Alkuvuodesta Ilkka Malmberg kirjoitti Helsingin Sanomissa, että rasismi on katoamassa Suomesta. Hänen mielestään yksi osoitus siitä on, ettei Veikko Huovisen Rasvamaksan (1973) kaltaisia kirjoja enää kirjoitettaisi eikä julkaistaisi. Kirjan suhteen Malmberg saattaa olla oikeassa, vaikka hänen kuvitelmansa rasismin katoamisesta itsesensuurin tiukentuessa onkin niin koominen, ettei moisia johtopäätöksiä voisi tehdä kuin HS:n toimittaja. Sivumennen sanoen kyseinen artikkeli on erinomainen peruste sille, miksi Hesaria ei kannata tilata: kaiken kyseisen sanomalehden sisältämän informatiivisen aineiston voi lukea ilmaiseksi netistä, ja propagandasta on turha maksaa.
Rasvamaksa on Huovisen kuuluisimpia kirjoja jo ilmestyessään aiheuttamansa kohun vuoksi. Avausnovellin, kahdesta kertomuksesta koostuvan "Ihmissyöntiä I-II" tuomitsi tuoreeltaan Johannes Virolainen ja vähän myöhemmin itse Kekkonen. En tiedä, onko itse novelli aiheuttamansa kohun arvoinen, ainakaan Huovisen parhaisiin teksteihin se ei lukeudu. "Ihmissyöntiä" on groteski satiiri, jonka ensimmäisessä osassa afrikkalainen sissipäällikkö tappaa ja syö suomalaisen kehitysyhteistyömiehen. Erityisen herkullisena kannibaali pitää suomalaisen maksaa, jonka ympärille on lännen lihapatojen ääressä kehittynyt puolen sentin rasvakerros. Toisessa osassa tiedostava, kolmannen maailman vapaustaistelusta innostunut suomalainen opiskelijatyttö alkaa seurustelemaan ugandalaisen vaihto-oppilaan kanssa. Naisen pehmeä valkoinen iho herättää ugandalaisen kannibaalinvaistot, ja suomalaisten ruokien laimeuteen kyllästyneenä hän marinoi ja syö rakastettunsa.
Rasistinen "Ihmissyöntiä" ei oikeastaan ole, satiirin kärkihän kohdistuu idealisminsa sokaisemiin länsimaisiin kehitysapuintoilijoihin ja ylipäätään kaikkiin, jotka näkevät vieraissa kulttuureissa pelkkää hyvää ja kaunista. Valitsemansa tyylilajin mukaisesti Huovinen liioittelee räikeästi ja hyödyntää afrikkalaisiin liitettyjä ihmissyöntikliseitä.
Ei kertomus toisaalta ole kovin hyvä satiirikaan. Se epäilemättä suututti aikalaisia, mutta tuntuu nykyperspektiivistä vähän vaisulta. Matti Pulkkinen irvaili kehitysapuväelle paljon räväkämmin Romaanihenkilön kuolemassa, eikä hänen edes tarvinnut liioitella, vaan ainoastaan kertoa tosielämän anekdootteja. Oli miten oli, Rasvamaksasta lienee turha odottaa uusintapainoksia.
Jos olisin kustantaja ja haluaisin todella koetella sananvapauden rajoja, julkaisisin suomennoksen Jean Raspailin myös vuonna 1973 ilmestyneestä romaanista The Camp of the Saints (alkuteos Le camp des saints, käytän englanninkielistä nimeä koska olen itse lukenut teoksen englanninnoksena). Siinä missä Rasvamaksa on "poliittisesti epäkorrekti", Camp of the Saints on törkeä. Pilkan kohde on sama, mutta Raspailin satiiri on raivokkaampaa ja tarinan asetelmat häiritsevämpiä. Lukiessani sitä ajattelin, että juuri näin satiirinen romaani pitää tehdä: sumeilematta, ilman kompromisseja.
Lisäksi Camp of the Saints on erinomaisesti kirjoitettu. Raspailin tyyli ja verbaalinen energisyys tuo mieleen Louis-Ferdinand Célinen. Romaanin kirjalliset ansiot tunnusti myös Lionel Shriver, vaikka toisaalta luonnehti teosta "kiistämättömän rasistiseksi". Hän piti kirjaa sekä kaukonäköisenä että vastenmielisenä:
Se antaa sapekkaan äänen tunteelle, jonka ilmaiseminen on yhä suurempi tabu lännessä, mutta joka tukahdutettaessa kasvaa vain vihamielisemmäksi: valtaväestöjen raivokkaan katkeruuden, kun ne tuntevat asemansa uhatuksi.
