Fascismista puhuttaessa tarkoitettiin alun perin radikaalia poliittista liikettä, joka hallitsi Italiaa vuosina 1922-1943. Vähän myöhemmin termillä viitattiin eurooppalaisiin oikeistoautoritaarisiin liikkeisiin, jotka hallitsivat mm. Italiassa, Saksassa ja Francisco Francon Espanjassa. Sitten sanasta pudotettiin c-kirjain pois ja se laimeni hiljalleen tarkoittamaan kaikkea pahaa, väkivaltaista ja uhkaavaa.
Fasismi-termin käyttö on ollut niin pitkään niin leväperäistä, että vältän sitä niin paljon kuin mahdollista ja puhun mieluummin vanhaan tapaan ja historiallisessa mielessä eksaktisti fascismista, siis Benito Mussolinin ympärille kehkeytyneestä italialaisesta liikkeestä. Koska kaikkia diktatuureja pidetään nykyään pahuuden ruumiillistumina, Mussolinin Italiastakin on varsinkin suuren yleisön keskuudessa paljon harhakäsityksiä. Millainen liike fascismi sitten oli, ja miten se erosi Saksan kansallissosialismista, johon se varsin yleisesti ja virheellisesti rinnastetaan?
Marxilaiset ovat pitäneet fascismia poliittisen taantumuksen militanttina muotona, joka palveli suurpääomaa raivaamalla demokraattiset instituutiot ja ammattiyhdistysliikkeet pois häiritsemästä. Jotkut konservatiiviset ajattelijat ovat taas väittäneet, että fascismi kuului pikemminkin liberaaliin ja vasemmistolaiseen perinteeseen asettuessaan poikkiteloin kirkon ja monien muiden vanhojen instituutioiden kanssa sekä korostaessaan työväenluokkaisuutta. Käytännössä molemmat ovat väärässä. Fascismi oli ristiriitainen sekoitus konservatiivisia sekä vasemmisto- ja oikeistoradikaaleja piirteitä. Sen ideologia ei ollut koskaan yhtenäinen, ja samaa voi sanoa sen kannattajakunnasta.
Italian Juhani Suomi, laajimman ja arvostetuimman Mussolinin elämäkerran kirjoittanut Renzo De Felice on korostanut fascismin laajaa kannatuspohjaa, sen vallankumouksellisuutta ja ideologisia yhteyksiä valistukseen. Hänen mielestään fascismia piti käsitellä ideologiana muiden joukossa ja nousevan keskiluokan poliittisena liikkeenä - ei pahuuden ruumiillistumana, keskiluokan reaktiona kumoukselliseen sosialismiin tai Mussolinin vallanpidon pintarakenteena. Siksi De Felice - joka oli poliittiselta kannaltaan maltillinen sosialisti - on kovin huonossa huudossa vasemmistolaisten historioitsijoiden keskuudessa.
Siinä missä natsit kokosivat SA-joukkonsa työttömistä, rikollisista ja sopeutumattomista sotaveteraaneista, oli fascistivallankumouksen squadristeissa varsin kirjavaa väkeä. Löytyi vasemmistolaisesti ja oikeistolaisesti asennoituvia, agraarimielisiä ja koneromantikkoja - joukkoa yhdisti vain nationalismi, antikommunismi ja haaveet uudesta Rooman imperiumista. Aktiiveihin ja tukijoihin kuului myös paljon älymystöä ja taiteilijoita. Yleensä mainittujen Filippo Marinettin ja Gabriele d'Annunzion lisäksi tukijoihin kuuluivat mm. filosofi Giovanni Gentile, näytelmäkirjailija Luigi Pirandello, ja nykyään valitettavan vähän luettu kirjailija Curzio Malaparte. Fyysikko Enrico Fermi ja puhelimen keksijä Guglielmo Marconi olivat fascistihallinnon innokkaita tukijoita, ja Abessinian sodan aikaan jopa hallintoa aiemmin kritisoinut filosofi Benedetto Croce joutui isänmaallisen innostuksen valtaan ja luovutti kultansa sotaponnistusten hyväksi.
Intellektuellien, kulttuuriväen ja tiedemiesten innostus selittynee osittain silloin, että fascistien kulttuuri- ja tiedepolitiikka oli vapaamielistä. Fascismin ideologiaan ei liittynyt pseudotieteellisiä oppeja kuten natseilla, eikä virallista taidepolitiikkaa oikeastaan ollut. Väkivallasta ja teknologiasta intoilleet futuristit ihastuivat liikkeen vitaaliseen ja modernistiseen puoleen ja pyrkivät jatkuvasti virallisen fascistisen taiteen asemaan, mutta Mussolini oli haluton myöntämään heille sellaista. Periaatteessa fascisteille kelpasi millainen taide tahansa, kunhan taiteilijat vain sitoutuivat tukemaan hallintoa. Niinpä Italiassa kukoistivat uusklassististen virtausten ohella monenlaiset modernistiset tyylit.
