Kirjailijat ovat usein huonoja sotilaita. Eräs entinen rintamakaveri sanoi Norman mailerista, että tämän selviäminen hengissä sodasta oli suuri ihme. Väinö Linnan rintamakaverit muistelivat, että Linna oli ollut sodassa lusmumainen velvollisuuksien välttelijä. Moni ensimmäiseen maailmansotaan innolla lähteneistä runoilijoista kaatui tai haavoittui palveluskelvottomaksi sodan ensimmäisinä viikkoina.
Saksalainen Ernst Jünger (1895-1998) on poikkeus. Hän kävi läpi koko ensimmäisen maailmansodan, ja hänen ansionsa herättävät kunnioitusta kenessä tahansa sotilaassa. Luutnantti Jünger palveli joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä, ja johti myös yhtä sodan lopulla muodostetuista Stosstrupp-erikoisosastoista, joiden vastuulla olivat strategisesti tärkeät hyökkäys- ja tiedustelutehtävät vihollisen linjoilla. Jünger oli sotilaana jonkinlainen oman aikansa Rambo: haavoituttuaan viimeisen kerran hän hoiperteli luodinreikä keuhkossaan pitkän matkan turvaan ja ampui vielä matkalla brittisotilaan. Omien laskujensa mukaan hän haavoittui rintamalla yhteensä 14 kertaa, joista viisi kiväärinluodista, kaksi kranaatinsirpaleesta, yksi srapnellinkuulasta, neljä käsikranaatinsirpaleesta ja kaksi kiväärinluodinsirpaleesta. Pari kuukautta ennen sodan päättymistä hänelle myönnettiin keisarillisen Saksan korkein kunniamerkki, Pour le Mérite.
Tämä äärimmäisen sitkeä soturi oli myös suuri esteetikko ja korkeasti sivistynyt taiteentuntija. Maatessaan kuumeessa ja kovissa tuskissa sotilassairaalan vuoteella syksyllä 1918 hän tappoi aikaa lukemalla Tristram Shandya. Sodan jälkeen hän julkaisi sotapäiväkirjoihinsa perustuvan muistelmateoksen Teräsmyrskyssä (In Stahlgewittern, 1920). Omakustanteena julkaistu teos saavutti nopeasti suuren maineen ja oli lähtölaukaus yhdelle 1900-luvun pisimmistä ja tuotteliaimmista kirjailijanurista. Ennen kuolemaansa 103-vuotiaana Jünger oli julkaissut romaaneja, esseeteoksia, muistelmia, tutkielmia, päiväkirjoja.
Luin hiljattain uudelleen Markus Långin suomennoksen Teräsmyrskystä, ja pidän sitä parhaana lukemanani sotamuistelmana. Vähintäänkin se on paras ensimmäisestä maailmansodasta kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Se on selvästi parempi ja kiinnostavampi kuin Erich Maria Remarquen osoittelevan pasifistinen Länsirintamalta ei mitään uutta, jonka vastinparina se usein nähdään. Kiinnostavinta ja häiritsevintä Teräsmyrskyssä on sen kylmän estoton ote kuvaamiinsa tapahtumiin. Jüngeriä on kauhisteltu, koska hän kirjoittaa sodasta jonkinlaisena seikkailuna, pohtimatta sanallakaan sen poliittisia syitä tai tuomitsematta sen mielettömyyttä. Vaikka hänen sotakirjaansa on pidetty militaristisena vastavetona aikansa pasifistiselle sotakuvausperinteelle, se poikkeaa selvästi myös siloitelluista patrioottisista sotakuvauksista.
Jünger ei mitenkään peittele mekanisoidun sodankäynnin rujoutta. Hän kuvaa ralistisesti ja yksityiskohtaisesti taisteluhautojen ankeutta, kuoleman satunnaisuutta, kammottavia sirpalevammoja, siviilien kärsimyksiä. Kuitenkin kaikesta jää tuntu, että hän viihtyy taistelukentällä ja että taistelun synnyttämä adrenaliinijuopumus ja sotilaiden veljeys ovat hänelle korkeinta onnea. Jüngerin proosasta tosiaan puuttuvat suru ja sääli, nuo nykyaikaiselle sotakuvaukselle keskeiset tunteet. Tyylin partiopoikamainen reippaus kestää alusta loppuun.