Shriver kirjoitti artikkelinsa vuonna 2002, jolloin kehitysmaista länteen suuntautuva massiivinen maahanmuutto oli jo pitkään ollut kuuma puheenaihe. Noin 30 vuotta aikaisemmin ilmestynyt Camp of the Saints oli silloin osoittautunut profeetalliseksi kirjaksi, joka edelleen pulpahtelee silloin tällöin esiin maahanmuuttoa ja länsimaiden demografista kehitystä koskevissa keskusteluissa.
Raspailin romaani sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen. Intiassa muuan "pyhä mies" on agitoinut miljoonapäisen köyhälistölauman muuttamaan joukolla Eurooppaan paremman tulevaisuuden toivossa. He saavat käyttöönsä laivoja ja lähtevät purjehtimaan kohti mitä tahansa maata, joka suostuu ottamaan heidät vastaan. Lopulta määränpääksi muodostuu Ranskan Riviera. Nämä ihmiset eivät ole tietokoneohjelmoijia tai pienyrittäjiä, vaan luku- ja kirjoitustaidottomia ryysyläisiä, joilla ei ole edellytyksiä eikä halua sulautua eurooppalaiseen elämäntapaan, mutta joita houkuttelee eurooppalainen elintaso. Raspailin ajatusleikki on siis tämä: mitä tapahtuisi, jos ne todellisessa kurjuudessa elävät, jotka eivät tavallisesti pääse siirtolaisvirtojen mukaan, lähtisivätkin yhtäkkiä valtavana joukkona kohti teollista maailmaa? Eli: mitä tapahtuisi, jos Vapaa liikkuvuus -verkoston vaatimuksia alettaisiin toteuttaa?
Miljoonan rutiköyhän intialaisen vastaanottaminen suistaisi Etelä-Ranskan kaaokseen ja seuraukset tuntuisivat koko Euroopassa. Laivojen käännyttäminen takaisin taas merkitsisi niiden matkustajien kuolemaa nälkään ja tauteihin. Kyse on siis joko meistä tai heistä, niin kamalalta kuin tällainen jaottelu nykyajan liberaalista humanistista tuntuukin.
Camp of the Saints ei tietenkään ole realistinen tulevaisuudenkuva, vaan pikemminkin dystopia. Vastuuttomimmillaankaan valtaapitävät olisivat tuskin koskaan niin hulluja, että ryhtyisivät toteuttamaan rajojen täydellistä avaamista vaativien idealistien vaatimuksia. Miljoonien siirtolaisten yhtäkkinen muuttoliike olisi myös mahdoton organisoida, vaikka halukkaita tulijoita varmasti olisikin tarpeeksi. En myöskään koskaan ole niellyt sellaisenaan ns. eurabia-kirjallisuuden skenaarioita. Islaminuskoiset maahanmuuttajat ovat sisäisesti niin hajanainen ja keskenäänkin riitaisa joukko, ettei heistä ole muodostamaan Euroopan laajuista kalifaattia. Todentuntuisempi uhkakuva on hajaannuksen lisääntyminen, Euroopan muuttuminen massasiirtolaisuuden myötä pikku hiljaa eräänlaiseksi suureksi Länsirannaksi etnisine enklaaveineen ja kansanryhmien välisine yhteenottoineen.
Raspail piirtää häijyn potretin länsimaisesta vasemmistosta, joka näkee saapuvissa intialaisissa vallankumouksellisen voiman ja valmistautuu ottamaan heidät avosylin vastaan. Lähestyvät laivat ovat radikaaleille globaalin oikeudenmukaisuuden airuita, jotka tulevat lunastamaan saatavansa ja töytäisevät kapitalistisen Euroopan kerta heitolla harmonian ja tasa-arvoisuuden aikakauteen.
Näitä idealisteja ei näytä haittaavan, että monilla Ranskaan jo kotiutuneilla Intialaisilla on tulijoista toisenlainen näkemys. Vasemmistolaisen sosiologin juontamaan radio-ohjelmaan soittaa intialaissyntyinen mies ja sanoo: "Te ette tunne kansaani - kurjuutta, taikauskoa, fatalistista laiskuutta jossa he ovat rypeneet sukupolvien ajan. Ette tiedä mihin joudutte jos tuo raakalaisten laivasto rantautuu syliinne! Kaikki tässä teidän maassanne muuttuu." Sosiologi sanoo, että soittajan näkemyksissä on kyse kastiennakkoluuloista ja arvelee, että tämä kuuluu vaaleampi-ihoiseen brahmanien kastiin. "Minä olen musta kuin neekeri!" soittaja vastaa, ja sosiologin tulkinta on kuvaava:
"Sitten kyseessä on klassinen tapaus, tyypillinen koloniaalisessa kontekstissa: samaistuminen isäntäkulttuurin valtaeliittiin ja sen seurauksena inho omia juuria kohtaan. Valkoisen miehen koira, joka vihaa mustia. Se on hyvin yleinen syndrooma..."
