Euroopan keskusteluilmapiirissä on tapahtunut muutos. Aiemmin virallista totuutta hallinneet monikulttuurisuuden kannattajat ovat joutuneet puolustuskannalle, kun Angela Merkelin, David Cameronin ja Nicolas Sarkozyn kaltaiset johtavat poliitikot ovat julkisesti todenneet, että monikulttuurinen yhteiskunta on epäonnistunut.
Viimeisin kohtaamani esimerkki asetelman kääntymisestä on Liisa Liimataisen Ydin-lehdessä ilmestynyt artikkeli "Sinisilmäinen vai viisas monikulttuurisuus?" Kyseessä on yritys monikulttuurisuuden käsitteen pelastamiseksi, ja tuoretta siinä on monikulttuurisuuden ongelmien edes nimellinen tunnustaminen:
Monikulttuurisuuden puutteet pitää tunnustaa, mutta se ei saa johtaa siihen, että yhteiskunnissa eläviä erilaisia kulttuureja ei kunnioiteta eikä niiden kanssa enää käydä keskustelua. Koska toisten kulttuurien kunnioittaminen on vaativaa, pelkkä suvaitsevaisuus ei riitä: se voi perustua myös ylemmyydentunteeseen.
Liimatainen jakaa monikulttuurisuuden kahteen lajiin: naiiviin ja viisaaseen:
Sinisilmäinen monikulttuurisuus rohkaisee kulttuurirelativismia. Se viestittää, että jokainen maahanmuuttaja voi elää niin kuin haluaa ja levittää minkälaisia ajatuksia tahansa, kunhan hän ei vain riko avoimesti lakia. (...) Viisas, hienosäikeinen monikulttuurisuus sen sijaan ei hyväksy arvojen suhteellisuutta eikä varsinkaan sharia-tuomioistuimia, islamilaisen lain soveltajia, jotka asettavat maahanmuuttajien uskontoon liittyvät käytännöt valtion lakien yläpuolelle.
On toki kovin mieluista huomata, että monikultturisti myöntää monien aatetovereidensa kärsivän sinisilmäisyydestä ja yrittää korjata asian. Silti Liimataisen rehabilitointiyritys ei vakuuta. En nyt tarkoita edes hänen käsittämätöntä väitettään, että Tony Blairin Britanniassa oltiin oikealla tiellä monikulttuurisuuden suhteen. Liimataisen varsinainen kompastuskivi on kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää, että monikultturismi sinänsä on kulttuurirelativistinen oppi.
Selitän hiukan. Kulttuurilla tarkoitetaan suomenkielisen wikipedian määritelmässä "erottelujen järjestelmää, jonka avulla ihminen luokittelee ympäristöä, arvottaa itseään ja muita sekä rakentaa identiteettiä." Hyväksyttäköön tämä määritelmä ainakin työhypoteesina. Monikulttuurisuudella tarkoitetaan yleisimmin sitä, että samassa yhteiskunnassa elää toisistaan paljonkin poikkeavia kulttuureita rinnakkain ja ettei millään näistä kulttuureista ole hegemonista asemaa. Monikultturismi on taas oppi, että tällainen tila olisi erityisen tavoiteltava asia.
Monikultturistin käsitys kulttuurista on lähtökohtaisesti naiivi, paljon naiivimpi kuin vaikkapa siteeraamassani wikipedia-määritelmässä. Useiden eri kulttuurien rauhanomainen rinnakkaiselo samojen rajojen sisäpuolella edellyttäisi sitä, että kulttuurit poikkeaisivat toisistaan vain pintakerrokseltaan. Jos kulttuuri tarkoittaisi pelkästään ruoanlaittotapaa, uskonnollisia seremonioita, pukeutumistyyliä, sitä pidetäänkö kenkiä jalassa sisätiloissa vai ei, monikulttuurinen ihanneyhteiskunta olisi jo täällä. Harva ihminen kun on niin primitiivisen suvaitsematon, että ryhtyisi rakentamaan riitaa tällaisten asioiden perusteella.
