Tulevat presidentinvaalit ovat tähän mennessä askarruttaneet mieltäni hyvin vähän. Jossakin vaiheessa harkitsin hetken jopa sitä vaihtoehtoa, että jättäisin kokonaan äänestämättä, presidentti-instituutio kun on Suomen tyyppisessä tasavallassa niin vähämerkityksinen kaikkien muiden paitsi median kannalta.
Mutta media sitten näyttääkin pitävän presidentinvaaleja elämän ja kuoleman kysymyksenä. Se on loputtoman kiinnostunut ehdokkaiden kannoista EU:iin, euroon, Natoon, aborttiin, maahanmuuttoon, eläinoikeuksiin... Aivan kuin toimittajat itsekin uskoisivat, että presidentti pystyy vaikuttamaan näihin asioihin. Riveiltä tai niiden väleistä on luettavissa, että Soinin, Väyrysen tai vaikkapa Essayahin valinta johtaisi Suomen eristäytymiseen muusta maailmasta, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kaventumiseen sekä korkeasti koulutetun väestön maastapakoon.
Älymystö ja kulttuuriväki, maamme herkkäuskoisin ja helpoimmin johdateltava väestönosa, on jo pidemmän aikaa ryhmittäytynyt vihreiden Pekka Haaviston taakse. Tästä ryhmittäytymisestä on aistittavissa halua antaa vastaisku yhteiselle inhokille eli perussuomalaisille ja laajempaa pyrkimystä edistää liberaalia arvomaailmaa konservatiivisen myllerryksen kokeneessa mielipideilmastossa. Kirjallisuuden puolella aktiivisin Haaviston propagoija on runoilija Leevi Lehto, joka julkisti facebookissa tapahtuman "Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi" ja selvitti motiivejaan taannoisessa blogikirjoituksessa "Teen kaikkeni, että joukko olisi niin erimielinen kuin suinkin". Sekavahkossa kirjoituksessa Lehto ei oikein osaa päättää, haluaako hän Haavistosta "arvojohtajan" vai kokonaan luopua arvojohtajuuden käsitteestä. Lopuksi hän kuitenkin kirjoittaa, että jo Haaviston profiloituminen vihreiden ehdokkaan sijaan laajempien kansalaispiirien ehdokkaaksi "olisi suuri asia suomalaiselle demokratialle ja kulttuurille, kenties politiikallekin."
Viime kädessä juuri Lehdon kirjoitus yllytti minua ottamaan aktiivisemman asenteen presidentinvaaleihin. Tarkemmin sanottuna yllykkeenä oli seuraava katkelma:
kulttuurin ja taiteen kenttä voi ja sen tulee puolustautua käynnissä olevalta ”hajottavalta” hyökkäykseltä nimenomaan ”hajoamalla lisää” (ennen sanottiin ”yhdistymällä erilaisuudessa”) – osoittamalla eri muodoin käytännössä, että vapaa, sitoutumaton ja sellaisena välttämättä lisääntyvästi moniääninen kulttuurinen luovuus on vallalle pyrkivää yksiäänisyyttä (”vihapuhe”) vahvempi, ja sitä enemmän, mitä moniäänisempi.
Tämän luettuani päätin, että sanoudun näkyvästi irti Haaviston tukijoukoista (ei sen puoleen, että olisin niihin koskaan liittynyt tai liittymistä harkinnut). Itse Haavistoa vastaan minulla ei ole mitään: hän vaikuttaa sivistyneeltä, ja toisin kuin useimmat puoluetoverinsa ja hengenheimolaisensa, hän suhtautuu vastaväittäjiinsäkin asiallisesti. Verrattuna vihreiden Sinnemäki-Cronberg-Hassi-etc.-naisfalangiin hänessä on jopa aitoa valtiomiesmäisyyttä. Haaviston sukupuolinen suuntautuminen on minulle yhdentekevää, jos joku jostakin syystä toisin luulee. Myös se, että Haavistosta on nyt tullut liberaalin älymystön messias samaan tapaan kuin Tarja Halosesta aikoinaan, on lähinnä huvittavaa - messiaan paikka kun ei edes ole auki, vaan presidentin, jolla on käytännön valtaa lähinnä ulkopolitiikan hahmottelussa ja tiettyjen tärkeiden virkamiesten nimittämisessä. Presidentinvaalit ovat ennen kaikkea mielikuvavaalit, ja joidenkin mielikuvien puolesta joitakin toisia vastaan aion niissä äänestää.
Minua ärsyttää suuresti Lehdonkin kirjoituksessakin ilmenevä halu samaistaa "vapaa moniääninen kulttuurinen luovuus" yhteen henkilöön ja yhteen kuppikuntaan. Jos paljon puhuttu moniäänisyys jotain tarkoittaa niin sitä, että arvoja, mielipiteitä ja puheen rekistereitä on joka sorttia. Kulttuurielämä ei tarvitse yhtenäisiä rintamia, varsinkaan kun sen vapautta ei tiettävästi mikään konkreettinen uhkaa. En myöskään halua nähdä sitä hyvien, edistyksellisten ihmisten itsetyytyväistä voitonriemua, joka Haaviston voitosta seuraisi. Jos jokin on tunkkaista, totalitaarista ja yksiäänistä, niin sellaisessa ilmapiirissä eläminen seuraavien kuuden vuoden ajan. (No, vähintään yhtä hirvittävä ajatus olisi Paavo Lipposen presidenttikausi, mutta Lipposen pääsyä toiselle kierrokselle pidän epätodennäköisenä.)