Yksi romaanin hykerryttävimmistä kohtauksista syntyy, kun eräs partaradikaali saapuu rannikolle odottamaan Intian köyhiä. Hän menee rannalla sijaitsevaan taloon, jossa sattuu asumaan eläkkeellä oleva yliopiston professori. Hän käskee professoria häipymään "maailman omantunnon" nimissä, jotta talo voidaan sosialisoida tulijoiden käyttöön. Aikansa nuorukaisen räyhäämistä kuunneltuaan vanha professori sanoo, että ehkä hänen tosiaan on parasta poistua, ja lähtee hakemaan hattuaan. Mutta hän palaakin haulikon kanssa ja toteaa ykskantaan aikovansa ampua radikaalin. Nuori mies ei ota professorin sanoja vakavissaan ja sanoo, ettei tämä luultavasti koskaan ole ampunut ketään. Siihen professori vastaa monologilla, jonka suomennan tähän kokonaan sen hilpeyden ja kielellisen loistokkuuden vuoksi:
"Aivan. Olen aina viettänyt hiljaiseloa. Työtään rakastava kirjallisuuden professori, siinä kaikki. En koskaan joutunut yhteenkään sotaan, ja suoraan sanoen järjettömän teurastuksen spektaakkeli saa minut voimaan pahoin. Pelkäänpä, etten olisi ollut kovin hyvä sotilas. Mutta silti, jos olisin ollut aikoinaan Actiuksen joukoissa, olisin riemumielin tappanut jokusen hunnin. Ja Kaarle Martelin, Bouillonin Godefroyn tai Baldouin Spitaalisen kaltaisten kanssa olisin varmasti pistellyt tietyllä innolla miekkaani arabien lihaan. Olisin kaatunut Bysantin puolesta Konstantin Dragašin rinnalla taistellen. Mutta Luoja, minkä lauman turkkilaisia olisin niittänyt lakoon ennen viimeistä henkäystäni! Sitä paitsi, kun mies on omistautunut asialleen, hän ei kuole niin helposti! Katso, tuolla minä herään uudelleen henkiin teutonien riveissä ja hakkaan slaaveja riekaleiksi. Ja tuolla minä lähden Rodokselta Villiers de l'Isle-Adamin ja hänen verrattoman pikku joukkonsa kanssa, valkoinen kaapuni ristillä blasonoituna ja miekkani verta tippuen. Sitten purjehdin Juhana itävaltalaisen kanssa tasoittamaan tilit Lepantossa. Oi, mikä suurenmoinen verilöyly!... Mutta pian olen taas tyhjän panttina. Muutama vähäpätöinen yhteenotto silloin tällöin, ne ovat niin huonosti suunniteltuja nykyään. Niin kuin Yhdysvaltain sisällissota, jossa oma puoleni häviää ja liityn Ku Klux Klaniin murhatakseni vähän neekereitä. Rumaa touhua, myönnetään. Mutta vähän mukavampaa on seivästää Kitchenerin kanssa Mahdin muslimifanaatikkoja, päästää heistä suolet pihalle... Mutta loppu on pelkkiä viimeaikaisia tapahtumia, pelkkää surkeaa pilaa. Suurin osa siitä on jo hävinnyt mielestäni. Kenties olen tehnyt oman pikku osuuteni, tappanut hyppysellisen Aasian laumoista Berliinin porteilla. Tilkkanen vietcongeja siellä, mau-mau'ta täällä. Ripaus algerialaisia kapinallisia potkittavaksi. Huonoimmillaan joku vasemmistolainen tai vastaava, josta tein lopun mustassamaijassa, tai joku häijy musta pantteri. Niin, se kaikki on muuttunut niin hirvittävän rumaksi. Ei enää fanfaareja, ei lippuja, ei hoosiannoja... No, sinun täytyy suoda vanhalle professorille anteeksi tällainen pedanttinen pälpätys. Mutta katsohan, minäkin olen lakannut ajattelemasta ja minun täytyy kertoa, missä olen. Olet oikeassa, en ole koskaan tappanut ketään. En varsinkaan ketään niistä, jotka juuri loihdin esiin, he kaikki seisovat vihdoinkin edessäni sinun hahmossasi, kaikki koottuna yhteen. Mutta nyt aion elää kaikki nuo taistelut kerralla, taistelut jotka syvällä sielussani tunnen ikiomikseni, ja aion esittää ne juuri tässä, ihan itse, yhdellä ainoalla laukauksella. Näin!"