Mutta kulttuurilla on myös marxilaisittain sanottuna syvärakenne. Siihen kuuluvat muun muassa käsitykset perhemallista, naisen ja miehen rooleista, kasvatuksesta, uskonnon ja politiikan suhteesta, voimankäytön oikeutuksesta, työmoraalista, usein hallintotavastakin. Nämä piirteet ovat muotoutuneet pitkän historiallisen prosessin tuloksena tietyissä maantieteellisissä ja ilmastollisissa oloissa ja muuttuvat hyvin hitaasti. Yleensä ne istuvat paljon sitkeämmässä kuin kulttuurin pintakerroksen makutottumukset. Minulle ei tuottaisi kovin suuria vaikeuksia siirtyä syömään vaikkapa intialaistyyppistä ruokaa, mutta naimisiinmeno suvun valitseman puolison kanssa olisi jo toinen juttu.
Juuri kulttuurien syvärakenteiden kohdatessa syntyvät pahimmat ja verisimmät konfliktit. Kulttuurit kun ovat määritelmällisesti erojen järjestelmiä; niiden ytimessä on monikultturistien niin kovasti kammoksuma jako meihin ja muihin. Paitsi että monikultturistit sulkevat silmänsä tältä tosiseikalta, he usein ottavat sinisilmäisesti ja ylimielisesti oikeudekseen määritellä, mikä kuuluu maahanmuuttajaryhmien kulttuuriin ja mikä ei. Arabeskit, moskeijat ja qawwali-musiikki kuuluvat "oikeaan" islamilaiseen kulttuuriin, sharia-tuomioistuimet ja naisten koulunkäynnin kieltäminen eivät. Mutta itse asiassa sharia-laki ja naisten kohteleminen kotiorjina ovat paljon olennaisemmin islamilaista kulttuuria, koska ne heijastelevat sen syvärakennetta, tässä tapauksessa perhe- ja oikeuskäsitystä. Kulttuuri ei ole pulla, josta voi poimia rusinat. Jos kulttuuria lähdetään muuttamaan, yritys joko epäonnistuu surkeasti, tai sitten muuttuu paljon muutakin kuin alun perin oli tarkoitus.
Ajatelkaamme afganistanilaista muslimimiestä, joka muuttaa Suomeen ja päättää sopeutua täkäläiseen elämänmenoon. Hän ottaa vain yhden vaimon, kasvattaa lapset pieksemättä heitä, hyväksyy että naisella on samat oikeudet kuin miehelläkin ja antaa tyttäriensä opiskella ja valita puolisonsa vapaasti. Hän opettelee sujuvan suomen kielen, puhuu sitä jälkikasvulleenkin ja hyväksyy sen, ettei työpäivää sovi keskeyttää jatkuvilla kumarruksilla Mekkaan päin. Hän ei ylipäätään ala vaatia itselleen erityisoikeuksia tai -vapauksia, vaikka jotkut kantaväestön käytännöt tuntuvatkin hänestä omituisilta tai jopa epämiellyttäviltä.
Tämän prosessin tuloksena afgaanistamme tulee käytännössä suomalainen, vaikka hän söisi edelleen kotimaalleen tyypillistä ruokaa, pidättäytyisi alkoholinkäytöstä ja paastoaisi ramadanin aikaan. Esimerkki on kuvitteellinen, mutta uskon että järkevin ja kyvykkäin osa maahanmuuttajista on aivan valmis tämäntyyppiseen suomalaistumiseen. Hyvä esimerkki onnistuneesta suomalaistumisesta ovat täkäläiset tataarit, islaminuskoiset suomalaiset joista ei koskaan ole ollut uhkaa yhteiskuntarauhalle vaikka he ovatkin säilyttäneet osan omista tavoistaan. Yhtenä esteenä vastaavalle kehitykselle uudempien maahanmuuttajien parissa ovat juuri monikultturistit, jotka jatkuvasti kyseenalaistavat täkäläisiä perinteitä, korostavat maahanmuuttajien asemaa myyttisinä "toisina" ja vaativat heille kiintiöitä ja erityiskohtelua.
