perjantai 30. maaliskuuta 2012

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo


















Yhteiskuntia koossa pitävä elementti ja todellisen yhteiskunnallisen muutoksen lähde ei ole järki eikä tieto, vaan myytti. Ranskan suuri vallankumous oli edistysmielisten mukaan ylilyönteineenkin järjen voitto vuosisataisesta ennakkoluuloisesta pimeydestä ja mielivaltaisesta säätyjärjestelmästä. Mutta todellisuudessa senkin käyttövoimana olivat myytit ja muut uskonvaraiset asiat. Ilman irrationaalista perustaansa vallankumousta ei olisi ikinä tapahtunut, tai ainakin sen saavutukset olisivat jääneet lyhytaikaisiksi.

Vallankumouksen katkera vihollinen ja valistuksen terävänäköisin kriitikko, kreivi Joseph de Maistre totesi, että kaikki järjen rakentama voidaan käden käänteessä puhkoa täyteen reikiä ja repiä maahan järjen avulla. Vain irrationaalinen kestää. Hän otti esimerkiksi avioliittonistituution: on järjetöntä olettaa, että kahden ihmisen, jotka sattuvat rakastamaan toisiaan elämänsä jossakin vaiheessa, pitäisi pysyä koko loppuelämänsä yhdessä vain siksi, että niin on tapana. Mutta niin sanottu vapaa rakkaus on aina johtanut pelkkään irstailuun ja hajaannukseen, perusteltiinpa sitä miten terävästi tahansa. Toisena valaisevan esimerkin Pietarin hovissa diplomaattina toiminut de Maistre otti sodasta: jos tsaari halusi toteuttaa jotakin niin harmitonta kuin väestönlaskennan tai partojen lyhentämisen, väestön keskuudessa puhkesi kapinoita ja mellakoita, mutta kun julistettiin sota, kaikki lähtivät säyseästi taistelukentälle, missä saattoivat vammautua tai kuolla.

On varmaa, että jos Ranskan kumouksellisia ihmisjoukkoja ja heidän johtajiaan olisivat motivoineet pelkkä rationaalinen laskelmointi ja lyhytnäköiset materiaaliset edut, kukaan heistä ei olisi ollut valmis uhraamaan itseään taistelussa Preussin ja Itävallan joukkoja tai Vendéen kapinallisia vastaan. Mikä oli kumouksellisia ajanut myytti?

Se sisältyy vallankumouksen iskulauseeseen "liberté, égalité, fraternité" eli "vapaus, veljeys ja tasa-arvo". Nämä sanat loihtivat kumouksellisten eteen ihannekuvan maanpäällisestä paratiisista, jonka takia kannatti vuodattaa omaa ja toistenkin verta. Ne ovat kenties vallankumouksen kestävin perintö: vaikka ne eivät koskaan ole aidosti toteutuneet Ranskassa tai muuallakaan, ne on lyöty jokaiseen ranskalaiseen kolikkoon 1900-luvun alusta saakka ja säilyneet ranskalaisissa euroissakin. Iskulauseen vetovoima on edelleen niin suuri, että harva tulee edes ajatelleeksi, miten ristiriitainen ja järjetön se on.

Ilmeisin konflikti on vapauden ja tasa-arvon välillä. Ne nakertavat toisiaan aina, ne eivät koskaan voi toteutua yhdessä täysimääräisinä. Toisesta on tingittävä toisen kustannuksella. Vain kaikkein hourupäisimmät libertaarit kieltäytyvät myöntämästä, että yksilön taloudellinen vapaus vaatii tuekseen jonkinasteista sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunta suistuu sekasortoon, jos ovelimmat kahmivat rikkaudet itselleen ja loput jäävät kurjuuteen. Rikkaita on siis pakko verottaa ja näin riistettävä heiltä osa vapaudestaan. Täydelliseen tasa-arvoon pyrkivissä yhteiskunnissa vapautta ei taas ole kenelläkään, mistä sosialistiset valtiot riittänevät esimerkiksi. Brittifilosofi Roger Scruton tiivisti asian teoksessaan The Uses of Pessimism (2010):