Jünger ei missään nimessä ollut vaarasta ja teurastuksesta nauttiva sosiopaatti, mutta tietty kylmyys liittyy kaikkiin hänen havaintoihinsa. Kertaakaan hän ei ilmaise edes vihaavansa vihollistaan, vaan pikemminkin kunnioittaa heitä urheina miehinä, jotka vain sattuvat taistelemaan vastapuolella. Hän paheksuu kohtaamiensa saksalaissotilaiden raivoa englantilaisia kohtaan kun kranaattikeskitys on surmannut useita heidän tovereitaan, ilmeisesti tajuamatta että kaikille sota ei tarkoittanut sellaista ritarillista kamppailulajia kuin hänelle. Kun Jünger saa taistelun keskellä tiedon ystävänsä kaatumisesta, hän kuvaa tiedon iskeneen hänet "täysin lamaan". Kuitenkin heti taistelun ja haavojen sitomisen jälkeen hän tyhjentää tuntemansa everstin kanssa viinipullon ja kertoo olevansa "puolinukuksissa mutta erinomaisella tuulella".
Mutta Jüngerin mielestä kylmyydessä on kyse vain soturin karaistumisesta. Kuunneltuaan erään rintamatoverinsa puhetta hän toteaa ihailevasti:
Tässä äänessä oli jäljellä vain suurta välinpitämättömyyttä; muu oli palanut tulen hehkussa. Sellaisten miesten kanssa voi taistella.
Sodan sielua rappeuttavaa ja traumatisoivaa vaikutusta ei Jüngerin maailmassa näytä olevan. Taistelun jälkeisiä tunnelmia hän kuvaa näin:
Jos tusinasta kaatui kymmenen, viimeiset kaksi tapasivat varmasti ensimmäisenä vapaailtana kolpakon ääressä, joivat hiljaa vainajien muistoksi ja muistelivat hilpeästi yhteisiä kokemuksia. Näissä miehissä sykki elävänä piirre, jota sodan karuus korosti ja silti henkevöitti: aimo ilo vaaran koittaessa, urhoollinen voitontahto. Neljän vuoden kuluessa tulessa puhdistui yhä puhtaampi, yhä pelottomampi soturikaarti.Jünger uskoi vakaasti sotakokemuksen jalostavaan voimaan. Hän uskoi sen tempaisevan porvarillisen elämän turruttamat ihmiset irti itsepetoksestaan ja paljastavan heissä joko sankarin tai pedon. Teräsmyrskyn karaisemien miesten piti kirjailijan poliittisissa kaavailuissa muodostaa uuden ja paremman Saksan johtava eliitti. Samanlaisia haaveita oli Saksan koko sodanjälkeisellä äärioikeistolla, eliittikaarti-idean varaan rakennettiin Freikorps-joukot sekä Stahlhelm- ja SA-järjestöt. Huolimatta asemastaan saksalaisen nationalismin tärkeänä ideologina Jünger ei koskaan hyväksynyt natseja eikä liittynyt heihin; hänen elitistinen maailmankatsomuksensa sekä inho raakalaismaista nyrkkivaltaa kohtaan vieraannuttivat hänet "rahvaanomaisesta" kansallissosialismista.
Erikoista on, että kirjailijan ajatus sodan jalostavuudesta syntyi juuri ensimmäisessä maailmansodassa, kaikista 1900-luvun sodista hatarimmin perustellussa ja yksittäisen sotilaan kannalta järjettömimmässä. Maailmansotaahan on yleensä pidetty kaiken ritarillisuuden ja yksilöllisen urheuden päätepisteenä, teknologisena täystuhona, jonka taisteluissa uhrattiin tuhansittain miehiä rintamalinjan siirtämiseksi parisataa metriä eteenpäin. Mutta Jünger otti uuden mekanisoidun sodankäynnin haasteena. Hän etsi ja näemmä löysikin yksilösankaruutta sieltä, missä sen piti olla lähtökohtaisesti mahdotonta. Kyse oli herooisesta kamppailusta yksilön ja persoonattoman sotakoneiston välillä. Jünger löytää jotakin riemastuttavaa tapauksesta, kun eräs alikersantti laukaisee vahingossa vääränvärisen valoraketin ja saa aikaan massiivisen tykistökeskityksen:
Tykistömme heräsi oitis sellaiseen vauhtiin, että sitä seurasi ilolla. Mörssärikranaatti toisensa perään kiiti ulvoen ilman halki ja pirstoutui etumaastossa sirpaleiksi ja kipinöiksi. Pölyn, pistävän kaasun ja sinkoilevien ruumiiden löyhkä kohosi pommikuopista. Tämän tuho-orgian jälkeen tulitus laantui tavanomaiseen tasoonsa. Yksilön kiihtynyt tempaus oli käynnistänyt valtaisan sotakoneiston.