Liimatainen tekee myös virheen erottaessaan jyrkästi toisistaan kulttuurin ja lainsäädännön. Tämä käy ilmi vaikkapa moniavioisuuskysymyksen kohdalla. Muun muassa monessa muslimimaassa ja joillakin Etelä-Afrikan alueilla moniavioisuus kuuluu kulttuuriin, kristillisen perhekäsityksen omaksuneessa Suomessa se on laitonta. Tässä kysymyksessä maan laki määrittelee maan tavan, ja lukemattomia muitakin esimerkkejä löytyy. Lakien noudattaminen on assimiloitumista, enemmän tai vähemmän.
Jos yhteiskunnassa asuu rinnakkain eri rotuisia ja eri uskontoja tunnustavia ihmisiä, se ei vielä ole monikulttuurinen. Se on monietninen. Monikulttuurinen yhteiskunnasta tulee vasta kun aletaan kuvitella, että kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia ja ettei niiden käytäntöjen välillä ole perustavanlaatuisia ristiriitoja. Monikulttuurinen yhteiskunta antaa etnisyyteen perustuvia erityisvapauksia ja sallii kansanryhmien elää omissa erillisissä enklaaveissaan, koska yhdelläkään kulttuurilla ei ole oikeutta tyrkyttää standardejaan toiselle.
Sellainen yhteiskunta oli Liimataisen artikkelissa ihannoitu Tony Blairin Britannia, jossa autokoulujen kokeet, hallituksen tietovihkot ja julkisten paikkojen opasteet oli kirjoitettu virallisen englannin ohella monilla albanian murteilla, urduksi, hindiksi, bengaliksi, arabiaksi... Ei ihme, että sopeutuminen on takkuillut, kun maahanmuuttajilla ei ole siihen vähäisintäkään tarvetta. Tämän kulttuurisen sillisalaatin satoa korjattiin viimeksi elokuun slummimellakoissa.
Minusta monikulttuurisuuden käsitettä ei pidä pelastaa, vaan se joutaa roskakoriin. Kaiken kaikkiaan siitä on ollut enemmän harmia kuin hyötyä, monikulttuuriseen utopiaan uskominen on viime kädessä vain estänyt siirtolaisia löytämästä omaa paikkansa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jos ylipäätään tarvitsemme jonkin termin kuvaamaan väestörakenteeltaan nykyisen kaltaista yhteiskuntaa, puhukaamme sitten monietnisyydestä. Olkoon Suomi monietninen ja kansainvälinen, mutta ei monikulttuurinen.
Yhdessä mielessä monikulttuurisuuden käsitettä voidaan toki käyttää. Minulle monikulttuurisuus tarkoittaa sitä, että maailmassa on toisistaan paljonkin poikkeavia kulttuureja ja perinteitä, kukin omalla alueellaan. Minusta on myös parempi, että ne puuttuvat toistensa käytäntöihin mahdollisimman vähän ja saavat omalla painollaan kehittyä mihin suuntaan tahansa. Nyt joku epäilemättä sanoo, että pyörrän tässä edellä sanomani ja tunnustaudun itsekin kulttuurirelativistiksi, mutta asia ei ole niin. Olen vakaasti sitä mieltä, että länsimainen kulttuurimme, siis tämä merkillinen sekoitus antiikin, kristillisyyden ja valistuksen perintöä, on kaikista kulttuureista paras, kehittynein ja sivistynein. Mutta se ei tarkoita, etteikö muunkinlaisia saisi olla. Olisihan maailma silloinkin perin ikävystyttävä paikka, jos kaikki ihmisyksilöt olisivat huippuälykkäitä, kauniita, taiteellisesti lahjakkaita, terveitä ja fyysisesti vahvoja.
