Mitä sekularistien pitäisi ymmärtää

Kyllä, olen ateisti. Kristitty ateisti, kuten aina tarkennan, mutta ateisti. Ja paavi Ratzinger tietää sen oikein hyvin. Kirjassani The Force of Reason omistan kokonaisen luvun moisen itsensämäärittelyn ilmeisen paradoksaalisuuden selittämiselle. Mutta tiedättekö, mitä paavi sanoo kaltaisilleni ateisteille? Hän sanoo: "Okei, ('okei' on tietenkin oma muotoiluni), siinä tapauksessa Veluti si Deus Daretur. Käyttäydy niin kuin Jumala olisi olemassa." Noista sanoista voi olettaa, että uskonnollisessa yhteisössä on avomielisempiä ja terävämpiä ihmisiä kuin maallisessa, johon itse kuulun. Niin avomielisiä ja teräviä, että he eivät edes yritä, eivät edes haaveile pelastavansa sieluani. (Tarkoitan siis, käännyttää minua.) Tämän vuoksi minä myös totean, että myydessään itsensä teokraattiselle islamille, sekularismi on kadottanut tärkeimmän tehtävänsä, jonka historia on sille antanut. Ja niin tehdessään se on avannut tyhjyyden, kuilun, jonka vain hengellisyys voi täyttää. Siksi myös näen tämän päivän kirkossa odottamattoman kumppanin, odottamattoman liittolaisen. Ratzingerissa, ja kenessä tahansa hurskaassa miehessä, joka hyväksyy levottomuutta herättävän itsenäisyyteni ajattelussa ja käyttäytymisessä, näen todellisen compagnon-de-routen. Ellei, tietysti, kirkkokin sitten kadota historiallista tehtäväänsä. Sellaista en kuitenkaan ennusta. Vastareaktiona juuri taakse jääneen vuosisadan hallitseviin materialistisiin ideologioihin, edessä oleva vuosisata nimittäin näyttää minusta väistämättömän nostalgian tai vastustamattoman uskonnollisuuden kaipuun merkitsemältä. Aivan niin kuin uskontokin, uskonnollisuus on lopulta yksinkertaisin (joskaan ei helpoin) väline hengellisyyden tavoittamiseen.

- Oriana Fallaci (1929-2006), puheessaan Annie Taylor-palkintotilaisuudessa, 28.11.2005


Jos kaikki nykyateistit olisivat yhtä viisaita ja avomielisiä kuin tuo kirjoittamishetkellä 76-vuotias kuolemaatekevä italialainen nainen, länsimaisella sivilisaatiolla ei olisi hätäpäivää. Mutta valitettavasti äänekkäin osa heistä on sekulaarisia fundamentalisteja, joiden keinot ovat brutaaleja ja päämäärät latteita kuin coca-colamainokset. Ja mikä pahinta, Richard Dawkinsit ja Christopher Hitchensit eivät osaa kirjoittaa puoliksikaan niin hyvin kuin Fallaci.