Presidentinvaalien ensimmäinen kierros päättyi kannaltani ei-toivotusti, muttei mitenkään katastrofaalisesti. Ikävin puoli on se, että toiselle kierrokselle selviytyi kaksi EU-uskovaista ehdokasta, jotka ovat selvästi liittovaltiokehityksen kannalla. Vaikka presidentti ei niistä asioista päätäkään, huonon signaalin tulos joka tapauksessa antaa ulospäin. Eurokriittisistä ehdokkaista Väyrynen olisi ollut ainoa, joka olisi tosissaan voinut haastaa Niinistön.
Ensimmäinen kierros todisti sen, mitä edellisessä päivityksessäni sanoinkin: presidentinvaalit eivät ole puoluevaalit, vaan niissä äänestetään henkilöistä ja heihin liittyvistä mielikuvista. Timo Soinin, Pekka Haaviston ja Paavo Lipposen saamat äänisaaliit eivät mitenkään vastanneet heidän puolueidensa kannatuslukuja. Omasta tuttavapiiristäni Niinistöä kannatti mm. eräs aina SDP:tä äänestävä.
Minunkin on nyt toisella kierroksella äänestettävä ensimmäistä kertaa elämässäni Kokoomuksen ehdokasta. Teen sen pitkin hampain, sillä kyseisen puolueen eurokraattisuus ja talouskasvuintoilu ovat minulle hyvin, hyvin vastenmielisiä. Mutta toista vaihtoehtoa punnitessa ratkaisuni on selvä.
Sami Liuhto, joka on aloittanut uudelleen blogikirjoittamisen, totesi taannoisessa merkinnässään:
Niinistön mukana tulee sentään Jenni Haukio, kun Haaviston paketti pitää sisällään tuulia haistelevat taiteilijat, etujoukon, joka jälkikäteen huomaa olevansa juuri nyt oikeassa.
Näinhän se on. Ylimielistä vastajytkymeuhkausta kuunnellessa ei voi muuta kuin käydä äänestämässä Niinistöä ja suorittaa sen jälkeen jonkinlaisia puhdistautumisriittejä. Kaikkein selvimmin tämä kävi ilmi kun katsoin tv:stä eilisillan vaaliuutisointia, ja iki-inhan "Suvilaulun" taannoin sorvannut muusikko Paula Vesala puhui Haaviston vaalivalvojaisissa "pehmeiden arvojen vastaiskusta" tai jostakin vastaavasta. Tunsin kylmiä väristyksiä. Minua lohduttaa vain se, että Haavisto on huomattavasti kannattajiaan viisaampi eikä sorru moiseen retoriikkaan, ja että vastajytkystä intoileminen kalahtaa lopulta Pekka-fanien omaan nilkkaan (oivallinen kirjoitus aiheesta tässä Uuden Suomen blogissa).
Minun täytyy lisäksi myöntää, että pidän Niinistön julkisuuskuvasta ja habituksesta. Hän herättää minussa arvokkuuden, pidättyväisyyden ja luotettavuuden mielikuvia. Olisi mahdotonta kuvitella hänen esiintyvän kameroiden edessä lippalakki päässään Halosen tapaan, eikä häntä muutenkaan tarvitsisi hävetä. Lisäpisteitä hänelle tuo se, että hän takavuosina jossakin television kirjallisuusohjelmassa mainitsi suosikkikirjakseen Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan. Tyypillinen poliitikon valinta olisi ollut Seitsemän veljestä, Pohjantähti tai joku muu kansallinen merkkiteos, tai sitten jokin vahvan moraalisen sanoman sisältävä klassikko kuten Rikos ja rangaistus tai Faust. Aitona kirjallisuudenystävänä Niinistö edustaa jo kadonneeksi luulemaani ihmistyyppiä, sivistysporvaria.
Pidän myös Jenni Haukiosta. Jostakin syystä kovin moni muu kulttuuri-ihminen ei pidä. Vaikka hän on useita kokoelmia julkaissut runoilija, ajanmukainen taideväki ei juuri innostu hänestä, sillä hän kirjoittaa keskeislyyristä luonto- ja rakkausrunoutta, joka on heidän piireissään vanhanaikaista ja ideologisesti epäilyttävää. Lisäksi tiedostava väestönosa ehti jo kauhistella tuoretta uutista, jossa Niinistö kertoi vaimonsa korvaamattomasta tuesta. "Jokaiselle meille on tärkeää, että on joku odottamassa kotona, valmistelee ruokaa, silittelee paitoja ja ennen kaikkea hellii," Niinistö sanoi. Minusta on aivan loistavaa, että oman ikäluokkani nainen kohtelee stressaavaa kampanjatyötä tekevää miestään noin hienosti. Se osoittaa, etteivät lempeyden, kunnioittavuuden ja uutteruuden kaltaiset hyveet ole tuntemattomia kaikille tämän maan naisille.
Periaatteessa olen sitä mieltä, että presidentin puolison viran voisi lakkauttaa. Monarkiassa monarkin puoliso on tietenkin tärkeässä asemassa, mutta presidentin virka ei periydy, joten hänen puolisonsa olisi parempi elää pelkkänä yksityishenkilönä. Mutta koska puoliso saa tässä maassa kuitenkin suuren näkyvyyden, on tärkeää ettei häntäkään tarvitse hävetä. Pekka Haaviston kumppani, latinokampaaja Nexar Antonio Flores on viime aikoina ehtinyt jo tapella kapakassa ja ajaa juovuksissa. Hänen voisi kuvitella nuuskaavan kokaiinia linnan juhlissa ja järjestävän vaahtobileitä Mäntyniemessä. Kun vaihtoehtona on klassisen kaunis, asiallinen, tyylikäs, kultturelli ja kaikin puolin sympaattinen Haukio, valinta on tässäkin asiassa selvä.
Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Niinistön äänestäminen on minulle kuitenkin kompromissiratkaisu, joten tämän enempää en aio hänen puolestaan kampanjoida. Väyrystä olisin voinut tukea toisella kierroksella aktiivisestikin.