Ennen partaradikaalin ampumista rauhallinen vanha kirjallisuudentutkija elää mielessään läpi koko länsimaisen sivilisaation sotaisan ja värikkään historian. Mutta tällaisten yksilötason primitiivisten raivonpuuskien ohella tuo sivilisaatio ei lopulta tee elettäkään puolustautuakseen. Poliitikot, sotilasjohtajat, papisto, kaikki ovat lopulta sitä mieltä, ettei lännellä ole kolonialismin ja muiden menneisyyden rikosten takia oikeutta pelastaa itseään miljoonalta ryysyläiseltä, vaan heidät on päästettävä maihin, kävi miten kävi. Sivilisaatiosta on tullut heikko, narrimainen ja itseään halveksiva, ja niinpä sen loppu ei ole tragedia vaan farssi. Tämä oivallus tekee Camp of the Saintsista äärimmäisen koomisen katastrofiromaanin. Sama oivallus tekee kirjan pohjavireestä äärimmäisen vakavan.
Raspail asettaa sivilisaation kipeän valintatilanteen eteen: on joko ajauduttava kaaokseen tai tehtävä ratkaisu, joka sotii sivilisaation perustavia humaanisuuden ihanteita vastaan. On huomionarvoista, että Jean Raspail on vakaumuksellinen katolilainen ja kirjoittanut tuotannossaan paljon uskonkysymyksistä. Silti hänen teoksensa sisältää painavaa kristinuskon kritiikkiä. Kristillisyys on olennainen osa länsimaiseksi sivilisaatioksi kutsuttua historiallis-aatteellista kokonaisuutta, ja sen vaikutus on kulttuurisesti vahva vielä tänä maallistuneenakin aikana. Kristillisten periaatteiden mukaan lähimmäistä pitää rakastaa ja jokaista avuntarvitsijaa auttaa. Mutta entä kun apua tarvitsevia on liikaa rajallisten resurssien maailmassa? Ja entä kun apua tarvitsevat, tai merkittävä osa heistä, haluaa vain käyttää auttajaa hyväkseen tai kenties jopa tuhota hänet?
Nämä ovat ahdistavia kysymyksiä, mutta olennaisia. Raspail kirjoitti Camp of the Saintsin myöhemmän laitoksen johdannossa:
Olen romaanikirjailija. Minulla ei ole teoriaa, systeemiä tai ideologiaa esitettävänä tai puolustettavana. Minusta vain näyttää siltä, että olemme ainutlaatuisen valintatilanteen edessä: on joko opittava alistunut rohkeus olla köyhä tai löydettävä uudelleen taipumaton rohkeus olla rikas. Molemmissa tapauksissa niin sanottu kristillinen lähimmäisenrakkaus osoittautuu riittämättömäksi. Tulevat ajat ovat julmia.
Kristinuskon suurin ongelma lienee sen sisäänrakennettu pasifismi. Marttyyrien heittäytyminen leijonien eteen oli toki kaunista, mutta kukoistaakseen ja levitäkseen kristinuskon oli antiikin ajoista saakka liittouduttava vallan ja voiman kanssa. Ottaessaan vihollisen rakastamisen ja toisen posken kääntämisen kirjaimellisesti kristinusko allekirjoittaa kuolemantuomionsa. Menneinä vuosisatoina kristillinen maailma ei tehnyt niin. Se jopa käynnisti ristiretket ja löi Wieniä piirittäneet ottomaanit takaisin. Nöyryyden ohella kristityissä oli ylpeyttä ja taistelutahtoa. Tämänhetkisen tilanteen taas tiivisti eräs Antti Nylénin blogin kommenttiosastolle nimimerkillä kirjoittanut, jonka mielestä "jaottelu kristittyihin ja ei-kristittyihin on epäkristillistä".
Ainakin eurooppalainen kristillisyys tuntuu muuttuneen jonkinlaiseksi hengelliseksi versioksi humanismista. Sellaisenaankin se toki seisoo jumalallisine auktoriteetteineen tukevammalla pohjalla kuin sekulaari humanismi, joka ei pysty vetoamaan kerrassaan mihinkään yrittäessään perustella rakastamiaan abstraktioita kuten tasa-arvo, ihmisarvo ja ihmisoikeudet. Mutta onko sellaisesta tukevaksi pohjaksi tai pelastajaksi länsimaille? Onko siitä vastukseksi vaikkapa poliittiselle islamille, jonka kannattajat uskovat vakaasti oppinsa ylivertaisuuteen ja asiansa oikeutukseen? Nykyisessä muodossaan ei taatusti.
(Camp of the Saintsin lukemisesta kiinnostuneille: englanninkielinen käännös on luettavissa ilmaiseksi sähköisessä muodossa täällä.)
