus on laimentanut selitysvoimaa: Céline ei luultavasti haavoittunutkaan päähän, vaan kallovamma oli osa hänen itsestään rakentamaansa hullun neron myyttiä.
Nykyään tyydytään vaan epämääräisesti viittaamaan kirjailijan "häiriintyneisyyteen" tai jopa "mielenvikaisuuteen". Jos lahjakas taiteilija kannattaa epämiellyttävää ideologiaa, hänen on aivan pakko olla vialla päästään. Terve yksilö pitää automaattisesti YK:n ihmisoikeusjulistusta raamattunaan, vaikka eläisi aikana, jolloin koko julistusta ei ole vielä kirjoitettu. Tällaiset ajatuskulut ovat ytimenä puhdistusoperaatiossa, jossa eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta yritetään selittää pois kaikki, mitä Mona Sahlinin tai Jarkko Tontin kaltaiset yksilöt eivät voi sulattaa.
Välillä kuulee väitettävän, ettei juutalaisvastaisuus kuulu eurooppalaisuuteen. Tämä on tietenkin täyttä roskaa. Historiaa tarkastellessa huomaa, että antisemitismi on Euroopan henkisen perinnön ydinmehua: viimeistään keskiajalta lähtien se on yhdistänyt eliittiä ja rahvasta, porvareita ja sosialisteja, katolilaisia ja protestantteja. Toisen maailmansodan loppuun saakka antisemiitteihin lukeutui paljon oppineita ja lahjakkaita yksilöitä, ja vuosisadan alkupuolella älymystön juutalaisvastaisuus oli kiihkeimmillään juuri Ranskassa, eikä esimerkiksi Saksassa.
Eikä antisemitismi ollut monoliitti, vaan sitäkin oli eri asteista. Suurin osa antisemiiteistä oli varsin maltillisia. Useimmat antisemiitit vastustivat juutalaisten vaikutusta kulttuuri- ja liike-elämässä ja saattoivat kannattaa heidän sulkemistaan valtion virkojen ulkopuolelle, mutteivät sentään halunneet hävittää koko kansaa sukupuuttoon. Natsien joukkomurhat olivat juutalaisvastaisuuden ääri-ilmiö, ja on liioiteltua sanoa, että ne olisivat olleet looginen seuraus ajan juutalaisvastaisesta ilmapiiristä. Unkarin valtionhoitaja Miklós Horthy, vakaumuksellinen antisemiitti, suojeli valtakaudellaan Unkarin juutalaisia natsien vainoilta, ja pitkälti hänen ansiostaan niinkin moni maan juutalainen välttyi kaasukammiolta.
Mitä siis yritän sanoa? Sitä, ettei Célinen antisemitismi ollut omana aikanaan mitenkään tavatonta tai ihmeellistä. Niin kuin ei sekään, että ruotsalaiset ja Arvo Ylppö kannattivat pakkosterilointeja 30-luvulla. Se oli aikansa eettisten ja lääketieteellisten standardien mukaan aivan salonkikelpoista. Miksi historia pitäisi alistaa poliittiselle tarkoituksenmukaisuudelle? Eikö riitä, että virheistä opitaan?
"The past is a foreign country: they do things differently there." Näin alkaa L. P. Hartleyn romaani The Go-Between (1953), ja moni historiantutkija on ottanut lauseen motokseen. Valitettavasti vielä useampi muu on unohtanut lauseen tai ei ole sitä koskaan lukenutkaan. Menneisyyden desinfioijat olettavat, että historiallisilla henkilöillä olisi ollut sama tietomäärä ja samat ihanteet kuin meilläkin, ja siksi lausuvat tuomionsa niiden perusteella. Toisen heidän suosikkiharhansa mukaan historiallinen tilanne ei sanele mitään, vaan kaikki toiminta perustuu kristallinkirkkaisiin moraalisiin valintoihin. Minua hirvittää ajatella, mihin tämä hyvien ihmisten tyrannia vielä johtaa.
Mutta onneksi meillä on Niin kauas kuin yötä riittää, Kuolema luotolla, D'un château l'autre ja Nord. Nauttikaamme niiden vimmasta ja viitatkaamme kintaalla kaikelle muulle, ennen kuin joku hyvä ihminen ehtii kiellettyjen kirjojen luetteloa laatiessaan C-kirjaimen kohdalle.