Mutta Teräsmyrskyssä ovat vielä keskeisempiä hetket, jolloin yksittäinen sotilas sulautuu itseään suurempaan mahtiin. Pari sitaattia erään taistelun kuvauksesta:
Katsoin vasemmalle ja oikealle. Kansojen rajamaa tarjosi merkillisen näkymän. Hyökkäävä pataljoona odotti silmänkantamattomana rintamana, komppaniat yhteen sulloutuneina pommikuopissa vihollislinjan edustalla, jota myllerrettiin tulimyrskyin yhä uudelleen. Nähdessäni tämän patoutuneen joukon läpimurto tuntui minusta varmalta. Riittäisivätkö voimamme myös hajottamaan vihollisen reservit ja pirstomaan ne? Se tuntui itsestään selvältä. Päätöstaistelu, viimeinen ryntäys näkyi koittaneen. Täällä kansojen kohtalo pantaisiin täytäntöön; oli kysymys maailman tulevaisuudesta. Tajusin hetken merkityksen, ja uskon, että jokainen tunsi persoonallisuutensa sulautuvan joukkoon ja pelkonsa katoavan.
***
Ei-kenenkään maa oli täynnä hyökkääjiä, jotka astuivat yksin, ryhmittäin tai suurina joukkoina kohti tulista esirippua. He eivät juosseet eivätkä hakeneet suojaa, kun torninkorkuiset patsaat kohosivat heidän välissään. Hitaasti mutta vääjäämättä he etenivät kohti vihollislinjaa. Näytti siltä kuin haavoittuvaisuus olisi mennyttä.
Tällaisen kollektiivisen voiman muodostuminen oli kirjailijalle elähdyttävä kokemus, ja kaivattu vastaus modernin sodankäynnin synnyttämään ongelmaan. Materiaalitaistelussa juoksuhautoineen, konekivääreineen, rumputulineen ja taistelukaasuineen yksilö oli orpo ja eksyksissä, samankaltaisen eksistentiaalisen tyhjyyden edessä kuin kuka tahansa Camus'n tai Beckettin henkilöhahmo. Asetelma kuvastaa yleisemmin modernin ajan ihmistä byrokratian tai tuotantokoneiston osaseksi alennettuna. Tämä toivottomuuden kokemus oli kuitenkin voitettavissa sulautumalla karaistuneiden sotureiden joukkoon, heittäytymällä tovereiden kanssa taistelun kuohuun. Hyökkäystilanteessa Jünger ei pelkästään kokenut pelkonsa haihtuvan, vaan tunsi hetken olevansa haavoittumaton ja voittamaton. Kokemus on paitsi epätoivon, myös yksilösankaruuden tuolla puolen: kadonnut merkityksellisyys löytyy uudelleen rintamatovereiden orgaanisesta yhteisöstä. Vastaavasti parlamentaarisen demokratian tilalle Jünger tarjosi aristokraattista sotilas- ja työläisvaltiota.
Joillekin tällainen maailmankatsomus on yhtä kuin fasismi, eivätkä he välttämättä ole väärässäkään. On selvää, että Jüngerin sota-aiheiset kirjoitukset vaikuttivat 1920- ja 30-lukujen oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin. Toisaalta myös Hemingway etsi moderniin tyhjyyteen sisältöä vaarallisesta ja vitaalisesta elämästä, ja hän on täysin salonkikelpoinen kirjailija. Hänet erottaa Jüngeristä lähinnä se, että amerikkalaisen kulttuurin kasvattina hän sitoutui yksilösankaruuden kulttiin, jota saksalainen hengenheimolainen tuntui pitävän riittämättömänä. Lisäksi sodanjälkeisessä tuotannossaan Jünger nosti sotilaan rinnalle myyttiseksi sankariksi työläisen, joka teollisessa "teräsmyrskyssä" kykenee nousemaan modernin maailman arvottomuuden yläpuolelle. Tämä näkemys on saanut vastakaikua myös vasemmistolaisessa ajattelussa.
Oli miten oli, Jüngerin löytämä ratkaisu nykyajan psykologisiin ja spirituaalisiin kriiseihin on niin äärimmäinen ja selvästi vain poikkeusyksilöille soveltuva, että häntä harvemmin mainitaan modernin kirjallisuuden klassikoiden joukossa. Varsinkin Suomessa hänet on tyydytty ohittamaan protonatsina, tai sitten hänen "luovaa militarismiaan" on kummasteltu pyrkimättä ymmärtämään sitä syvemmin. Marjatta Hietalan jälkisanat Teräsmyrskyssä-suomennokseen jäävät nekin melko pintapuolisiksi. Jüngerin sotakirjoitukset ovat monelle suomalaiselle kirjallisuudenystävälle valitettavasti vielä vain kiintoisa kuriositeetti, ja vielä vähäisemmälle huomiolle on jäänyt hänen myöhempi tuotantonsa. Mutta siihen pureutuminen jääköön myöhempiin merkintöihin.