Poliittisena liikkeenä fascismi oli valtaan pyrkiessään erittäin väkivaltainen, mutta valtaan päästyään varsin maltillinen - siis täysin päinvastainen kuin kansallissosialismi. Valtakamppailun aikana poliittisia vastustajia pahoinpideltiin ja surmattiin. Kommunisteille ja muille vastustajille juotettiin risiiniöljyä, johon oli usein sekoitettu bensiiniä, mikä sai uhrin oksentamaan sisälmyksensä ulos. Fascistimieliset yrittäjät pitivät vielä vallankumouksen jälkeenkin liikkeensä näyteikkunassa risiiniöljypulloa brutaalina muistutuksena siitä, kuka on herra talossa. Mutta vallanpitäjinä fascistit kohtelivat toisinajattelijoita suhteellisen helläkätisesti moniin muihin eurooppalaisiin diktatuureihin verrattuna. Kurinpitäjänä Mussolini vertautuu lähinnä Kemal Atatürkiin. Yleisin rangaistus avoimesti hallitusvaltaa vastustaville oli karkoitus syrjäseuduille, silloin tällöin myös vankila. Keskitysleirijärjestelmää ei ollut.
Fascistit onnistuivat talouspolitiikassaan melko hyvin. Pääpiirteittäin heidän "korporatiivista valtiotaan" voi kuvata sekoitukseksi kapitalisti- ja sosialistimaiden käytäntöjä. 1930-luvun alkupuolella monet poliittiset johtajat, Hitler ja Roosevelt etunenässä, alkoivat toteuttaa valtiojohtoista elvytyspolitiikkaa, eräänlaista suunnitelmakapitalismia, suuresta talouslamasta selvitäkseen. Italiaan lama ei taas iskenyt kovin raskaasti, sillä vastaavanlainen politiikka oli siellä käynnissä jo ennen kriisiä. Taloutta ei myöskään elvytetty sitomalla se asevarusteluun Saksan malliin.
Mussolini toteutti eräänlaisen maareformin kuivattamalla soita viljelymaaksi ja jakamalla sen maattomille talonpojille. Ruotsalainen historioitsija ja Mussolinin elämäkerran kirjoittaja Göran Hägg kirjoitti fascistien maatalouspolitiikasta:
Joissakin kolmannen maailman maissa, vaikkapa Keniassa, äärimmäisen pitkälle viedyt maauudistukset ovat pirstoneet maanomistuksen niin sirpaleiseksi, että tilat tuskin kykenevät elättämään viljelijäperheen eikä tuotanto ole lainkaan rationaalista. Sosialistisissa maissa taas kollektivointi ja suurviljely johtivat välinpitämättömyyteen ja kehnosti hoidettujen tilojen rappeutumiseen. Näyttää siis siltä, että fasistivalta onnistui löytämään keskitien, niin että maata valtion panostuksen turvin saaneet viljelijät pystyivät terveesti omaa etuaan ajatellen jatkamaan toimintansa kehittämistä.
Yksi merkittävä ero natsi-Saksaan nähden oli myös se, ettei vuosien 1922-38 fascismi tunnustanut rotuoppeja. Juutalaisia oli puolueen korkeilla paikoilla, ja virallisen Mussolini-elämäkerran kirjoittaja sekä Il Ducen rakastaja Margherita Sarfatti oli juutalainen. Piittaamattomuus rotukiihkoilusta johtui osittain ideologisista lähtökohdista: fascistien esikuvana oli Rooman valtakunta, erittäin monietninen imperiumi. Tosin kun imperiumia alettiin toden teolla rakentamaan Abessinian sodassa, italialaiset rakensivat valloittamilleen alueille jonkinlaisen apartheid-järjestelmän vanhojen siirtomaavaltojen tapaan.
Hitleriin ja kansallissosialismiin johtavat fascistit suhtautuivat aluksi epäluuloisesti, osittain juuri rotuoppien takia. Mussolini sanoi natsien rotuideologiaa "veren mystiikaksi, johon mikään järki ei ylety" ja totesi, ettei moinen ajattelu "kuulu 1900-luvulle". Muutenkin Hitleriä pidettiin fascistisessa Italiassa nousukkaana ja kehnona jäljittelijänä. Natsijohtajan valtiovierailunsa yhteydessä Mussolini tokaisi kreivi Cianolle, että Hitler "näyttää putkimieheltä".
Fascismin perusmyytteihin kuului ajatus "la guerra latinasta", sodasta jonka italialaiset käyvät "germaanisia barbaareja" vastaan. Liike oli saanut alkunsa ensimmäisessä maailmansodassa, jossa vihollisia olivat pohjoisen keisarikunnat Saksa ja Itävalta. Kun Italia myöhemmin liittoutui Saksan kanssa, monet vanhat fascistit kauhistuivat moista vanhan vainoojan mielistelyä. Toisen maailmansodan lopulla syntyi jopa fascistimielisiä partisaaniosastoja, joissa vanhat mustapaidat saivat viimein tilaisuutensa käydä suurta latinalaista sotaa germaanivihollista vastaan.