Jos ihmiset ovat täydellisen vapaita, he käyttävät vapauttaan niin että se johtaa epätasa-arvoon. Jos taas ihmiset ovat täydellisen tasa-arvoisia, heiltä riistetään vapaus. Ranskan vallankumous tuhosi lopulta vapauden ja loi sen raunioille uudenlaisen epätasa-arvon - niistä, joilla oli poliittista valtaa, tuli herroja ja niistä, joilla ei ollut poliittista valtaa, tuli orjia.

Entä sitten veljeys? Kun ihminen on mikä on, liian suuri vapaus tarkoittaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan, ei universaalia veljeyttä. Täydellinen tasavertaisuuskaan ei takaa harmoniaa, kun huomioidaan ihmisen halu saada aina edes vähän enemmän kuin naapuri. "Kuolemattomat periaatteet" osoittautuvat siis lähemmässä tarkastelussa eri palapeleistä poimituiksi paloiksi, joita ei saa sovitettua yhteen edes väkivalloin.

Tietenkään myytin ei tarvitse olla johdonmukainen tai edes vastata todellisuutta, jos se muuten osoittautuu mielekkääksi ja tarjoaa elämälle sisällön. Mutta huonojakin myyttejä on olemassa. Oma vastenmielisyyteni vallankumouksen "kuolemattomia periaatteita" kohtaan johtuu siitä, etten pidä niiden sisällöstä.

Erityisen vaikea minun on niellä tasa-arvon periaatetta. Ajatus, että kaikki ihmiset olisivat "luonnostaan" tasa-arvoisia on idioottimainen jo siksi, että luonnostaan ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia. Tämä itsestäänselvyys ymmärrettiin hyvin ennen Rousseauta ja muita valistusfilosofeja. Se ilmaistaan hienosti kansansanonnassa, josta suuresti pidän sen elitistisyyden vuoksi: "Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia." Mutta nykyään sen toteamista pidetään loukkaavana ja törkeänä. Niin vahva on tasa-arvon myytin valta rationaalisessa, modernissa maailmassa.

Tasa-arvo muuttuu mielivallaksi ulottuessaan koskemaan kaikkia. Teoksessaan Uomini e le rovino (1953, engl. Men Among the Ruins) pitkään turhan huonossa maineessa ollut italialaisfilosofi Julius Evola kirjoitti:

(...) tasa-arvo voi vallita vain tasavertaisten välillä, nimittäin niiden jotka ovat objektiivisesti samalla tasolla ja joissa ilmenee sama "persoonallisuuden" aste, ja joiden vapaudet, oikeudet ja myös vastuut eivät ole samat kuin ne, jotka luonnehtivat muita tasoja, ylempiä tai alempia.

Evolan maininta velvollisuuksista osoittaa, miten armelias edellä mainitsemani kansanviisaus lusikalla antamisesta ja kauhalla vaatimisesta myös on. Tasa-arvoa vaaditaan vain silloin, kun kyse on oikeuksista, vaikka johdonmukaisesti toteutettuna se tarkoittaisi myös velvollisuuksien ja rasitteiden yhtäläistä jakaantumista. Hierarkian korkeimmalla portaalla olevalla on eniten velvollisuuksia, myös alempiaan kohtaan. Tähän viittaa myös Benito Mussolinin lausahdus, että vapaus ei ole oikeus vaan velvollisuus.

"Vertainen" ja "samanarvoinen" olivat alun perin aristokraattisia käsitteitä, jotka eivät viitanneet kaikkiin ihmisiin, vaan tiettyihin joukkoihin hierarkkisessa järjestelmässä. Evolan mukaan sama pätee vapauteen tai veljeyteen. Yhtenäisen vapauden ulottaminen koskemaan kaikkia edellyttää ihmisen supistamista abstraktioksi, jota nimitetään "yksilöksi", "kansalaiseksi" tms. Vapauksia ei ole yksi vaan monta, kullekin se minkä hän ansaitsee ja jota hän kykenee synnynnäisten ominaisuuksiensa perusteella toteuttamaan.

