Viime elokuun mellakoiden ollessa pahimmillaan Lontoossa Clapham High Street-kauppakadun liikkeitä ryöstettiin ja tuhottiin järjestelmällisesti. Lopulta jokaisen kaupan näyteikkunat olivat rikki ja hyllyt tyhjinä, paitsi yhden: Waterstone's-kirjakauppa säilyi koskemattomana. Huolimatta siitä, että näyteikkunassa olisi ollut tarjolla muun muassa lähes kahdensadan punnan hintaisia sähkökirjojen lukulaitteita.
Syynä valikointiin oli tuskin mellakoivan nuorison kunnioitus kirjallisuutta kohtaan. Parempi selitys on lukutaidon surkea tila maan vähävaraisten keskuudessa. Brittiläinen koulujärjestelmä on tosiaan mahdollista läpäistä oppimatta lukemaan, ja Evening Standard -sanomalehti on hiljattain järjestänyt kampanjan, jossa värvätään "lukuavustajia" koululaisille. Näin siis eurooppalaisessa teollisuusmaassa vuonna 2011.
Yksi suomalaisen ja brittiläisen yhteiskunnan eroista on se, että täällä roskaväkikin osaa lukea ja kirjoittaa. Suomessa jopa sosiaaliavustusten hakeminen vaatii vähintään auttavaa sisälukutaitoa, mutta Englannissa on ilmeisesti toisin. Toisaalta en usko, että kirjakauppoja ryöstettäisiin juuri enempää, jos Suomessa puhkeaisi vastaavanlaisia levottomuuksia. Rahvas on kaikkialla lähempänä eläintä kuin sivistynyttä ihmistä, ja musiikki ja visuaaliset mediat vetoavat sen luontaiseen lyhytjänteisyyteen viihteellisintäkin kirjallisuutta paremmin. Jos rahvas saa valita, ryöstösaaliiksi tarttuvat iPodit, tietokoneet, pelikonsolit ja taulutelevisiot.
Tämän lisäksi kirjat ovat saaliina ongelmallisia. Ne ovat raskaita ja tilaavieviä, ja niiden eteenpäin myymisellä ei rikastu. Itse vien kirjoja antikvariaattiin perin harvoin, sillä saadakseen niistä edes muutaman kymmenen euroa niitä täytyy olla useampi kassillinen, enkä jaksa nähdä vaivaa.
Tämän vuoksi kirjat ovat erinomainen keräilykohde. Ne eivät kelpaa murtovarkaille eivätkä luultavasti ulosottomiehellekään. Olen joskus joutessani kehitellyt mielessäni novellia kultivoituneesta ammattimurtovarkaasta, joka varsinaisen saaliin lisäksi etsii ryöstämistään asunnoista klassikkoromaanien ensipainoksia yksityiskokoelmiinsa. Kirjakaupoista ja antikvariaateista kyllä varastetaan yksittäisiä kirjoja todellisuudessakin, ja luulisin että joitakin huippuharvinaisia niteitä varastetaan museoista ja vastaavista paikoista keräilijöiden tarpeeseen samoin kuin maalauksiakin. Mutta rikollinen bibliofiili, joka ei varasta edes rahan takia vaan harrastusmielessä, olisi henkilöhahmona ainutlaatuinen.
Kotikirjaston rakentajana pelkään oikeastaan vain tulipaloa. Kirjojen tulenarkuus on itse asiassa koitunut historiassa kokonaisten ihmisryhmien kohtaloksi. Kun Royal Air Force pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, pommituksia suunniteltiin laskemalla kaupunginosien palokerroin. Kertoimella määriteltiin, paljonko tulenarkaa materiaalia missäkin kaupunginosassa todennäköisesti oli. Keskiluokan asuinalueille kannatti kylvää palopommeja, koska koulutetun väen asunnoissa oli enemmän kirjoja ja kirjahyllyjä. Voimakkaat räjähdyspommit sopivat paremmin pudotettaviksi työväenluokkaisiin kaupunginosiin. Kirjarovioita eivät siis 1900-luvulla sytyttäneet pelkästään natsit, vaan myös heidän vastustajansa.
Kun amerikkalaiset fundamentalistikristityt polttivat Beatlesin levyjä 1960-luvulla, he joutuivat huomaamaan että vinyyli on perin huonosti palavaa materiaalia. Levyrovioista ei siis koskaan tullut sellaista synkkää arkkityyppistä kuvaa kuin Aleksandrian kirjaston palosta tai kolmannen valtakunnan kirjarovioista. Irakin sodan alettua amerikkalaiset patriootit tuhosivat julkisesti sodanvastaisia lauluja sisältäviä cd-levyjä ajamalla niiden yli maantiejyrällä, mutta toiminta näytti lähinnä koomiselta.
Kirja on tallenteena kuin luotu historiallisen marttyyrin osaan. Sitä ei voi käyttää hyödykseen, sen voi vain tuhota. Mutta se tuhoutuu komeasti. Mielestäni suomalaisten vapaa-ajattelijoiden olisi pitänyt polttaa Raamatut, joita he taannoisessa tempauksessaan ottivat vastaan teineiltä ja antoivat vaihdossa pornolehtiä. Sen sijaan he antoivat ne paperinkeräykseen. Palaminen olisi ollut noiden kulttuurimme peruskivien arvon mukainen loppu, ja samalla se olisi sijoittanut uusateistit suoremmin barbarian pitkään traditioon, johon he joka tapauksessa kuuluvat.
Barbaarien tehtävä on sytyttää tuli, kirjojen tehtävä on palaa. Kun tuli on sammunut, kirjat painetaan uudelleen, odottamaan uusia barbaareja. Näin toteutuu historian loputon heiluriliike henkevyyden ja matalamielisyyden, sivilisaation ja raakalaisuuden välillä. Mutta ollaanko nyt tultu uuteen tilanteeseen? Ranskan vallankumouksen aikaan pillastunut väkijoukko tunkeutui Strasbourgin kaupungintalolle ja tuhosi ensin vihatut kruunun arkistot, sitten varmuuden vuoksi kaikki kirjat ja paperit joissa oli kirjoitusta. Ne lastattiin kärryihin ja paiskattiin Reiniin virran vietäväksi. Vaikka nämä ihmiset eivät osanneet lukea, kirjat ja kirjalliset dokumentit edustivat heille jotakin myyttistä pahaa, muistuttivat heidän vihaamastaan hallinnosta. Nykyiset rähinöitsijät ovat niin ikään lukutaidottomia, mutta kirjat eivät näytä merkitsevän heille sen vertaa, että he vaivautuisivat tuhoamaan ne. Kertooko tämä formaatin yleisen merkityksen vähenemisestä tässä sivilisaatiossa?
Masentavaa sinänsä, mutta ainakin kirjat saavat olla rauhassa, ensimmäistä kertaa.