Koska Suomen vaalijärjestelmässä ei voi antaa negatiivisia ääniä, minun on etsittävä joku positiivinen vastaehdokas Haavistolle. Tai ainakin valittava muista ehdokkaista vähiten huono, sillä ihanne-ehdokkaita ei parlamentarismissa yleensä ole. Kuka Haaviston vastaehdokkaista vastaisi parhaiten arvojani ja ihanteitani ja olisi sen lisäksi vieläpä sopiva presidentin virkaan?
Viime sunnuntaina törmäsin Ylen sivuilla artikkeliin, jossa erään brittiläisen aivotutkimuksen tuloksia sovellettiin vaalitilanteeseen. Lähtökohta oli se, että aivojen mantelitumakkeen koko saattaa jakaa ihmiset konservatiiveihin ja liberaaleihin. Sen katsottiin pönkittävän vanhaa stereotypiaa pelokkaista ja jähmeistä konservatiiveista sekä uteliaista ja avoimista liberaaleista:
Jos pelon tunteita lisäävä mantelitumake on suuri, ihminen suhtautuu elämään ja tulevaisuuteen pelokkaammin ja saattaa tämän takia turvautua konservatiivisiin arvoihin. Liberaaleja arvoja kannattavalla mantelitumake on pieni, joten ihminen sietää ristiriitatilanteita paremmin ja äänestää suvaitsevampia arvoja kannattavaa ehdokasta.
Tämän tyyppisiä arvoliberalismin normalisointeja ja kaiken muun patologisointeja on nähty ennenkin. Frankfurtin koulukunnan ajattelijat julkaisivat vuonna 1950 tutkimuksen The Authoritarian Personality. Siinä pyrittiin osoittamaan, että normaali, henkisesti tasapainoinen ihminen on arvomaailmaltaan liberaali. Konservatiivinen arvomaailma oli puolestaan oire "autoritaarisesta persoonallisuudesta", jonka tunnusmerkillisiä piirteitä olivat muun muassa vallan ja auktoriteetin palvonta sekä sukupuolielämän kokeminen häpeällisenä.
Uuden brittitutkimuksen voi helposti esittää päinvastaisena toteamalla, että se osoittaa liberaalit neofiileiksi, vastuuttomiksi ja kyvyttömiksi pitkäjänteiseen harkintaan. Mutta koko tutkimus alkaa vaikuttaa epäilyttävältä, kun sen tuloksia aletaan soveltamaan tämänhetkiseen vaaliasetelmaan. Näissä vaaleissahan juuri konservatiivisiksi luokitellut ehdokkaat, kuten Soini ja Väyrynen, esiintyvät muutoksen edustajina ja mädän nykyjärjestelmän vastustajina. Tämä tuo mieleen intialaissyntyisen poliittisen ajattelijan ja kristityn apologeetin Dinesh D'Souzan lausahduksen:
But what if the existing society is inherently hostile to conservative beliefs? It is foolish for a conservative to attempt to conserve that culture. Rather, he must seek to undermine it, to thwart it, to destroy it at the root level.
Koska olen maailmankuvaltani konservatiivi mutta temperamentiltani radikaali, minun on siis äänestettävä Soinia tai Väyrystä (Essayah on pois laskuista, koska en pidä politiikan ja uskonnon risteyttämisestä enkä usko hänen mahdollisuuksiinsa menestyä.) Ehdin jo erinäisissä yhteyksissä ilmoittaa äänestäväni Soinia, osittain siksi että Haaviston tukijoukot pitävät häntä tärkeimpänä vastapoolinaan. Jonkin aikaa harkittuani pyörsin kuitenkin päätökseni, ja aion äänestää Paavo Väyrystä. Tämä blogikirjoitus olkoon samalla julkinen tuenilmaus Väyrysen kampanjalle, jos julkinen tukeni nyt hänelle mitään merkitsee. Syyt päätökseeni ovat seuraavat:
1. Soinista on enemmän hyötyä puoluejohtajana kuin presidenttinä. Perussuomalaiset tarvitsevat vielä tulevina vuosina rivejä yhdistävää voimahahmoa, ja vain Soinista on tällä hetkellä siihen.
2. Väyrynen on umpikiero peluri. Juuri sellaista tarvitaan etenkin Venäjä-suhteiden hoitamisessa. Soini on Väyrystä idealistisempi, eikä ulkopolitiikka ole idealistien hommaa.
3. Väyrynen on omassa puolueessaankin oppositiossa. Hän on noudattanut ja noudattaa edelleen johdonmukaisen EU-kielteistä linjaa ja edustaa käytännössä kaikkea sitä, mistä Kiviniemen kepu on yrittänyt pyristellä eroon. Hänen valintansa puolueen presidenttiehdokkaaksi onkin pieni ihme.
4. Väyrynen uskoo yhteen kansakuntaan ja sen yhteisiin poliittis-taloudellisiin intresseihin.
5. Toisin kuin useimmat muut ehdokkaat, Väyrynen mitä ilmeisimmin todella haluaa presidentiksi. Hän ei ole kisassa mukana vain tuodakseen näkyvyyttä puolueelle.
6. Viimeksi lukemieni mielipidemittausten mukaan Väyrysellä on jonkin verran paremmat mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle kuin Soinilla.
7. Väyrynen ärsyttää hyviä, edistysmielisiä ihmisiä vähintään yhtä paljon kuin Soini. Helsingin Sanomia ja muita suuria tiedotusvälineitä hän ärsyttää jopa enemmän.
Näin olen siis päättänyt. Kiitos siitä kuuluu ennen kaikkea aatteellisille vastustajilleni. Hyvät lukijat, äänestäkää tekin Paavoa (siis sitä keskimmäistä).