Niinpä jokainen hierarkia ja elitistinen järjestelmä on luonnollisempi ja vähemmän mielivaltainen kuin egalitaristinen ideologia, joka ei tunnusta alkuperäisiä eroja. Käytännössä "tasa-arvo" onkin ollut pelkkä vallankumouksellinen iskusana erilaisille sosiaalisille ryhmille - kuten porvaristolle Ranskan vallankumouksessa - jotka ovat halunneet kaivaa maata ylempien ryhmien alta ja saada jonkin edun tai johtoaseman. Kun tavoite on saavutettu, tasa-arvolle on viitattu kintaalla. Varsinkin nykyään käsitettä käytetään enää ryhmäkohtaisten etujen ajamiseen: naiset vaativat sukupuolikiintiöitä pörssiyhtiöiden hallituksiin, homoseksuaalit avioliitto-oikeutta, "polyamoriset" moniavioisuuden laillistamista, muslimit omia uimahallivuoroja.

Ei niin, että yleisen tasa-arvon käsite olisi tyystin käyttökelvoton. Stabiili yhteiskunta tarvitsee kahta tasa-arvoajattelun käytännön sovellusta: mahdollisuuksien tasa-arvoa ja tasa-arvoa lain edessä. Mahdollisuuksien tasa-arvo, johon kuuluu esimerkiksi peruskoulutus ja terveydenhuolto kaikille, estää yhteiskunnan kehittymisen plutokratiaksi, joka on yksi rappion muoto. Elinvoimainen elitismi perustuu hengen eliitille, kyvykkäiden yksilöiden mahdollisuudelle nousta korkeaan asemaan miten vaatimattomista aineellisista oloista tahansa. Tasa-arvo lain edessä taas on välttämätön yhteiskuntarauhan kannalta, sillä ilman sitä luottamus oikeuslaitokseen olisi olematon.

Mutta ajatus, että jokaiselle kuuluvat automaattisesti samat oikeudet, vapautdet ja yhtäläinen arvonanto kyvyistä ja ansioista riippumatta, on tuhoisaa humpuukia. Jotkut pitävät "kuolemattomia periaatteita" kauniina vaikkakin toteuttamiskelvottomina, mutta itse olen haluton antamaan niille edes tällaista myönnytystä.

Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta taistelijoita elähdyttää kuva ristiriidattomasta ja konfliktittomasta maailmasta, jossa kaikki ratkaistaan rationaalisella suunnittelulla ja keskustelulla. Kaikki egalitaristit eivät toki pidä moisen toteutumista mahdollisena, mutta yhtä kaikki he saavat energiansa tuosta myyttisestä visiosta. Ymmärrän vision vetoavuuden, mutta silti se tuntuu minusta vastenmieliseltä. Pelkkänä kuvitelmanakin sellainen maailma olisi minusta antiseptinen ja tavattoman tylsä, jonkinlainen globaali Ruotsi. Samasta syystä myöskään utopiakirjallisuus tai uskonnollisten kirjoitusten maalailut paratiisista eivät yleensä saa herkimpiä kieliäni soimaan. Pahin painajaiseni on, että tiede mahdollistaa jonakin päivänä ikuisen elämän.

Maailman todellinen viehätys piilee sen epätäydellisyydessä, ristiriitaisuudessa, monimutkaisuudessa, hankaluudessa. Se on sellaisenaan kiinnostavampi kuin mikään kuvitelma siitä, millainen sen pitäisi olla. Tasa-arvoisesta ja harmonisesta maailmasta puuttuisivat arvojärjestykset ja erot. Siellä ei olisi mitään laadullista eroa sillä, säveltäisikö säveltäjä jenkan vai sinfonian - tai vielä pahempaa, kaikki säveltäisivät vain jenkkoja tai sinfonioita.