Miksi Saksan ja Italian liitto sitten syntyi, jos vallanpitäjien lähtökohdat olivat näin vastakkaiset? Miksi Mussolini omaksui fascismin vanhojen periaatteiden vastaisesti melkein kaikki kansallissosialismin pääpiirteet - lopulta jopa inhoamiaan rotuoppeja myöten? Tämä prosessihan johti tappiolliseen sotaan, käänsi fascistijohdon sekä kansan Il Ducea vastaan ja lopulta romutti koko järjestelmän.
Selitystä on viisainta etsiä Mussolinin persoonasta. Hän ei ollut Hitlerin kaltainen fanaatikko, vaan kyynisyyteen saakka laskelmoiva valtapeluri, jolle ideologiset ja poliittiset käännökset eivät paljoa merkinneet. Tämä luonteenpiirre heijastui koko fascismiin, jolla ei koskaan ollut selkeää ideologiaa tai filosofiaa. Piirre oli Mussolinin ja hänen liikkeensä etu silloin, kun se johti pragmaattisuuteen tai joustavuuteen, mutta tavallaan myös fascismin tuhon juuri. Periaatteettomana Mussolini halusi valtaa sen itsensä takia, ja valta myös eristi hänet ympäristöstään ja älykkäimmistä neuvonantajistaan. Eristyneisyys ja absoluuttisen vallan sokaiseva vaikutus johtivat tuhoisiin virhearviointeihin.
Il Duce lähti toiseen maailmansotaan Hitlerin puolella, koska pelkäsi Saksan sotilaallista mahtia ja uskoi hyötyvänsä Saksan voitoista. Periaatteiden rikkominen oli pieni hinta imperiumin huimasta laajentumisesta. Mussolini ei kuitenkaan aavistanut, että sota pitkittyisi. Se oli puutteellisesti varustautuneelle Italialle itsemurha. Maa kärsi tappioita kaikilla rintamilla, hidasti liittolaisensa sotatoimia ja lopulta joutui liittoutuneiden ensimmäisen Euroopan-maihinnousun kohteeksi. Liittoutuneiden edetessä Sisiliassa fascistien suurneuvosto erotti Mussolinin. (Tässäkin tulee esiin kahden järjestelmän ero: olisi mahdoton kuvitella, että NSDAP olisi erottanut Hitlerin.) Mussolinin sodan lopulla Italian pohjoisosissa johtama Salòn hallitus oli enää vain Saksan nukkehallitus, eikä sen politiikalla ollut juuri tekemistä varhaisemman fascismin kanssa.
Mussolinin ja fascismin tarinaan liittyy kyllä moraliteetti, mutta se ei ole esimerkki "vihan ideologian" vaarallisuudesta. Pikemminkin se kertoo, mihin periaatteeton vallanhalu johtaa. Itse olen taipuvainen näkemään vuosien 1922-36 fascismissa myös paljon hyvää, vaikka lähtökohtaisesti suhtaudun kielteisesti valtiovallan pyhittäviin järjestelmiin. Fascismi oli melko valistunut harvainvalta, joka maan sisäisen vakauden palauttamisen ohella mm. halvaannutti mafian (saavutus, johon kukaan Mussolinia edeltävä tai häntä seurannut hallitsija ei ole pystynyt) ja hävitti malarian Italiasta. Ennen kaikkea pitää muistaa, että fascismi nousi valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä kaoottisina vuosina, jolloin demokratiaa ei pidetty Euroopassa samalla tavalla itseisarvona niin kuin nykyään. Monen mielestä se oli pelkkä epäonnistunut kokeilu, ja maailmansotien välillä Euroopan kaikkiin kolkkiin syntyi diktatuureja, joista monet olivat fascismia paljon julmempia.
Jos Italia ei olisi ottanut oppia Saksalta eikä varsinkaan lähtenyt mukaan toiseen maailmansotaan, fascistihallinto olisi pysynyt pystyssä vielä vuosikymmeniä vuoden 1943 jälkeen. Todennäköisesti se olisi myös liberalisoitunut pikkuhiljaa. Portugalia vuoteen 1968 saakka diktatorisesti hallinnut António de Oliveira Salazar äänestettiin joitakin vuosia sitten "suurimmaksi portugalilaiseksi". Mussolinille olisi voinut käydä samoin, jos hän olisi toiminut valtansa loppuvaiheessa toisin tai kuollut ennen ratkaisevia virheitään. Nyky-Italiassa häntä ei tosin edelleenkään pidetä Hitlerin kaltaisena demonina, vaan hän on pikemminkin kiistanalainen hahmo, jolla on myös etabloituneet puolustajansa.
